The Star of Azazel - Azazelin Tähti

Miten teidän mielestänne musiikissa näkyy okkultiset periaatteet?
Entä voiko "high brow" ja "low brow"-määritelmät suoraan verrannollista tietynlaiseen magiaan? (esim. fyysinen kehollisuus, tasainen sykkivä pulssi, joskus jopa hyvin seksuaalinen tanssi)
Entä koetteko määritelmän taidemusiikki ja populaarimusiikki mitenkään järkeväksi? Tässä mielessä Frank Zappaa voisi pitää ainakin näiden kahden muodon "käsien yhdistäjä", että hän sekoitti modernia taidemusiikkia populaarimusiikkiin ja vice versa. Tehden omasta mielestäni tämän tyylierottelun vaikeaksi tai miltei mielettömäksi. Kuvitelkaa vaikkapa filharmonisen orkesterin moderniesitys, jossa tanssija twerkkaa... okei sori.

Itseäni on myös kiehtonut panteistinen ajatus esimerkiksi musiikillisten lickien tai melodioiden näkeminen entiteetteinä. Länsimaissa näille melodisille kuvioille (huom. tässä mielessä eri asia kuin asteikko) ei tosin ole erikseen nimiä, mutta itäisemmässä perinteessä näille on annettu oma nimensä ja toisinaan mystisessä perinteessä, myös jokin esoteerinen vastaavuus. Tämä seikka toistuu ymmärtääkseni monessa muussakin kulttuurissa; näkyvä ilmiö on vain näytelmä ja kaikki oikea magia tapahtuu silmältä kätkettynä. "Kirjoituksia magiassa" mainitaan esimerkiksi juuri tästä äänestä äänen sisällä.

Kavi wrote:Miten teidän mielestänne musiikissa näkyy okkultiset periaatteet?

Entä voiko "high brow" ja "low brow"-määritelmät suoraan verrannollista tietynlaiseen magiaan? (esim. fyysinen kehollisuus, tasainen sykkivä pulssi, joskus jopa hyvin seksuaalinen tanssi)
Entä koetteko määritelmän taidemusiikki ja populaarimusiikki mitenkään järkeväksi? Tässä mielessä Frank Zappaa voisi pitää ainakin näiden kahden muodon "käsien yhdistäjä", että hän sekoitti modernia taidemusiikkia populaarimusiikkiin ja vice versa. Tehden omasta mielestäni tämän tyylierottelun vaikeaksi tai miltei mielettömäksi. Kuvitelkaa vaikkapa filharmonisen orkesterin moderniesitys, jossa tanssija twerkkaa... okei sori.

Itseäni on myös kiehtonut panteistinen ajatus esimerkiksi musiikillisten lickien tai melodioiden näkeminen entiteetteinä. Länsimaissa näille melodisille kuvioille (huom. tässä mielessä eri asia kuin asteikko) ei tosin ole erikseen nimiä, mutta itäisemmässä perinteessä näille on annettu oma nimensä ja toisinaan mystisessä perinteessä, myös jokin esoteerinen vastaavuus. Tämä seikka toistuu ymmärtääkseni monessa muussakin kulttuurissa; näkyvä ilmiö on vain näytelmä ja kaikki oikea magia tapahtuu silmältä kätkettynä. "Kirjoituksia magiassa" mainitaan esimerkiksi juuri tästä äänestä äänen sisällä.

Okkulttiset periaatteet näkyvät musiikissa varmaan pitkälti samanlailla kuin missä tahansa muussakin tekemisessä. Tekijän perspektiivistä jos tarkkaillaan intentiota niin mitä vahvempi tahto sitä hallitumpi on ulosanti. Jos tuo hallinta on väkinäistä se tuntuu vaikuttavan selkeästi muotoon kangistavana. Jos taas hallinta on hellempää laatua antaa se muodolle tilaa elää ja asiat ottavat paikkansa melkein kuin itsestään, ikään kuin työskenneltäisiin jonkun toisen kanssa. Intention toinen puoli, jota nimittäisin tarkoitukseksi, ohjaa kait noita muotojen vaikutteita johonkin haluttuun pisteeseen? Näin syntyisi tietynlaisia vaikutelmia, merkityksiä ja estetiikkaa? Menee vähän hämärän peittoon...

