Nefastos wrote:Cancer wrote:Henkinen ihminen siis omasta näkökulmastaan tietää, ettei mikään voi mennä absoluuttisesti vikaan, kun sitä vastoin ateisti / ei-henkinen ihminen on ikään kuin tyhjän päällä (muuten vastaavan) moraalisen pyrintönsä kanssa
Ei välttämättä, jos & kun puhutaan nyt ihmisen näkökulmasta. Voihan henkinen ihminen hyvin kokea että hengen maailma on niin perustavanlaatuisesti erilainen kuin meille inhimillisesti, kulttuurisesti, fyysisesti, psykologisesti läsnäoleva aineen maailma, että päin vastoin hengen näkökulmasta kaiken mennessä ehdottoman oikein & hyvin merkitsee se tälle inhimilliselle osalle jotain aivan sietämätöntä. Tämä voi jopa ylittää ateistisen nihilismin kosmisella nihilismillä, jonka mahdollisuudet satuttamiseen ovat paljon suuremmat. Voidaan esimerkiksi esittää hypoteesi universumista jossa tietoisuuden jälleensyntyminen on totta, mutta ilman käsitettävyyden & vapahduksen tosiasiallista mahdollisuutta, tai predeterministisesti (predestinoidusti) ainoastaan harvoille määräytyneenä. Okkulttisen metafysiikan kautta tällainen ateismia paljon lohduttomampi ajatusmalli mahdollistuu.
Totta; itsekin hahmottelin tällaista ajatusta ohimennen "Mitä henkisyys on?"-ketjussa (joka alkaa muuten olla aiheeltaan lähempänä näitä viestejäni kuin käsillä oleva ketju). Yrittämääni henkisyyden määritelmää pitäisi siis laajentaa edelleen siten, että erotukseksi ateistista / ei-henkisestä ihmisestä, henkisen ihmisen mielestä yksinkertaisesti olisi olemassa jonkinlainen "todellisin todellisuus", mikä voisi kuitenkin olla ihmisyyden kannalta niin hyvä kuin huonokin asia. Se perusajatus, että kaikesta konkretiasta riisuttu, täysin pelkistetty henkisyys olisi tiukasti ajateltuna moraalista erillinen asia, säilyisi: moraalinen pyrintö näyttäytyisi henkistä maailmankuvaa vasten joko välttämättä voitokkaana tai välttämättä toivottomana, mutta se ei varsinaisesti kuuluisi henkiseen maailmankuvaan vaan olisi kaikkien ihmisten jakama. Ei-henkinen ihminen olisi pysyvästi "moraalinen agnostikko": hän mieltäisi mahdottomaksi tietää, mihin suuntaan maailma kokonaisuutena on menossa, riittääkö mikään moraalinen ponnistus lopulta tekemään siitä parempaa, jne. Moraali perustelisi itse itsensä sekä henkiselle että ei-henkiselle ihmiselle, mutta vain ensin mainitulla olisi ylipäätään jokin mielipide siitä, kannattaako vaivautua.
Tällaiset mallit menevät tietysti sen verran abstrakteiksi, että niitä noudattamalla moni ihminen tulee sijoitetuksi sellaisen maailmankuvan piiriin, mihin ei itse mieltäisi kuuluvansa. Esimerkiksi uskonnottomana itseään pitävä ihminen, joka kuitenkin uskoo lujasti vaikkapa ihmisten perimmäiseen hyvyyteen ja sitä kautta maailman "pelastumiseen", olisi tämän mukaan henkinen ihminen. Ei-henkisenä hän ei voisi antaa itselleen lupaa mihinkään vastaavanlaisiin "perimmäisyys"-väitteisiin, vaan hänen täytyisi toimia ainoastaan käytännöllisen järjen pohjalta (älähtäkää, jos käytän käsitettä väärin). Sekin on sitten asia erikseen, onko tällainen ajattelun rajoittaminen edes inhimillisesti mahdollista, vai ovatko tämän mallin mukaan kaikki ihmiset välttämättä jotenkin henkisiä ts. onko heillä kaikilla välttämättä käsitys "todellisimmasta todellisuudesta" (ja edelleen jos on, niin joutaako koko malli liian jyrkkänä roskikseen). Pohdin näitä lähinnä englanninkielisellä puolella pyörittelemäni Camus'n (ja jossain määrin Kierkegaardin) eksistentialismin pohjalta: C. pyrkii
Sisyfoksen myytissään kehittämään todellisen ateismin filosofian, mikä on välttämättä hyödyllistä myös henkisyyden määrittelyn kannalta.
