Eibon wrote: ↑Fri Nov 09, 2018 8:16 pm
Jumala (oli se sitten kenen jumala tahansa, ja kutsukoot kukin sitä sillä nimellä kun sen tuntevat) ei itselleni edusta mitään. Satanismini johon katson aatteeltani lähinnä kuuluvan on rikkonainen palapeli Dawkinsin kaltaisten ajattelijoiden, jotka luonnontieteiden keinoin ovat osoittaneet vanhat jumalat kelvottomiksi selityksiksi maailmankaikkeudelle ja toisaalta palasten toisella puolella lojuu syvällinen ymmärrys babylonian aikaisista kulteista, johon koko juutalaisuus ja sitä kautta kristinusko luo pohjansa, saamatta siitä aikaan kuitenkaan mitään. Kun kristillisistä teksteistä aikanaan poistettiin mystityys (latina) ja koko kirja oli kaikkien luettavissa katosi papistolta se auktoriteetti joka heillä sitä ennen oli. Näkemykseni mukaan (hiukan nicheä lainaten) jumala on kuollut, tai hän ei ole kiinnostunut meistä. Siksi en voi katsomukseltani olla tuon palvontaa vaativan olennon palvelija. Vaihtoehtoinen sanaelma konditioolleni lienee ateisti, mutta koska en pidä sen merkityksestä, kaiken hengellisen rajaamisesta keskustelun ulkopuolelle, kutsun itseäni mielummin satanistiksi
Kaiketi kuitenkin hyväksyt sen, että sana 'jumala' voidaan käsittää useilla erilaisilla tavoilla. Ovatko kaikki “vanhat jumalat“ tarkoitettu sitten “selityksiksi maailmankaikkeudelle“? Jos tarkoitat sitä, niin olet ilmeisesti perehtynyt kaikkiin mahdollisiin uskontoihin, joissa sanaa 'jumala' käytetään tavalla tai toisella, sekä todennut niiden pyrkivän olemaan selityksiä maailmankaikkeudelle. Käytät ilmaisua “oli se sitten kenen jumala tahansa“, eli sinä ilmeisesti tunnet kaikki mahdolliset käsitykset jumalista. Kuitenkin viittaat siihen, että “vanhat jumalat“ on osoitettu “kelvottomiksi selityksiksi maailmankaikkeudelle“. En ole itse useita uskontoja tutkiessani huomannut esittämääsi asiaa, että ilmeisesti kaikissa uskonnoissa, tai ylipäätänsä kenen tahansa ihmisen tavassa ymmärtää Jumala, olisi kyseessä pyrkimys selittää maailmaa, vaikka sellaisia uskontoja on myös paljon, erityisesti alkukantaisemmissa yhteisöissä. Ilmeisesti olet erittäin pitkällä uskontojen tutkimisessa, kun ymmärrät niistä niin paljon, että uskallat puhua kaikista uskonnoista ylipäätään, joten voisitko auttaa minua ymmärtämään tapaasi hahmottaa uskonnot? Esimerkkinä voitaisiin käyttää vanhoja kreikkalaisia jumalia, jotka ovat Luonnon (
Fysis) luomia — sinun mukaasi Luonnon luomat jumalat ovat kuitenkin maailmanselityksiä, vaikka he eivät synnytä Luontoa, vaan Luonto synnyttää heidät. Koska olet selvästi älykäs ihminen ja perehtynyt kaikkiin uskontoihin, niin odotan että selität sanojasi, koska muutoin minun on vaikeaa ymmärtää sanojesi syvällistä merkitystä.
Mielenkiintoista, että kristinuskon “pohja“ on babyloniassa, tai juutalaisuudessa — tavallisesti kun puhumme “pohjasta“, voimme tarkoittaa sitä ainakin kahdella tavalla: pohja määrittää kokonaisuudessaan yleisessä rakenteessaan sen mikä siitä seuraa,
tai sitten määrätyltä pohjalta kasvava asettuu pohjaansa vastaan. Esimerkiksi perhesuhteissa lapsen vanhemmat ovat määrätyllä tavalla hänen kehityksensä “pohja“, eli hänen kehitystään määrittävä syy, mutta toisaalta lapsi ei näytä olevan kokonaan määrätty suhteessa pohjaansa, vaan saattaa myös kehittyä vanhemmistaan vastakkaiseen suuntaan ja vastustaa heitä. Tarkoitatko “pohjalla“ babylonialaisten suhteen, että kristinuskossa ei ole mitään omaperäistä, vaiko että se on osittain saanut vaikutteita babylonialaisilta, vaikka se vastustaisi kyseiseen pohjaan kuuluvia ajatuksia?
