The Star of Azazel - Azazelin Tähti

Beshiira wrote: ↑Mon May 11, 2020 1:58 pm Haastavaa, työlästä ja hidasta onkin antaa anteeksi silloin, kun toinen ei välttämättä edes ymmärrä toimineensa huonosti tai vahingoittavasti.

Tämän asian kanssa on tullut painittua paljon ja olen huomannut sen joskus liittyvän oikean kuuloiseen nöyryyteen, mutta ei välttämättä sitä ole. Sellaiseen nöyryyteen, joka ymmärtää että jokainen aikuinen ihminen itse tietää mikä itselleen on parhaaksi ja miten itse tulee toimia. Näinhän asia periaatteessa on, mutta jos siihen seikkaan nojaa liikaa ja väärän asian kanssa niin anteeksiantamiseen syntyy hyvin herkästi melkoinen solmu: kun kokee vääryyttä ja pyrkii valheellisen anteeksiannon kautta hyväksymään asian uskottelemalla itselleen että näin tuon toisen vain tuli toimia tuossa asiassa, mikä minä olen sanomaan, niin silloin se oma kipu tulee jokseenkin sivuutetuksi eikä se silloin mihinkään häviä ja kituminen vain jatkuu sikäli kun ihminen on rehellinen itselleen ja siis kosketuksissa tunteisiinsa. Ennemminkin tulisi ymmärtää että emme me ”aikuiset ihmiset” ole aina tasapainoisia ymmärtämään tekojemme merkitystä tai ehkä edes ottamaan vastuuta niistä jälkikäteen. Tämä voi olla hyvin liukas pinta elitismiin etenkin kun anteeksiantamisen tapauksissa katsomme toisten kompuroinnin tuloksia, mutta mihin yritän osoittaa on myös se myötätunto johon fra Beshiirakin viittasit ylempänä viestissäsi kaikkien jatkuvalla kompuroinnilla, johon myös Jeesuksen sanat ristiinnaultisemisen hetkellä osoittavat: ”Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät”. Tässä lauseessa on mielenkiintoisesti erittäin ylpeä että empaattinen henki yhtälailla läsnä.

Voiko joskun käydä niin, että tulee elämässään vähän kuin johonkin risteyksen tai pysähdyksen paikkaan, ja alkaa katselemaan mennyttä elämäänsä kun jotakin filminauhaa ihan kuin jossain tuomarin asemassa, aivan kuin joissain kuoleman jälkeisen elämän kuvauksissa. Paitsi että mikään ei ole poissa, "murhaajan kädet" on vielä siinä kun eteesi katsot ja kaikki muukin. Tekisi mieli kiduttaa ja leikata irti kaikki se toiseus itsestään ja kaikkialta muualta, koska sitä on helvetillistä kohdata tai hyväksyä osaksi itseään. Silloin varmaan täytyy yrittää löytää itsestänsä se armo ja rakkaus ja sanoa kaikelle toiseudelle itsessään myös että "anna anteeksi Herra, he eivät tiedä mitä tekevät." Pienen itsensä kanssa täytyy tehdä sovinto ja kohdata se toiseus armolla kun muuten ei sieltä helvetin tasolta pääse pois ikinä.

Segel wrote: ↑Sat Mar 06, 2021 11:30 am Voiko joskun käydä niin, että tulee elämässään vähän kuin johonkin risteyksen tai pysähdyksen paikkaan, ja alkaa katselemaan mennyttä elämäänsä kun jotakin filminauhaa ihan kuin jossain tuomarin asemassa, aivan kuin joissain kuoleman jälkeisen elämän kuvauksissa. Paitsi että mikään ei ole poissa, "murhaajan kädet" on vielä siinä kun eteesi katsot ja kaikki muukin. Tekisi mieli kiduttaa ja leikata irti kaikki se toiseus itsestään ja kaikkialta muualta, koska sitä on helvetillistä kohdata tai hyväksyä osaksi itseään. Silloin varmaan täytyy yrittää löytää itsestänsä se armo ja rakkaus ja sanoa kaikelle toiseudelle itsessään myös että "anna anteeksi Herra, he eivät tiedä mitä tekevät." Pienen itsensä kanssa täytyy tehdä sovinto ja kohdata se toiseus armolla kun muuten ei sieltä helvetin tasolta pääse pois ikinä.