Hoenir wrote:Ajattelen niin että uskonnon sisäisillä muotoseikoilla on tässä aika oleellinen rooli. Omien Jumalien kautta kulkeva pyrkimys saavuttaa ykseys antaa mun mielestä sille kaikista selkeimmän ja helpoiten ymmärrettävän muodon, suhde Jumaliin ja niiden eri puoliin on siis luomassa uskonnollisen ihmisen moraalista selkärankaa mutta ei ole se itsessään. Satanismin kohdalla se tulee aika selkeästi itellä siinä, että kaikkea materiaa tuhoavaa/uudelleenjärjestelevää voimaa lähestyessä oppii säälimään senhetkisen muodon omaksunutta tuntevaa ja kärsivää oliota. Eli moraalisen toiminnan suunta muotoutuu suhteessa sinänsä triviaaleihin muotoseikkoihin, Jeesusta seuraava näkisi sen eri tavalla kuin Satanisti. Lopultahan kaikkien uskontojen moraalisäännöt ovat hyvin samankaltaisia, mutta yksilön moraalille antama merkitys muodostuu elävässä suhteessa siihen että millä tavalla se oma Jumala tähän nyt vaikuttaa.
Uskonnolliset muotoseikat olisivat siis ikään kuin kuvitusta, jonka kautta moraaliset velvoitteet ymmärretään, vai? Tai tulokulmia moraalisuuteen, sellaisia vaikkapa VKT - OKT - vastakkainasettelua muistuttavia kontrasteja, että moraali voidaan oppia ensisijaisesti eri asioiden kautta: siinä missä toinen oppii moraalisen velvoitteen älyllistä rehellisyyttä noudattamalla, toinen oppii sen myötätunnosta jne. Minusta tämä todellakin pitää paikkansa kun kyse on juuri muotoseikoista, mutta ajatus näyttää johtavan siihen, että varsinainen henkisyys, viesti eri uskontojen kielten taustalla, olisi juuri moraalisuus. Tarkemmin sanottuna se olisi jokin moraalinen kanta, vaikka sitten itsekkyyden ja väkivallan hyväksyminen, jos kyseessä olisi "pahuuden uskonto". Tämä taas olisi mielestäni outoa, koska tarkoittaisi, että henkisyyden varsinainen sisältö on moraalisuus. Ei sillä, että ajatus olisi välttämättä väärä (se tuntuu minustakin uskottavalta) mutta se vaikuttaisi olevan ristiriidassa sen olettamuksen kanssa, että moraali ja henkisyys ovat kaksi eri asiaa.
Hoenir wrote:Jos kässäsin oikein sen että mitä hait takaa siellä, niin mä miellän jotkut henkisyyden muodot just sen takia aika viheliäisiksi että ne tavallaan ei pakota "sahaamaan oksaa itsensä alta". Saattaa kuulostaa aika vammaiselta, mutta tämä on mulle se juttu että "miksi Saatana". Kun seisoo tyhjän päällä niin joutuu katsomaan kaikkea paljaana, se pakottaa liikkeelle & omaksumaan elämän "virtaavana". Lepiä tulee otettua muutenkin ihan tarpeeksi koska ainakin itse olen luonnostani melkoisen veltto otus. Tuntuisi jotenkin oudolta jos sen kautta pitäisi ottaa tukea moraalisuuden vaatimuksen kohtaamista varten. Pikemminkin sen tulisi olla väylä jonka kautta kohdata asia sellaisena kuin se on. Mutta joo, tämä on niitä juttuja missä mennään kukin tavallaan.
Niin kuin jo tulikin esille, oli tuo aiempi luonnehdintani henkisyydestä liian rajoittunut. Henkisyys pelkästään lohtuna olisi todella lattea käsitys asiasta, mutta ajatus sinänsä ei minusta ansaitse sitä pilkkaa, jonka monesti saa osakseen kiihkoilevilta satanisteilta ja "atomeja tyhjyydessä"-ateisteilta. Itse ainakin uskon, että on olemassa sellaisia angstin syvyyksiä, että niissä voi ainoastaan "turvautua Jumalaan" - vaikka tietysti vain väliaikaisesti - ja sekin on hyvä muistaa, että jos kohta maailmankuvan lohdullisuus ei tee siitä totta, niin ei se tee siitä myöskään epätotta. Tämä nyt ihan vaan yleisenä huomautuksena, jota ei ole suunnattu sinun tai kenenkään ajattelua vastaan.
