Re: Maailmalla tapahtuu
Posted: Mon Jun 20, 2022 5:02 pm
Ilmeisesti arvostus vanhaa arkkitehtuuria kohtaan on suht yleinenkin ilmiö eikä rajaudu välttämättä kovinkaan painokkaasti omaan sosiaaliseen kuplaani: https://yle.fi/uutiset/3-12493025
Uskoisin ilmiön kulkevan jossain määrin rinnakkain okkultismista kiinnostumisen aaltoiluihin kulttuurissa. Okkultismi ohjaa ihmistä lähemmäksi alitajuntaa, symbolien ja myyttien kieltä. Näiden virtausten voidaan havaita olevan läsnä kyseisten aikojen taiteessa. Arkkitehtuurin kohdalla voimme havaita tarvetta koristaa rakennuksia mytologisin hahmoin tai kenties jostain animismiin kurottavista aavistuksista kumpuavin ideoin. Olen esimerkiksi Helsingissä ihaillut lepakkohahmojen koristamia taloja, joissa nuo eläinkuvat ilmentävät tyylitellyssä ilmaisussaan niiden taustalla lymyävää henkeä ja ideaa enemmän, kuin jotain kylmää anatomista tarkkuutta.
Tässä mielessä näen esim. ateistiset kaudet niin yksilöiden kuin kulttuurienkin sieluissa pyrkimyksinä harjoittaa konkretiaa, tietoista mieltä, maadoituskykyä, älyn tarkkuutta jne. Sellaista vaihetta läpikäyvä kulttuuri saattaisia lähestyä eläinkoristeita suunnasta, missä niiden asettaminen julkisivuun olisi yleensä hupsua ja naiivia. Sellaisessa virittäytyneisyydessä suhde eläimiin ruukaa painottua enemmän henkilökohtaisen lemmikkisuhteen, tms. "hyötysuhteen" puolelle eikä sellainen yksinkertaisesti kuulu julkisten rakennusten julkisivuille. Tästä perspektiivistä katsottuna joidenkin protestanttisten kirkkojen riisutumpi tyyli on askel sitä 1900-luvun laajempaa ateismia, josta kulttuuri on jo pitkään haikaillut pois, kaivaten arkkitehtuurinkin löytävän juurensa selkeämmin laajemmista traditioista kuin ateismin ja nihilismin juurettomuudesta tai yksijuurisuudesta, joka pyrkii vain referoimaan kulttuurivirtauksia sellaisina kuin ne on virallisesti nimetty historiankirjoihin (taiteen virtaukset irrallaan niiden takana syvemmin lymyävistä idealistisista ja hengellisistä kokonaisuuksista). Kuitenkin vaikuttaa positiiviselta että artikkelissa haastatellut arkkitehtiopiskelijat tunnistavat jossain määrin tarpeen myös tunnustaa tuon 1900-luvun rakennusten ilmaisemien sielunvaiheiden oleellisuuden, vaikka ne onkin kulttuurin tasolla edennyt liian pitkälle umpikujien eksytykseen. Moinen tunnustus kuitenkin voi kantaa sellaista eteenpäin kehkeyttävää hedelmää sielussa, ettei moiseen eksytykseen tarvitsisi uudelleen palata, vaikka haastateltavat itse vaikuttavat pitävän sitä mahdollisena ja kenties neutraalina asiana. Itse pitäisin sitä tragediana ja regressiona.
Uskoisin ilmiön kulkevan jossain määrin rinnakkain okkultismista kiinnostumisen aaltoiluihin kulttuurissa. Okkultismi ohjaa ihmistä lähemmäksi alitajuntaa, symbolien ja myyttien kieltä. Näiden virtausten voidaan havaita olevan läsnä kyseisten aikojen taiteessa. Arkkitehtuurin kohdalla voimme havaita tarvetta koristaa rakennuksia mytologisin hahmoin tai kenties jostain animismiin kurottavista aavistuksista kumpuavin ideoin. Olen esimerkiksi Helsingissä ihaillut lepakkohahmojen koristamia taloja, joissa nuo eläinkuvat ilmentävät tyylitellyssä ilmaisussaan niiden taustalla lymyävää henkeä ja ideaa enemmän, kuin jotain kylmää anatomista tarkkuutta.
Tässä mielessä näen esim. ateistiset kaudet niin yksilöiden kuin kulttuurienkin sieluissa pyrkimyksinä harjoittaa konkretiaa, tietoista mieltä, maadoituskykyä, älyn tarkkuutta jne. Sellaista vaihetta läpikäyvä kulttuuri saattaisia lähestyä eläinkoristeita suunnasta, missä niiden asettaminen julkisivuun olisi yleensä hupsua ja naiivia. Sellaisessa virittäytyneisyydessä suhde eläimiin ruukaa painottua enemmän henkilökohtaisen lemmikkisuhteen, tms. "hyötysuhteen" puolelle eikä sellainen yksinkertaisesti kuulu julkisten rakennusten julkisivuille. Tästä perspektiivistä katsottuna joidenkin protestanttisten kirkkojen riisutumpi tyyli on askel sitä 1900-luvun laajempaa ateismia, josta kulttuuri on jo pitkään haikaillut pois, kaivaten arkkitehtuurinkin löytävän juurensa selkeämmin laajemmista traditioista kuin ateismin ja nihilismin juurettomuudesta tai yksijuurisuudesta, joka pyrkii vain referoimaan kulttuurivirtauksia sellaisina kuin ne on virallisesti nimetty historiankirjoihin (taiteen virtaukset irrallaan niiden takana syvemmin lymyävistä idealistisista ja hengellisistä kokonaisuuksista). Kuitenkin vaikuttaa positiiviselta että artikkelissa haastatellut arkkitehtiopiskelijat tunnistavat jossain määrin tarpeen myös tunnustaa tuon 1900-luvun rakennusten ilmaisemien sielunvaiheiden oleellisuuden, vaikka ne onkin kulttuurin tasolla edennyt liian pitkälle umpikujien eksytykseen. Moinen tunnustus kuitenkin voi kantaa sellaista eteenpäin kehkeyttävää hedelmää sielussa, ettei moiseen eksytykseen tarvitsisi uudelleen palata, vaikka haastateltavat itse vaikuttavat pitävän sitä mahdollisena ja kenties neutraalina asiana. Itse pitäisin sitä tragediana ja regressiona.