Kaiho wrote: ↑Sun Nov 14, 2021 11:51 am
Muistan kuinka varhaisteininä ensimmäisiä kertoja Call of Dutya pelatessa tunsin järkyttävän huonoa oloa siitä, että jollain tasolla minä todella tapoin toisia ihmisiä.
Samaistuttava viesti kokonaisuudessaan, vaikken ihan näin vahvoja tuntemuksia ole itse kokenut. Tämä kohta toi kuitenkin mieleen jokin aika sitten mieleenpalauttamani muiston, jossa äitini kieltää minua osoittamasta uudella leikkipyssyllä kavereita ja sisaruksia. Sääntö tuntui varsin ristiriitaiselta ja kummeksin miksi minulle sitten on juuri hankittu tällainen, jos sillä ei saa leikkiä. Aseet muutenkin on niin suuntaavia, ja jos niillä ei voi suunnata johonkin merkittävään niin mitä kummaa? Tottakai tuota sääntöä tuli rikottua, mutta mikä muistossa tuntui merkittävältä oli se kuinka se jäi kuitenkin kaivertamaan. Mieli kysyi yhä uudeleen syytä miksei saa, niin omatunto alkoi pikkuhiljaa vuosikymmenien varrella kaivamaan esiin oikeita syitä. Tämä yksinkertainen äidin huoli ja kuri siis herätti eräänlaisen siemenen itämään, joka todella onnistui puskemaan läpi satojentuhansien vuosien kollektiivisen tottumuksen ulkoiseen sotaan ja väkivaltaan, ja kyseenalaistamaan sen mielekkyyden. Ei kuitenkaan tule aliarvioida juuri sotaleikkien/-pelien tarpeellisuutta tässä prosessissa. Mikäli niitä ei olisi ollut unenkaltaisena simulaationa, niin tuota suhdetta ei olisi tullut prosessoitua ja vakaammin asennoiduttua tietynlaiseen suhteeseen sellaista toimintaa kohtaan.
Medeia wrote: ↑Tue Nov 16, 2021 11:47 am
Suunnitteilla on nyt kun lähiaikoina aloitan taas alusta kokeilla tällä kertaa miten pelin maailma aukeaa Jari Aarniomaisemmalla lähestymisellä.
Ai kauhistus!
Tähän mennessä on tullut huomattua että peli onnistuu houkuttelemaan moraalisiin kompromisseihin todella vetoavasti. Mikäli ei ole tarkka minne skillpointteja laittaa ja tahtoo säilyttää eettisen eheytensä, niin saattaa joutua pyörimään pelimaailmassa tyhjän panttina useita tunteja ja mikäs tuntuu typerämmältä kuin olla avuton ilman etenemismahdollisuutta pelimaailmassa. Jos pelaisin uudelleen niin en todellakaan laittaisi kaikkia skillpointteja heti joihinkin itseä kiinnostaviin suuntiin, vaan odottaisin ja katsoisin mihin niitä tarvii niin että voin edetä tahtomallani tavalla. Vaikka olisi täydet pisteet empatiassa ja sen sellaisessa, niin voikin olla että eettisesti pitävin etenemissuunta vaatii ketteryyttä. Tämä on sinällään okkulttisesti hieno vertaus, sillä on usein sanottu ja todeksi todettu ettei pyrkijän tulisi kehittää maagisia kykyjä niiden itsensä vuoksi, vaan ne tulevat kun niitä vaaditaan.
Yksi haaste pelissä on että siinä joutuu perehtymään pelimaailman puoluepolitiikkaan, mikä on yhtä sielutonta kuin tässä ympäröivässäkin kulttuurissa. Moni dialogi keskittyy näihin ja valittavat vastaukset rajoittuvat päätehtävässä usein tähän kehikkoon. Jos pyrin vastauksillani osumaan poliittisen kehikon tuolle puolen niin huomaan pelin määrittävän minut siltikin tuon kehikon kautta ja kuvittelevan sen laatikon kautta lähes kaiken, myös mystisemmät seikat. On kuin sen pyrkisi tunkemaan okkultismia jähmeästi lineaariselle janalle. Tämä ei mene kuitenkaan pelkästään sen piikkiin että simuloidut ihmistyypit on vain realistisesti tehty, sillä tarjottavat vastaukset jo itsessään välillä ovat jyrkkiä kompromisseja poliittiseen vesittymiseen. Toisaalta, sen voi laittaa valmiin hahmon omaan laatikon sisäiseen maailmaan investoitumisen piikkiin, jolloin palataan Nefastoksen huomioimaan ongelmaan. Pelissä on kuitenkin hyvä tunnelma, se osoittaa välillä kyseenalaiset ratkaisut mitä selkeimmin typeriksi ja rajoittaviksi, siinä on siis kiinnostavia haasteita ja olenkin viime vuosina palannut mietteissäni johonkin lapsuuden muistoon missä jokin nyt tuntematon tunnelmarikas seikkailupeli houkuttelee pelaamaan. Mekaaniset ja suunnitelmalliset rajoitteet kuitenkin palauttavat minut taas takaisin syihin miksi en ole pelannut PC-pelejä enää vuosiin ja pyrkinyt keskittymään haasteisiin aivan toisenlaisissa, vähemmän mekaanisesti rajoittuneissa ympäristöissä.