Joka tapauksessa muoto ilmentää lähes saumattomasti ilmaisijan tahtoa ja näin hänen hallitsevaa olemustaan. Heikko tahto ja mieli matalalla voi tulla melko väsynyttä ja epämääräistä demonilörinää jos mitään. Vahva tahto ja mieli korkealla niin olemme kenties selkeyden äärellä ja tiedämme tasan tarkkaan mitä sävelet meille ilmaisevat. Tähän myös liittäisin tuon idean "korkeakulttuurista" ja sen vastakohdasta (alakulttuuri?), samoin kun panteismista. On demonisia olemuksia ja sitten on korkeampia olemuksia. Vaikutuspiirin sisällä olijat eli kuuntelijat sitten kykenevät vastaanottamaan hedelmällisemmin tietynsorttisia olemuksia riippuen omasta sen hetkisestä rakenteestaan. Välillä tuntuu ettei jaksa kuunnella tiettyjä genrejä (black metal hyvä esimerkki) ollenkaan ja välillä taas hyvinkin paljon. Luulen että tämä johtuu aikajaksoista jolloin rakenteemme on mukautunut vastaanottamaan esim. korkeampia vaikutuksia, jolloin suhteemme demoniseen on hyvin eksklusiivista. Ikäänkuin kartio avautuisi kohti taivasta ja osoittaisi tiettyjä demoneja omassa rakenteessamme. Tällöin ulkopuolelta sinkoileva lepakkoparvi on hyvin häiritsevä tekijä. Vastaavasti hienosteleva musiikki voi tuntua sietämättömältä kun tuo kartio on suuntautunut maata kohti. Tuolloin lepakkoparvet saavat vapaasti lehahtaa helmojen alle imemään luulotteluistamme turhat pois.

Smaragd wrote: Okkulttiset periaatteet näkyvät musiikissa varmaan pitkälti samanlailla kuin missä tahansa muussakin tekemisessä. Tekijän perspektiivistä jos tarkkaillaan intentiota niin mitä vahvempi tahto sitä hallitumpi on ulosanti. Jos tuo hallinta on väkinäistä se tuntuu vaikuttavan selkeästi muotoon kangistavana. Jos taas hallinta on hellempää laatua antaa se muodolle tilaa elää ja asiat ottavat paikkansa melkein kuin itsestään, ikään kuin työskenneltäisiin jonkun toisen kanssa. Intention toinen puoli, jota nimittäisin tarkoitukseksi, ohjaa kait noita muotojen vaikutteita johonkin haluttuun pisteeseen? Näin syntyisi tietynlaisia vaikutelmia, merkityksiä ja estetiikkaa? Menee vähän hämärän peittoon...

Saan mielestäni aika hyvin kiinni siitä mitä haet tällä. Huomaan että minulla on korostuneesti edellisen harjoitteen aikana ollut tarve ns. korkeakulttuuriseen musiikkiin, eräänlaiseen paikoin tiukkaankin muodollisuuteen ja estetiikkaan. Huomasin esimerkiksi että aloin täysin luontevasti ja yrittämättä puhuttelemaan ihmisiä sukunimellä. Lyhyesti sanottuna, droppasin kaiken paitsi renessanssi- ja barokkimusiikin, ja sieltä tietyn tyyppiset teemat tai tyyli nousi esiin jatkuvasti itselle tärkeinä. Pohdin mm. melankolian hienostuneisuutta ilmaistuna renessanssimusiikissa ja tämä löysi taas muotonsa omassa kuvallisessa ilmaisussani.

Usein musiikki ja kirjat toimivat suurena työvälineenä kuvallisessa ilmaisussani. Ikään kuin, haluan "jatkaa" aihetta tai elementtiä, jalostaa tai tarkastella sitä. Jos tämä käy järkeen...?

