The Star of Azazel - Azazelin Tähti

"Tutustuin tuohon luurankoon, ja kun pidimme päivittäin seuraa toisimmelle, tunne, että olisi erikseen minä ja hän, katosi tyyten. Minulle selvisi, että tämä luuranko, jonka kanssa olin alituiseen yhdessä, oli hylännyt maailman ja halusi löytää totuuden; hän oli kierrellyt etsimässä tietoa ja edennyt pinnallisesta yhä syvemmälle: kun hän kertoi kuinka oli oivaltanut mielensä alkulähteen, havahduin ja korvani täyttyivät tuulen suhinasta männyissä, silmäni sokaistuivat kuutamosta joka yhä loisti taivaalla vuoteeni yllä.

Niinpä niin: milloinka emme eläisi unessa, kukapa ei olisi luuranko. Koska luurankojamme peittää hehkeä iho ja liha, suhtaudumme niihin ikään kuin olisi olemassa ero miehen ja naisen välillä, mutta kun lakkaamme hengittämästä, ruumiin kuori tuhoutuu eikä eroa enää ole. Emme erota ylhäistä alhaisesta. Nyt hellimme itseämme, mutta katsokaa näitä kuvia ja muistakaa, että ihomme alla on silkka luuranko."

Ikkyuu: Riehaantunut pilvi ja luurankouni

Tällainen asenne ja kokemus kuuluu kaikille niille, jotka kestävät korkeassa pyrkimyksessään, joille kaikki on merkityksetöntä päämäärän saavuttamisen rinnalla ja jotka säilyttävät vakaan kurssin olosuhteiden läpi, pitäen silmänsä kohdistettuina edessä olevaan näkyyn ja korvat tarkkaavaisina sisäisen Jumalan Äänelle, joka kuuluu sydämen hiljaisuudessa jalat vakaasti asetettuna polulle, joka johtaa Vihkimyksen Portille; kädet ojennettuna maailman auttamiseksi, ja koko heidän elämänsä alistettuna palvelun kutsulle. Silloin kaikki eteen tuleva on parhaaksi - sairaus, tilaisuus, menestys, pettymys, vihamiesten pilkka ja juonet, ymmärryksen puute niiden taholta, joita rakastamme - kaikki on vain käyttöä varten, ja kaikki on olemassa vain niiden muuntamista varten. Näyn, pyrkimyksen ja sisäisen kosketuksen jatkuvuutta pidetään tärkeämpinä kuin niitä kaikkia. Tämä jatkuvuus on asia, johon on pyrittävä olosuhteista riippumatta eikä niiden vuoksi.

-Alice A. Bailey: Vihkimykset, s. 75

"Ehkä Demokritos oli seuraajiaan viisaampi jättäessään kuoleman kytkemättä yksilöön ja tarkastellessaan sitä laajempana luonnon tapahtumana. Sillä eivätkö juuri sielun keskittäminen, kuoleman äkkinäistäminen ja kuolleena kokemisen kieltäminen ole omiaan tempomaan kuolemaa irti luonnossa vallitsevasta muutoksen, mätänemisen ja syntymän kierrosta? Edistyksen sijaan kuoleman tutkimisesta tulee tällä tavoin ihmiskeskeistä kuoleman ja siihen liittyvän pelon välttämistä koskevaa taitoa, jossa elävien yhteys kuolleeksi tulkittuun luontoon katkeaa. Ei ole mitenkään kaukaa haettua, että (toisin kuin epikurolaiset seuraajansa) anekdoottien mukaan anatomiaan perehtynyt ja mielellään haudoilla oleskeleva luonnonfilosofi olisi omaksunut vähemmän vieraantuneen, raadollisen mutta maanläheisen ja luonnossa pidättäytyvän käsityksen kuolemasta. Säilyneet fragmentit eivät riitä todistamaan, mikä tarkempi dialektinen merkitys hengitykseen liitetyllä tasapainon pidättämisellä ja kuolemassa tapahtuvalla raukeamisella on mahtanut olla. Kuoleman samaistaminen uloshengitykseen ja sisäänhengityksen yhdistäminen elämään olisi sinänsä intuitiivista, mutta Demokritos näyttäisi ajattelevan toisin. Siinä missä kuolema hengityksen lakkaamisena sulattaa eliön luontoon, myös hengityksessä itsessään on yhteys johonkin ihmisen ylittäviin voimiin, jumaliin ja hulluuteen."