Kristinuskon siirtyminen suullisesta perinteestä alkuun koptinkreikan kielellä kirjoitetuksi määrätyksi valikoimaksi aitoperäisinä pidettyjä kirjoituksia, on pitkä historiallinen tapahtuma, kuten on myös
Uuden testamentin kääntäminen latinaksi, sekä siitä myöhempi latinan asettaminen tärkeimmäksi papiston kieleksi. Kristinusko ei saavuttanut hallitsevaa asemaa roomalaisessa valtakunnassa latinankielisten käännösten kautta ja se kirjoitettiin alkujaan kreikaksi, koska kreikka oli sen ajan sivistyneistön kieli myös roomalaisten yhteiskunnassa. Rooman valtakunnan hajottua Länsi-Roomaksi ja Bysantiksi, alkoi myös kielten eriytyminen — hiljalleen kreikan kieli katosi kokonaan läntisestä Euroopasta, vaikka Bysantissa puhuttiin edelleen kreikkaa. Euroopan kannalta tilanne muuttui vasta 1400-luvulla Bysantin pääkaupunki Konstantinopolin kaatuessa turkkilaisille, minkä seurauksena Eurooppaan saapui pakolaisina kreikkaa puhuvia oppineita. Kreikan kielen elpyminen puolestaan johti humanististen tieteiden elpymiseen ja Euroopan ensimmäisiin kreikankielisten
Uuden testamentin laitosten julkaisemiseen. Tärkeänä esimerkkinä on Luther, joka käytti kreikankielistä laitosta kääntäessään
Uutta testamenttia kansankielelle, mutta taustalla oli myös yleisemmin antiikin klassikkojen lukeminen yliopistoilla, joka vaikutti käsityksiin kääntämisestä ja muodosti myös perustan kansakielisyydelle. Erityisesti Lutheria saamme kiittää siitä, että latinan kieli menetti hallitsevan asemansa papiston kielenä. Luther myös perusteli kirjoituslähtöisesti, että katolisella papistolla tai paavilla ei ollut erityistä henkistä valtaa, eikä oikeutta erityiseen maalliseen säätyyn — Luther tunnetaan myös
yleisen pappeuden ajatuksesta: koska kaikki kristityt ovat tasa-arvoisesti yhteisen hengellisen säädyn jäseniä, yksikään heistä ei ole pappi toisten ylitse.
Sana 'mystinen' perustuu muinaiskreikan sanaan '
mystērion', joka tarkoittaa vaikenemista — sitä mistä ei keskustella julkisesti. Kristinuskon '
mystērion' ei ole koskaan alkuperäisesti myöhemmin keksityssä ajatuksessa latinan kielen ensisijaisuudesta, tai keksityssä pappissäädyssä joka kyseistä kieltä käyttää. Kristinuskon '
mystērion' perustuu
Uuden testamentin Kristuksen sanoihin: “ Teille on uskottu Jumalan valtakunnan salaisuus (
mystērion tēs basileias tou theou), mutta nuo ulkopuoliset kuulevat kaiken vain vertauksina“ . Tämä '
mystērion' on Jumalan valtakunta. Sitä edeltävä ulkopuolisille osoitettu vertaus kertoo kylvämään lähteneestä kylväjästä, sekä siementen kohtaloista erilaisissa maaperissä — se merkitsee Kristusta, joka kylvää sanaa itsestään Isän Poikana, eli Luojan Luotuna. Kyseinen sana vaikuttaa erilaisissa henkisissä tilanteissa oleviin ihmisiin erilaisin tavoin — kaikissa se ei kykene kasvamaan ja siemenet menevät hukkaan. Sellaisillta ihmisille Jumalan valtakunta on '
mystērion', sillä sitä ei voida sanoa heille: ainoastaan usko siihen Kristuksen sanaan, että hän on Luojan Luoma, päästää ihmisen sisään Jumalan valtakuntaan. Tämä valtakunta on salaisuus kaikille jotka ovat uskon Kristukseen Luojan Luomana ulkopuolella, sillä he eivät kykene tuntemaan Kristuksen Isää ilman uskoa hänen sanaansa. Kristinuskon '
mystērion' ei siten ole sidottu latinan kieleen tai pappissäätyyn.