Smaragd wrote: Okkulttiset periaatteet näkyvät musiikissa varmaan pitkälti samanlailla kuin missä tahansa muussakin tekemisessä. Tekijän perspektiivistä jos tarkkaillaan intentiota niin mitä vahvempi tahto sitä hallitumpi on ulosanti. Jos tuo hallinta on väkinäistä se tuntuu vaikuttavan selkeästi muotoon kangistavana. Jos taas hallinta on hellempää laatua antaa se muodolle tilaa elää ja asiat ottavat paikkansa melkein kuin itsestään, ikään kuin työskenneltäisiin jonkun toisen kanssa. Intention toinen puoli, jota nimittäisin tarkoitukseksi, ohjaa kait noita muotojen vaikutteita johonkin haluttuun pisteeseen? Näin syntyisi tietynlaisia vaikutelmia, merkityksiä ja estetiikkaa? Menee vähän hämärän peittoon...

Joka tapauksessa muoto ilmentää lähes saumattomasti ilmaisijan tahtoa ja näin hänen hallitsevaa olemustaan. Heikko tahto ja mieli matalalla voi tulla melko väsynyttä ja epämääräistä demonilörinää jos mitään. Vahva tahto ja mieli korkealla niin olemme kenties selkeyden äärellä ja tiedämme tasan tarkkaan mitä sävelet meille ilmaisevat. Tähän myös liittäisin tuon idean "korkeakulttuurista" ja sen vastakohdasta (alakulttuuri?), samoin kun panteismista. On demonisia olemuksia ja sitten on korkeampia olemuksia. Vaikutuspiirin sisällä olijat eli kuuntelijat sitten kykenevät vastaanottamaan hedelmällisemmin tietynsorttisia olemuksia riippuen omasta sen hetkisestä rakenteestaan. Välillä tuntuu ettei jaksa kuunnella tiettyjä genrejä (black metal hyvä esimerkki) ollenkaan ja välillä taas hyvinkin paljon. Luulen että tämä johtuu aikajaksoista jolloin rakenteemme on mukautunut vastaanottamaan esim. korkeampia vaikutuksia, jolloin suhteemme demoniseen on hyvin eksklusiivista. Ikäänkuin kartio avautuisi kohti taivasta ja osoittaisi tiettyjä demoneja omassa rakenteessamme. Tällöin ulkopuolelta sinkoileva lepakkoparvi on hyvin häiritsevä tekijä. Vastaavasti hienosteleva musiikki voi tuntua sietämättömältä kun tuo kartio on suuntautunut maata kohti. Tuolloin lepakkoparvet saavat vapaasti lehahtaa helmojen alle imemään luulotteluistamme turhat pois.

Tässähän tuli sellaista tavaraa, jostaitsellänikin on ollut samankaltaista ajatusta. Tuo demonilörinä, kuvastaa aika hyvin sitä, mitä välillä kahvipäissään tulee tehtyä. Hallinta tahdosta katoaa täysin, mutta jokin luova puoli kiihottuu sitäkin enemmän.
Aiheeseen liittyy myös jollain tavalla laiskuus, sillä silloin erään määritelmän mukaan sellainen energia, jonka pitäisi ilmetä vapaasti tekijän ja kohteen välissä on jotenkin tukossa ja kuvainnollisesti ympärillä on suoksi muuttunut lampi lakastuneinee kukkineen, tarjoolla on väljähtänyttä viiniä ja muutenkin on aika huono meno. Jokainen varmaan voi tunnistaa itsessään tämän, kun kaikki kiva ja luova toiminta on saatu loppuun ja alkaa viilaaminen ja tekninen vaihe niin paradoksaalisesti edes taiteellinen toiminta ei enää nappaa. Omalla kohdallani juurikin tällaisina aikoina tekee mieleni tehdä jotain merkityksetöntä ja mieletöntä hälyäänitavaraa. Tästä liiallisesta tahdon pakottamisesta kertoo myös eräs ilta, kun turhautuneena kirjoitin kaksi sivua sanoituksia ylös ja sellaisella nopeudella ettei siitä saa mitään tolkkua kun jälkikäteen lukee. En suosittele tätä metodia

Heith wrote: Usein musiikki ja kirjat toimivat suurena työvälineenä kuvallisessa ilmaisussani. Ikään kuin, haluan "jatkaa" aihetta tai elementtiä, jalostaa tai tarkastella sitä. Jos tämä käy järkeen...?

