Wyrmfang wrote:
Tämä on ymmärtääkseni aika lailla sama pointti, millä aloitin koko keskustelun, ts. aitoon kriittisyyteen sisältyy luova ("tunteellinen") elementti. Jos kuvittelee olevansa täydellisen järkevä, sortuu siihen kuvaamaani pseudointelligentsiaan, jossa kriittisyys nähdään vain kahden täysin fiksatun vaihtoehdon välillä palloilemisena (siis vaikka sellainen kelailu, että "voihan tuo salaliitto hyvin olla tottakin, mistäpä voisin tietää varmaksi"; ongelma tässä tuo sana "hyvin").
Tässä on kuitenkin tietty väärinymmärryksen vaara olemassa. Vaikka en ymmärrä juuri mitään siitä, mitä on fenomenologisesti olla vaikkapa mormoni, voin kyllä aika vankasti uskoakseni legitiimisti kritisoida esimerkiksi heidän teoreettisia oletuksiaan ja joissain rajoissa myös käytäntöä.
Sama linja on joo, kun pysytään siellä teorian ja kolmannen persoonan tasolla minunkin mielestä.
Meikä on toisaalta kumminkin nykyisin käytännön tasolla vähän Nietzscheen päin kallellaan (vain yksi kristitty ja hänkin kuoli ristillä &c.) ja suhtaudun siinä kritiikkiin "punaisesti", eli osallistuvana tekona ihmiseltä ihmiselle, en kolmannen persoonan näkökulmasta. Silloin on luonnollisesti pakko ymmärtää jotain siitä mitä on olla mormoni tai muuten tulee ruumiita. Siitä, mikä menee henkilökohtaisuuksiin tai mikä koetaan "periaatteellisena ränkkäämisenä" on tälläkin foorumilla mielipiteitä aika monta.
Siitä näkökulmasta kritisoinnin pulma on tuossa mormoniesimerkissä se, ettei se osu mormoninuskoisiin mitenkään, vaikka tietyssä mielessä joku ulkopuolinen jolla ei ole mormonifiilis voi saada kritiikistä jotain irti omien taipumustensa mukaan. Parhaassakaan tapauksessa en näe tuollaista kritiikkiä kovin hyödyllisenä ja pahimmillaan käy vielä niin että huomaamattaan projektoi oman näkökulmansa ongelmat sinne mormoneihin.
Toisin sanoen mormoniuden tai minkään millekään kielelle muotoillun ideakartan rakenne ei ole se kaikkein tärkein, ellei oma pyrkimys ole hahmottaa kritisoinnilla nimenomaan
oman näkemyksen rajoja (ja niiden rajoja jotka jakavat vastaavan näkemyksen) ja pyrkiä ylittämään niitä ("where I end and you begin".)
Sitten vielä se kriittisesti luovempi tapa olisi pyrkiä ottamaan mormonin positio kritisoimalla omaa näkemystään ja etsiä perusteita mormonien puolesta, omalle mormoniudelleen. Silloin voi alkaa hahmottaa sitä yhteistä kieltä jolla ne kriittisetkin ideat voi esittää niin että ne tulevat myös kuulluiksi.
Jos mormoni ottaa oman uskonsa kriittiseen tarkkailuun, se on tietysti tosi super jee ja parempi asia.
Silloin varmaan usko joko a) jää pois, b) syvenee entisestään, tai
c) ei kumpikaan & joudutaan kriisiin kun ei tiedetä
Tuntuu että monelle tulee kommunikoidessa kritiikistä ensisijaisesti se fiilis, että kritiikin esittäjä itsetarkoituksellisesti tahtoo kyykyttäen ajaa tuohon c-vaihtoehtoon kritiikkinsä kohteen edustajan (niin kuin se itsemurhaesimerkki tässä ketjussa), mikä pitää paikkansa täsmälleen sitä enemmän, mitä enemmän kritisoitu identifioi itsensä ajatustensa ja tunteidensa kautta, ELI mitä vähemmän kyseinen henkilö on "kriittisesti luova" henkilökohtaisesti.
IMO neutraali tarkkailu pitäisi minusta pyrkiä pitämään omaan peiliin katsoessa, kun vaikka sana "neutraali" onkin kivan poliittisesti korrekti, niin kyllähän se nyt tarkoittaa "asioiden yläpuolella olemista". Tällä ei ole merkitystä vain ajatuksissa, mutta ihmisten kommunikoidessa "vain ajatusta" ei ole olemassa ellei niin yhdessä sovita.
Jos sitä ei hyväksy niin on aika johdonmukaista alkaa vetää elitististä maailmanparantajakorttia hihasta niin ilkeästi kuin suinkin kykenee, koska sehän on "vain toisen näkemyksiin kohdistuvaa kritiikkiä ja reagointi kertoo eheyden puutteesta" ja niin päin pois mitä niitä vahinkoja nyt on.
No se siitä tämän viestin osalta.
-
Merkityksellinen kriittisyys henkisessä maailmankuvassa voisi olla sellaista ettei kritiikki ota muotoaan ainoastaan osoittamalla kohteensa virhettä, vaan kykenee samalla asettamaan kritisoitavan näkemyksen sellaiseen kontekstiin jossa asian ytimessä oleva (intuitiivista tietysti tuollainen havaita) merkitysassosiaatioiden joukko puhdistuu tarpeettomasta karstasta niin ettei lapsi (eli ihmisen persoonallinen kokemustapa) mene pesuveden (eli typeryyden ja epäselvyyden) mukana.
Tavallaan sama ajatus kuin pyrkimys rakkaudellisuuteen kategorisena imperatiivina, keskittyä intentioon ja kaikki muu on toissijaista jos ei nyt ihan yhdentekevää ja niin edelleen, ehkä turha mainitakaan. On sitä täällä paljon jauhettu
Tällaisen kriittisyyden käyttö on kuin moderni satanistinen joogaharjoitus, kun siihen sisällytetään koko maailmankuva ja yksilöllinen kokemus (minkä senkin Wyrmfang sanoi toisella tavalla jo): mielen muotosidonnaisuuden tyhjäksi tekemistä.
Siinä missä salaliitoilla palloilu oikeasti vain teeskentelee ajattelevansa & todellisuudessa vain antaa mielensä harhailla sellaisten vaihtoehtojen välillä joista se ei välitä, tähtäimenään vaikkapa välttää kuviteltuja konflikteja olemalla ei-mitään-mieltä-mistään.