Koetan vastata avauskysymykseen nyt vielä toisella, vähemmän teoreettisella tavalla, kun asia on jäänyt minua ajatteluttamaan.
Nefastoksen lailla olen varhaisesta nuoruudesta lähtien ollut hyvin nostalginen. Joskus kolmetoistavuotiaana esimerkiksi hylkäsin päiväkirjan aloittamisen ajatuksen siksi, että ”kaikki kiinnostava on kuitenkin jo tapahtunut”. Juuri ensimmäisen manas-ikäkauden alku merkitsi minulle ikään kuin ”nostalgiaan heräämistä”, sellaisen muistin lajin syntyä, joka mahdollisti oman elämän tarkastelemisen koherenttina juonellisena tarinana. Elämässä oli yhtäkkiä ”käänteitä” siinä missä lapsena oli elänyt niin täysin hetkessä, ettei omaan menneisyyteen kohdistuvaa kaihoa ollut päässyt syntymään.
Tällainen muisti vaikuttaa minusta henkisen intuition muodolta, joka mahdollistaa samalla kertaa sekä kehittyneemmän yksilöllisyyden (kuin lapsella) että (aiempaa tietoisemman) kosketuksen toiseen maailmaan.
Termien yhteyttä voi luonnehtia vaikkapa seuraavasti. Kyky hahmottaa laajoja kokonaisuuksia ajassa luo lapsessa ensi kertaa yhteyden transsendenttiin, ei-tässäolevaan, joka kuitenkin on jollain lailla, jollekin ”aistille”, läsnä. Toisella tavalla ilmaistuna se
repii lapsen irti tästä, luo etäisyyden kaivattuun samalla kun tuo sen juuri kaivattuna, muuallaolevana, esille. Uudenlainen yksilöllisyys jännittyy kaivatun menneen ja sitä vastaan asettuvan nykyisyyden välille. Tietyssä mielessä toinen maailma, ”tuonpuoleinen” siis luodaan, kun opimme kohtelemaan tiettyjä oman elämämme kausia ei-enää-tässäolevina. Ne eivät ole täysin poissa koska eivät unohdu, mutta niiden läsnäoloa leimaavaksi piirteeksi nousee juuri kokemus, että ne ovat muualla, ei-tavoitettavissa.
(”Vähemmän teoreettinen vastaus” my ass XD — koettakaa kestää!)
Lapsuutta itseään voidaan tämän pienen järjestelmän piirissä kuvata aikana, jolloin myöhemmin kaivatuksi muuttuva on täysin läsnä — ”tuonpuoleiseksi maan päällä”. Tähän perustunee lapsuuden ja paratiisin symbolinen yhdistäminen.
Ja sitten takaisin henkilökohtaisuuksiin. Kiinnostuin taiteesta, erityisesti kirjallisuudesta, juuri tänä nostalgian — ja sen peilikuvan, tulevaisuudenkaipuun — leimaamana aikana. Lukiessani saatoin ”nähdä itseni” paitsi hahmoissa, myös tarinoiden muodoissa. Sikäli kuin uusi, lapsuudesta irti murtautuva yksilöllisyyteni oli juuri kaipausta toisiin aikoihin, saatoin peilata itseäni ajalliseen vaihteluun perustuvasta tarinallisesta jännitteestä. Tavallaan aloin ”kirjoittaa” heti alkaessani nostalgisoida — nostalgiaan liittyy aina halu kertoa ja kerrata, elää uudelleen. Pian samanlainen haaveksiva suhde oli mahdollista muodostaa myös tuleviin sekä täysin kuvitteellisiin tapahtumiin. Niin fiktiivistä tarinaa kirjoittaessani kuin sellaista eläytyvästi lukiessani nostalgisoin fiktiivisten henkilöiden elämää — omanani. Ollessani kaikkein ”toismaailmallisimmillani” tunnen, että elämä, jonka olen konkreettisesti elänyt, on vain yksi versio todellisesta elämästäni — pikaisesti töherretty luonnos, jonka pohjalta voi luoda lukemattomia valmiita teoksia.
Tätä kirjoittaessani taustalla on soinut Agnes Obelin
Citizen of Glass, joka sisältää ainakin yhden
teemaan sopivan kappaleen.