Mietin miten moista armollisuutta itselle voisi parhaiten osoittaa? Joskus tuntuu kuin armon terä olisi jotenkin tylsä jos se ei tule ikään kuin täydellisen katumuksen hetkenä melkein kuin Armon Jumalattaren ilmennyksenä, sellaisena joka tulee kenties sisältä, mutta kuitenkin sen katumuksen äärimmäisen repivyyden ja pienen minän toiseuteen samaistumisen kautta kuin yläpuolelta.

Keskeistä lienee juuri tuollainen "eläessä kuolemisen" valmius ja syvälle haavan äärelle hakeutuminen. Kun uskaltaa katsoa ja jo oikein ryömiä sinne sisälle niin jotain tapahtuu, kenties tilanteesta riippuen tuomarin tehtävä tulee täytetyksi ja toisenlaiset entiteetit jatkavat siitä eteenpäin.

Smaragd wrote: ↑Sat Mar 06, 2021 11:53 pm
sellaisena joka tulee kenties sisältä, mutta kuitenkin sen katumuksen äärimmäisen repivyyden ja pienen minän toiseuteen samaistumisen kautta kuin yläpuolelta.

Juu niin sen täytyy olla.

Anteeksi antaminen tulee.mieleen Jeesuksen vuorisaarnassa käyttämä vertaus tässä kiteytyy anteeksi annon ydin : . "Jos siis olet viemässä uhrilahjaasi alttarille ja siinä muistat, että veljelläsi on jotakin sinua vastaan,
niin jätä lahjasi alttarin eteen ja käy ensin sopimassa veljesi kanssa. Mene sitten vasta antamaan lahjasi.

Anteeksianto on työskentelyä joka vaatii tasapainoa tunteiden ja objektiivisuuden välillä. Olen itse tätä läpikäynyt mm. liittyen vaikeaan äitisuhteeseeni. Kuinka esimerkiksi luoda rakenne jossa et ole toisesta ihmisestä tulevien vaikeiden impulssien ja syyttelyn astia vaan kykenet ikään kuin antamaan anteeksi vaikka sitä ei pyydettäisi. Tällainen onnistunut rakenne aiheuttaa vapautumisen jossa toisen tuskaa on helpompi nähdä ikään kuin älyllisesti. En koe ihmistä kohtaan sellaista altruismia että olisin esim.loputtomiin valmis olemaan läsnä toiselle (nuorempana tämä oli minulle kovasti paljon vaikeampaa), mutta en näe kohtuuttomassa jyrkkyydessäkään muuta kuin omanlaisiaan kahleita toiseen ihmiseen.

lux ferre wrote: ↑Sun Mar 07, 2021 9:34 am Anteeksi antaminen tulee.mieleen Jeesuksen vuorisaarnassa käyttämä vertaus tässä kiteytyy anteeksi annon ydin : . "Jos siis olet viemässä uhrilahjaasi alttarille ja siinä muistat, että veljelläsi on jotakin sinua vastaan,
niin jätä lahjasi alttarin eteen ja käy ensin sopimassa veljesi kanssa. Mene sitten vasta antamaan lahjasi.

Näinpä, hengellinen työ ei voi olla "*itseä varten", vaan muita palvellen ja hankalia tunteita puhdistaen.

Anteeksi annetaan viime kädessä vain sen myöntämällä, ettemme koskaan osaa itse toimia oikein. Itse asiassa inkarnoituneona olentoina toistamme "alkuperäistä virhettä" joka hetki. Onneksi meille Saatanallisina olentoina tuossa virheessä ilmenee vapahduksemme mahdollisuus.