Itselläni oli hyvin pitkään harhakäsityksenä se, että jonkin taiteilijan luomus olisi ikään kuin "kiveenhakattu" ja valmis. Nyttemmin olen kyseenalaistanut tämän ajatuksen sillä, että miksei voisi nimenomaan tulkita, jalostaa ja tarkastella taidetta toisen henkilön toimesta taidemuodosta riippumatta. Siten esimerkiksi kuvien värimaisemaa, musiikin estetiikkaa ja runojen merkitystä voi aivan hyvin jalostaa ja tulkita eteenpäin omassa taiteessaan.
Omaa entistä ajatusmaailmaa leimasi esimerkiksi se, että "improvisaatio" tarkoitti sitä, että kykenee säveltämään spontaanisti jotain täysin omaa. Nykyään nojaan taas ajatukseen, että oikeastaan tulkitsee rakenteita ja melodioita uudelleen ja mahdollisesti vielä jonkun toisen henkilön tuottamaa materiaalia. Nämä kaksi näkökulmaa ei tietenkään poissulje toisiansa, mutta omalle egolle jälkimmäinen tulkinta ensisijaisena asetelma ei aseta järjettömän raskaita painoja harteille.

Jossain lehdessä oli jonkun kommentti että Kingston Wallin ja Sielun veljien monet keikat oli enemmän kuin keikkoja, eli jonkinlainen viittaus siihen että korkeammat voimat otti osaa. Itse en ole näiden keikoilla käynyt, mutta joitain biisejä levyltäkin kuuntelemalla päässyt ideaan kiinni.

Black Metallia en ole itse paljoa kuunnellut, mutta esim Burzumissa on tota samaa mielestäni, että nostaa kohti henkeä. (Tietty ei semmoisen musiikin kuunteleminen auta, mistä ei tykkää).

Joku vanha iskelmätahti kanssa sanoi jossain, että ”ei tule tehtyä hyviä biisejä, jos ei ole Jumala mukana”. Samaa mieltä siis itsekin, että hyvää musiikkia saa vain vähän niin kuin lahjaksi, pelkkä musiikkiteorian tajuaminen ei auta. Eikä taida auttaa edes vaatimukset hyvien biisien tulemiseksikaan, tietty hyvä olla astia mihin voi kaataa.


Toinen asia vielä, eli monesti parhaat jutut tuntuvat syntyvän vastakkaisten voimien ristiaallokossa. Pelkästään idealistinen hyvään musiikkiin keskittyminenkään ei aina taida olla se ainoa oikea ratkaisu.

Heith wrote:Usein musiikki ja kirjat toimivat suurena työvälineenä kuvallisessa ilmaisussani. Ikään kuin, haluan "jatkaa" aihetta tai elementtiä, jalostaa tai tarkastella sitä. Jos tämä käy järkeen...?

Mielenkiintoista nähdä tämä toisesta perspektiivistä. Itselleni kuvalliset teemat usein muodostavat kiinnokohtia joihin tähtään musiikilla. Omin sanoin kuvailisin tätä jalostusta tai jatkamista jonkin korkeamman aspektin kultivoinniksi sen teeman sisällä. Se on kenties nimenomaan sitä Punaista työtä. (Minulla on nyt joku näe Punainen -vaihe päällä) Kahden pisteen välissä liikutellaan elementtejä ja vanhoista/jämähtäneistä muodoista kyetään taas löytämään jotain elävää ja taianomaista, tai muuten vain oleellisia prinsiippejä. Jonkinlaista kutsumustahan niitä tiettyjä aiheita kohtaan kokee ja ne tuntuvat melkein kuin tienviitoilta polulla.
Onko se sitten jonkinlaista nekromantiaa, kun elävöitetään hiipuvia muotoja ja pyritään työskentelemään ylöspäin näiden olemuksien kanssa?

Jatkamisesta tuli myös mieleen englanninkielisellä foorumilla käytävä keskustelu teatterista, missä oli jotain pohdintaa toistosta ja kuinka suorituksissa tapahtuu variaatiota. Tuo variaatio on sitä elävöittämistä ja liikettä tasolta toiselle, hengen hedelmöittämän muodon seuraamista. Tämä työ tapahtunee okkultistin käsissä hyvin kokonaisvaltaisena, mutta esimerkin vuoksi tekniseltä kantilta hyvin yksipuolisesti ja yksinkertaisesti ajateltuna mikrovireet (microtuning) on mielestäni jokseenkin kiinnostava variaation muoto musiikissa. Melodian osasien hienosäätö hylätylle alueelle.

