LaVeyn sankari

Vakaumukset, moraalisäännöt, muut seurat ja uskonnot.
Locked
Alfalfa

LaVeyn sankari

Post by Alfalfa »

Anton LaVey on Church of Satan tunnetun järjestön perustaja. Olemme keskustelleet kyseisen järjestön vannoutuneen lihallisten seuraajien arvostelusta — kuten voidaanko siitä sanoa jotakin älykästä. Sikäli kun asiaa haluaa lähestyä tietoa lisäävän keskustelun kautta, voidaan asiaa pohtia monimutkaisen ajallisten vaikutusten kautta, jotka ovat olleet muodostamassa määrättyjä LaVeyn näkemyksiä.
                 Ajatusten vaikutukset usein pyyhkivät näkymättömiin käsitteelliset lähtökohtansa ja muodostuvat suusta suuhun siirtyviksi sanonnoiksi ja sananparsiksi, jotka omaksutaan vailla henkilökohtaista ratkaisua, joka perustuisi käsitteelliseen älylliseen arviointiin. Esimerkiksi LaVeyn Satanic Bible (1969) käyttää suoraan Ragnar Redbeard nimellä esiintyvät kirjoittajan ajatuksia hänen kirjastaan Might is Right or The Survival of the Fittest (1890). Redbeard puolestaan on voimakkaasti samansuuntainen kuin Nietzschen ajatukset.
                 Vähemmän tunnettua on, että Nietzsche on Hegelin 1835 julkaistujen luentojen taiteesta vaikuttama filosofisessa tulkinnassaan taiteiljasta. Nietzsche oli lähempänä niitä filosofisia perusteita, joiden kautta Hegel arvioi taidetta ja hänen käsityksensä on paremmin arvioitavissa kuin esimerkiksi Redbeardin tai LaVeyn, jotka ennemmin saarnaavat kaunopuheisesti kuin käyttävät järkeään. Monet ihmiset saattavat seurata sellaisia aatteita ajattelematta lainkaan asioita — heitä johdetaan tunteilla kuten kansaa väenkokouksessa, sen sijaan että he käyttäisivät järkeään selvittämään vaikutusten lähtökohtia ja arvioimaan niitä selväpäisesti.
                 Nietzschellä ei ole yksittäistä kirjoitusta, josta yhteys Hegelin määrättyyn taidekäsitykseen voitaisiin melko suoraan osoittaa. Kyseinen taidekäsitys on niin syvällä Nietzschen ajattelussa, että se vaikuttaa kaikkeen hänen sanomaansa ja ajattelemaansa. Hegelille taide ei pääse filosofisen ajattelun tasolle, vaan on menneen elämänmuodon pyrkimys päästä sovitukseen todellisuutensa ja itsensä kanssa — omana aikanaan se saattoi onnistua. Hegelille ihanteellinen taide on filosofian kannalta sankarillista. Sankarillinen taide vastaa muodoltaan sisältöään siinä, että taiteilija asettaa itsensä työhönsä erityisenä yksilönä, jonka toteuttaa itseään välittömästi yleisenä todellisuutena — kuitenkin pelkän kuvan muodossa. Kuvalla Hegel ymmärtää laajassa merkityksessään suuremman yleisyyden suhteessa tapahtuvan todellisuuteen, kuten esimerkiksi muistikuvassa. Ihanteellinen taide on Hegelille menneisyyttä kuvavaa muistamista, joka esittää sankariaikaa kuten Herkulesta, tai hänen kaltaisiaan.
                 Herkules on sankari, joka säilyy taiteessa pitkään esittämisen arvoisena, sillä hän edustaa mennyttä elämänmuotoa, johon valtioon kansalaisina sitoutuneet yksilöinä kaipaavat. Sankaria ja kansalaista erottaa toisistaan heidän yksilöllisen henkilönsä suhde ympäröivään yhteisöön. Homeroksen kykloopit olisivat Hegelille sopivia taiteen ihanteena:
Raskain mielin eteenpäin purjehtiessamme saavuimme kyklopien kummaan maahan. Siellä ei kynnetä eikä kylvetä, ei viinitarhoja hoideta, vaan maa kasvaa heille hoidotta vehnää ja ohraa. Ilman lakia (athemistia) he elävät, kukin vastaa vain itsestään ja asuntona he käyttävät kallion luolia.
Herakles on välittömästi yksilönä laittoman oikeuden ilmentymä ja siten kuin kykloopit — sankareilla ei ole valtiollista lakia ja oikeutta, joka pakottaisi heidät ulkonaisesti toimimaan määrätyllä tavalla. Kykloopit liittyvät vastaavasti aikaisempaan elämäntapaan, joka ei käyttänyt maanviljelyä, vaan eli pelkästä paimentolaisuudesta. Siksi Homeros korostaa, että kyklooppi ei käytä ruokanaan leipää (sitophagō). Paimentolainen elämäntapa esitetään yleisen laittomuuden ja yksilöllisen mielivallan kautta, jonka viljelevä ja siten paikoillaan pysyvä elämänmuoto kehittää sittemmin laajemmiksi yhteisöiksi, kuten kaupungeiksi.
                 Homerokselle ja hänen aikalaisilleen yksilöllisen laittomuuden aika oli samalla lailla sankareiden ja hirviöiden aikaa — kaikki toimivat tuomareina itselleen ja olivat yksilöinä kuin pieniä kaupunkeja. Koska myöhempi ihminen on kaupungin kansalainen, hän on samalla menettänyt sankarillisen yksilöllisyyden välittömän ykseyden oikeudenja tahdon välillä. Sellaisena aikana voima on oikeutta:
Joko olet tyhmä tai tulet hyvin kaukaa, koska peloittelet minua Zeun kostolla. Hänestä me kyklopit emme välitä enempää kuin muistakaan jumalista, sillä me olemme paljon väkevämpiä. Säästänkö teitä vai en, se riippuu siis yksinomaan minusta (thymos).
Kreikan sana 'laiton' (athemistos) on myös jumalaton ja kuten Odysseus muistuttaa kyklooppia, Zeus on vieraiden suojelija. Siten Odysseus pyrkii muodostamaan kykloopin kanssa suhteen, joka on ominainen valtiossa eläville kansalaisille — heitä suojaa “xeinōn themis“, eli vieraita koskeva laki, jonka vahvistaja ja suojelija Zeus on. Zeus on ensisijaisesti sellaisten valtiollisten yhteisöjen suojelija, sillä hän on muistuma aikaisemmalta ajalta kun Kreikka ei ollut vielä kansanvaltainen, vaan kuninkaan johtama. Kuningas on monella lailla mielivaltainen, mutta on rajoja joita hänen ei ole sopivaa ylittää, kuten ihmissyönti. Ihmissyönnin kieltäminen on perinteisesti voimakkaimpia kieltoja yhteisössä ja yksikään yhteisö ei ole suoraan kuten kykloopin omankäden oikeuden säätämä.
                 Kaikkialla missä yksilö ei kykene tekemään omasta tahdostaan mielivaltaisesti oikeutta, yhteisö rajoittaa häntä omalla tahtojen moneudellaan. Sankari on sellaista omankäden oikeutta, joka heittää syrjään yhteisen laillisuuden ja puolustaa sen sijaan omalla voimallaan omaa oikeuttaan — hänen oikeutensa on hänen voimansa. Perinteinen esimerkki sellaisesta on rosvopäällikkö. Rosvon leikkiminen kiehtoo pieniä poikia, koska se vastaa heidän käsitystään ihanteellisesta yksilön voiman oikeudesta. Hegel käyttää esimerkkinä siitä juonikkuudella ja väkivallalla menestyvää Reinard Kettua, josta Goethe kaksimielisesti runoilee:
Viisauteen kääntykää
vikkelään jokainen ja välttäkää pahaa
hyvettä kunnioittakaa!
Siten pahan hyvästä
voitte erottaa ja viisautta arvostaa
Ferdinard Kettu on perinteisen hyvän vastakohta, mutta hänen onnistuu kuitenkin juonikkaasti ujuttautua osaksi kuninkaan säätämää laillista järjestystä ja päästä siten asemaan, jossa “kaikki mitä Reinard tahtoo, se säilyy ainiaan laiksi tehtynä“ — Reinardin tahto on välittömästi lakia ja Goethe on tarkoittanut hänet muunnelmaksi sankariaiheesta. Ragnar Redbeardin takana olevan henkilön nimeä ovat monet pohtineet, mutta he eivät ole huomanneet viitata Kettu Reinardiin, jonka liikanimi on “Rote Bärte“, eli Punaparta. Ragnar Redbeardin punaparta viittaa Kettu Punapartaan. Nietzschen sankarillisen taiteilijan taustalla on Hegelin taidekäsitys, vaikka Nietzsche pyrki irrottautumaan hänestä asettamalla sankarillisen taiteen filosofiaksi.
                 Kysymys LaVeyn sankarista, joka johtaa itsensä Ragnar Redbeardilta, joka puolestaan Nietzschen ohella palautuu Hegelin sankarilliseen taidekäsitykseen, voidaan ratkaista filosofisesti suhteessa Nietzschen ja Hegelin käsityksiin, vaikka LaVey ja hänen vaikuttamansa ihmiset olisivat nykyään täysin tietämättömiä sellaisista yhteyksistä heidän ja menneisyyden välillä. Nietzschen sankarillinen taiteilija on Hegelille menneen ajan jäänne eikä siten kelpaa nykyiseksi sovitukseksi valtiossa toimivalle ihmiselle — siksi Nietzsche siirsi sankarillisen ihanteensa yli-ihmisen tulevaisuuteen, jossa yksilön voiman oikeuden mennyt loisto voitaisiin saavuttaa uudelleen. Riippumatta siitä toteutuuko Nietzschen yli-ihmisen ihanne minkäänlaisessa kaukaisessa tulevaisuudessa — sitä vastoin tulevaisuuden etäiseksi päämääräksi voitaisiin ehdottaa vaikkapa Kantin maailman valtioliittoa — , nykyisessä yhteiskunnassa ei ole yli-ihmisiä, vaan he ovat kuin Cervantesin ritariajasta unelmoiva Don Quijote, joka kuvittelee elävänsä menneessä elämänmuodossa, jossa sellaiselle läänityslaitokseen perustuvalle sankaruudelle oli mahdollisuuksia.
                 Nietzscheläinen sankari, kuten myös LaVeyn oppeja noudattamaan pyrkivä sankari, tahtoo elää lakina itselleen ja löytää siten Hegelin filosofian sovituksen taiteen kuvaamasta menneen Herkuleen tai kykloopin elämänmuodosta — asiaa voitaisiin pohtia monelta kannalta, kuten Hegeliä ja Nietzscheä arvostelleen Heideggerin ajallisuuden ja ihmisen päämäärän, mutta olennainen huomio on kuitenkin, että sellainen toisten tahtoa uhmaava yli-ihminen on ihanteellinen rakennelma, joka on ominainen pienille pojille ja soveltuu huonosti siihen todellisuuteen jossa me elämme. Siten elämään pyrkivä ihminen on kuin Don Quiote — hänellä täytyy olla erittäin vähän itsetuntemusta, että hän kykenee pitämään tahtonsa ja todellisuutensa suhdetta onnistuneena.
Locked