Mikko Mankinen: Keskeneräinen luonto - kuolema ja hulluus Demokritoksen atomismissa
Niin&Näin 4/2012

(Samaisen lehden/julkaisun vuotta vanhempi numero teemoinaan uni ja tuli on muuten hyvinkin mielenkiintoisia artikkeleita sisältävä. Niin Herakleitoksen fragmentteja ko. aiheista ja niiden tulkintaa kuin monia näennäisesti vähemmän metafyysisiä, mutta yllättävän onnistuneita kirjoituksia. Tämä uusin hulluus ja kuolema- numero ei tähän asti lukiessa ole ollut aivan niin kiintoisa, kuin voisi kuvitella ja ensin mainittu aihe on liekö tietyn mediaseksikkyytensä takia saanut hieman liikaa tilaa suhteessa itseäni kenties enemmän kiinnostavaan kuolemaan. Joskin hulluusteemaisissakin kirjoituksissa oli joitakin pohdintaa aiheuttaneita näkökulmia, esimerkiksi kysymys ihmisen oikeudesta harhoihinsa.)

Let us take up the statement we made a few lines above, that nothing is impossible . We wish briefly to explain something which few souls will find believable, and yet it is true: literally anything which the mind can conceive can actually be accomplished in either of two ways: a) by technical means involving materials available , and b) by the mind alone.


-Hilarion: Symbols, s. 54


(Aika hyvin mielen voimasta, jos siis uskoo/luottaa että todellisuus pohjautuu mieleen)

"Mikä yksin voi olla meidän oppimme? -Ettei kukaan anna ihmiselle hänen ominaisuuksiaan, ei jumala eikä yhteiskunta, eivät hänen vanhempansa eivätkä esi-isänsä eikä hän itse (-Kant on opettanut viimeksi torjuttua mieletöntä käsitystä nimellä "intelligiibeli vapaus", kenties sitä opetti jo Platon). Kukaan ei ole vastuussa siitä, että yleensä on olemassa, että on tietynlainen, että elää näissä oloissa ja tässä ympäristössä. Hänen olemukseensa sisältyvää kohtaloa ei voi irrottaa kaiken sen kohtalokkuudesta, mikä on ollut ja on oleva. Hän ei ole seurausta mistään tarkoituksesta, tahdosta, päämäärästä, hänessä ei yritetä saavuttaa "ihmisihannetta" tai "onnen ihannetta" tai "moraalin ihannetta", - on mieletöntä, jos tahdotaan sälyttää hänen olemuksensa jonkin tarkoituksen niskoille. Me olemme keksineet käsitteen "tarkoitus": todellisuudessa tarkoitusta ei ole olemassakaan... Me olemme välttämättömiä, me olemme kappale kohtaloa, me kuulumme kokonaisuuteen, me olemme kokonaisuudessa, -ei ole mitään, mikä voisi olemustamme tuomita, mitata, verrata, arvostella, koska se olisi sama kuin tuomittaisiin, mitattaisiin, verrattaisiin ja arvosteltaisiin kokonaisuutta... Mutta kokonaisuuden ulkopuolella ei ole mitään! - Se, ettei ketään enää nimetä vastuulliseksi, ettei olemisen laatua saa johdattaa johonkin causa primaan, ettei maailma ole ykseys sensoriumina eikä "henkenä", se vasta on suuri vapautus, - vasta siten ennallistetaan kehkeytymisen viattomuus... Tähän asti käsite "jumala" on ollut raskain moite olemassaoloa kohtaan...Me kiellämme jumalan, jumalassa me kiellämme vastuullisuuden: vain siten me vapautamme maailman."

-Friedrich Nietzsche, Epäjumalten Hämärä

"Ja vieläpä "tuonpuoleinen"- mihin tarvitaan tuonpuoleista, jollei se ole keino tahrata tämänpuoleista?..."

Sama teos kuin edellisessä viestissä.

"Minä sanon: rakkauden ainoa ja ylin nautinto piilee pahan tekemisen varmuudessa. Ja mies ja nainen tietävät myötäsyntyisesti että pahassa on kaikki nautinto."