Nietzschen “Jumala on kuollut“ tarkoittaa määrätyllä tavalla tulkitun Kristuksen “kristinuskon“ ja Platonin “platonismin“ tuonpuoleiseksi oletettua oikeuden ja todellisen olemisen maailmaa, vastakohtana tämänpuoleiselle oikeudelle ja todellisuudelle — silloin “Jumalan kuolema“ tarkoittaa, että käsitys oikeudesta perustuen tuonpuoleiseen palkintoon ja rangaistukseen, sekä käsitys olemassaolon totuudesta tuonpuoleisessa, ovat menettäneet pätevyytensä. Nietzschen määritelmä vanhasta uskonnosta on erittäin yleisluontoinen, eikä se ole filologisesti uskottava tulkinta Kristuksen tai Platonin sanoista, vaika Nietzsche oli filologian professori. Nietzscheen vaikutti monella tavalla Hegelin filosofia, joka hälvensi eroavuutta tuonpuoleisen ja tämänpuoleisen välillä — toisaalta Hegel ymmärsi siinä mielessä paremmin Lutherin oppeja, että Hegelille kristinuskossa on kysymys tuonpuoleisen tämänpuoleisuudesta, kuten hän osuvasti sanoo:
Uskonto esittää täydellisen hengen, ei pelkästään tarkastelua ja kuvittelua varten, vaan myös ajattelua ja tietoa. Sen pääajatus on, kohottaa yksilö ajattelemaan Jumalaa, tuoda ykseytensä Hänen eteensä ja varmistaa itsensä sellaisena ykseytenä. Uskonto on totuus, kuten se on kaikille ihmisille. Sillä todellisen uskonnon olemus on rakkaus. Se on olennaisesti mielentila tietona ja totuutena ihmisen tahdosta. Uskonnollinen rakkaus ei ole vain luonnollista takertuvuutta, tai moraalista hyväntahtoisuutta, vaan säilyy yksilöissä itsekkyytensä uhraamisena: “Rakastakaa toisianne, kuten minä olen teitä rakastanut” — uskonnollinen rakkaus on rajatonta voimaa kaikkea hengen pikkumaisuutta vastaan, ylitse kehnon, pahan, särkyneen, myös lainsäännösten […] Jumalainen rakkaus umpeuttaa sielun haavat, tekee hengelle tapahtuneen tapahtumattomaksi. Rakkaus ylittää moraalin […] — ihmisen olennainen suhde Jumalaan on sielun haavojen umpeutumista. Rakkauden perusta on tietoisuus Jumalasta olemuksellisesti rakkautena ja siten samanaikaisesti korkeimpana nöyryytenä. Se joka rakastaa, en ole minä, vaan Jumala, sillä tuntiessani Jumalan unohdan itseni — sielun haavojen umpeutuminen ei ole ajallinen tapahtuma, joka seuraisi mitään ulkoista rangaistusta, vaan se on ikuinen, sisäisenä henkenä ja mielenä. Ihmisen mitättömyyden mitätöiminen on rakkauden korkeutta — ihmisen olemuksellinen suhde Jumalaan näyttäisi totuudessaan olevan tuonpuoleinen (Jenseits), mutta Jumalan rakkaus ihmiseen ja ihmisen Jumalaan ylittää eroavuuden tämänpuolisen (Diesseits) ja tuonpuoleisen välillä ja on ikuista elämää. Tämä tuonpuoleisen ja tämänpuoleisen ykseys ilmenee Kristuksessa. Ihmisenä hän on Jumala. Jumalihmiselle ei ole tuonpuoleista […] Hänen tuskansa on jumalaisen ja inhimillisen luonnon syvää ykseyttä rakkaudessa ja kärsimyksessä. Pakanoiden onnelliset jumalat esitettiin tuonpuoleisina; mutta Kristuksen kautta Jumalalla on todellisuus, tämä nöyryys, joka ei ole halveksittavaa, vaan pyhittää itsensä.