Kavi wrote:Tässähän tuli sellaista tavaraa, jostaitsellänikin on ollut samankaltaista ajatusta. Tuo demonilörinä, kuvastaa aika hyvin sitä, mitä välillä kahvipäissään tulee tehtyä. Hallinta tahdosta katoaa täysin, mutta jokin luova puoli kiihottuu sitäkin enemmän.
Aiheeseen liittyy myös jollain tavalla laiskuus, sillä silloin erään määritelmän mukaan sellainen energia, jonka pitäisi ilmetä vapaasti tekijän ja kohteen välissä on jotenkin tukossa ja kuvainnollisesti ympärillä on suoksi muuttunut lampi lakastuneinee kukkineen, tarjoolla on väljähtänyttä viiniä ja muutenkin on aika huono meno.

Voisin yhdistää tukoksen demoniseen olemukseen samoin kuin tuon luovan puolen melkein mediumimaisen hallitsemattomuuden. Vaikka tämän tason olemukset ilmenevätkin lukemattomin, ja niinkuin tässä nähdään ”päinvastaisin”, tavoin niin ne ovat silti jotenkin yksitasoisia otuksia. Luovan puolen kiihottuminen on kai sitä kun nämä verenhimoiset otukset iskevät hampaansa ihmisrakenteen läpi kulkevaan voimaan, jota kaikki seksuaalisuuskin on. Voimakastahtoinen voi näkemykseni mukaan taputella otuksia päälaelle ja näyttää niille mistä se kana pissii (verta). Onnistunut demonipyhäkoulu muuntaa nuo otukset jollekkin toiselle tasolle sitä samaista kanavaa pitkin mistä niitä ruokittiinkin. Olet mitä syöt tyyliin.

Smaragd wrote: Voisin yhdistää tukoksen demoniseen olemukseen samoin kuin tuon luovan puolen melkein mediumimaisen hallitsemattomuuden. Vaikka tämän tason olemukset ilmenevätkin lukemattomin, ja niinkuin tässä nähdään ”päinvastaisin”, tavoin niin ne ovat silti jotenkin yksitasoisia otuksia. Luovan puolen kiihottuminen on kai sitä kun nämä verenhimoiset otukset iskevät hampaansa ihmisrakenteen läpi kulkevaan voimaan, jota kaikki seksuaalisuuskin on. Voimakastahtoinen voi näkemykseni mukaan taputella otuksia päälaelle ja näyttää niille mistä se kana pissii (verta). Onnistunut demonipyhäkoulu muuntaa nuo otukset jollekkin toiselle tasolle sitä samaista kanavaa pitkin mistä niitä ruokittiinkin. Olet mitä syöt tyyliin.

Kommenttisi alkoi "vituttamaan" pienesti, mutta ihan hyvällä tavalla.

Mieleeni tuli myös renesanssiajasta, se että miten te ja taiteilijat ylipäätään koette taiteen tekemisen egon näkökulmasta? Luin hiukan siitä että muusikko aikanaan renesanssina ja sitä edeltävänä aikana ei mieltänyt itseään kovin tärkeäksi teoksissaan, vaan heijasteli jotain arkkityyppistä henkeä tai jumalia/jumalaa. Myöhemmin sitten romantiikan aikana henkilö itse tuli keskeiseksi teoksissaan eli voidaan puhua sankarikulteista ja henkilökulteista. En torju kokonaan nykyaikanakin tätä vaikuttavaa ilmiötä vaan koen siinä olevan ihan käypää tavaraa, jota voi ja pitääkin puhdistaa. Tämän yllämainitun eron ja muutoksen tajuaminen aukaisi joitain lukkoja omassa itsessäni ja koen että tästä syystä tietyissä ajanjaksoissa, kulttuureissa ym. esimerkiksi tekniikkaa ei katsota ylenpalttisen tärkeäksi asiaksi muun osaamisen ohella. Ego ei muserru valtavien paineiden alla vaan voi ikäänkuin kohottaa katseen muihin sfääreihin ja kasvaa.
Olisiko Heith, että jokin tämäntyylinen asia renesanssissa kiehtoo sinua myös?