-Charles Baudelaire, Välähdyksiä

Objektiivisesti ei siis moraalin ja politiikan välillä ole ensinkään ristiriitaa. Subjektiivisesti katsoen sitävastoin tulee aina ristiriitaa olemaan ja saa ollakkin, se kun käy hyveen koetuskivestä, jonka todellinen uljuus ei tässä tapauksessa ole juurikaan siinä, että ihminen asettuu voimakkaan päättäväisesti kärsimyksiä ja uhrauksia vastaan, jotka tällöin täytyy lujuudella voittaa, vaan että hän rohkenee katsoa silmiin omassa itsessään asuvaa, paljon vaarallisempaa pahan alkjuurta- joka on paljon valheellisempi ja petollisempi, mutta myös järkeilevämpi, koettaen uskotella ihmisluonnon heikkouden kelpaavan kaikkien rikkomusten puolustukseksi- ja kykenee voittamaan sen juonet.

Aivan ihana pätkä Kantin ikuiseen rauhaan- kirjan liiteosiosta.

Kadottakoon ihminen siis toivon siitä, että voisi löytää turvapaikan sisäisestä puhtaudestaan tai kadota ulkoiseen objektiviteetiin; tietoisuuden ajallinen jakautuneisuus ja erillisyys toisista tietoisuuksista estävät haaveilemasta lopullisesta sovinnosta itsen kanssa. Ihmisen kohtalona oleva repeytyminen on lunnaana hänen läsnäolostaan maailmassa, hänen transsendenssistaan ja vapaudestaan. Jos hän koettaa paeta, hän joutuu eksyksiin: hän joutuu eksyksiin, tai sitten se, mitä hän tekee, ei ole mitään. Ihmisen on kieltäydyttävä levosta, hänen on otettava vapautensa kantaakseen. Vain näin hän pystyy tosiasiassa ylittämään annetun- mikä on aitoa eettisyyttä- ja perustelemaan itse päämäärää, jota kohti kurottaa- mikä on ainoaa kelvollista politiikkaa. Näin hänen toimintansa kytkeytyy maailmaan konkreettisesti, ja maailma jossa hän toimii, on maailma, jolla on merkitys: ihmisten maailma.

Simone de Beauvoir, Moraalinen idealismi ja poliittinen realismi.

Ah miten imelä olo, mutta ei mikään ihme kun lukee näin ihastuttavaa tekstiä. Tässä luku nimeltä "Sielu" Kahlil Gibrahin kirjasta Temppelin portilla, olkaatten hyvät.

Kaikkivaltias Jumala loi sielun kauniiksi, lempeäksi kuin aamutuuli, tuoksuvaksi kuin kukat, ihanaksi kuin kuutamo. Hän ojensi sille ilon maljan ja sanoi: Juo tästä vasta sitten kun olet unohtanut menneisyyden ja luopunut tulevaisuudesta. Hän ojensi myöskin surun maljan ja sanoi: Juo tästä nyt, jotta käsittäisit ilon merkityksen.

Sitten Jumala lahjoitti sielulle rakkauden, jonka ensimmäinen tyytyväinen huokaus sammuttaisi, ja sulouden joka haihtuisi ensimäisen töykeän sanan mukana. Hän pystytti taivaallisen tienviitan näytttämään totuuden tietä. Sielun syvyyksiin hän sijoitti silmän, jotta se pystyisi näkemään näkymättömän. Ja Hän loi sieluun mielikuvituksen, jotta se virtaisi kuin joki ja leikkisi henkien ja keijukaisten kanssa.

Hän puki sen kaipauksen viittaan, jonka enkelit olivat kutoneet sateenkaaresta. Sieluun hän sijoitti myöskin pimeyden, tulen varjon. Tulen Jumala otti suuttumuksen ahjosta, tuulen tietämättömyyden erämaasta, hiekan itseriittoisuuden meren rannoilta ja pölyn aikakausien jalkojen alta. Näin Jumala loi ihmisen. Ja ihmiselle Hän antoi sokean voiman, joka purkautuu hetkellisissä intohimon puuskissa ja teki heistä halujensa orjan. Jumala antoi ihmiselle elämän, kuoleman varjon. Sitten kaikkivaltias Jumala hymyili ja itki, sillä hän tunsi rajattoman rakkauden, jolla Hän yhdisti ihmisen ja hänen sielunsa.