Nefastos wrote: Jokainen tuntenee vanhan teorian yksilöllisen psyyken kehittymisessä; tyttären äitiinsä & pojan isäänsä kokeman kilpailullisen vihan & vastaavasti toista vanhempaa kohtaan koetun semieroottisen rakkauden. Kun vain väistämme reduktionismin kuopan & tarkastelemme tätä ajatusta syvällisesti, se voi opettaa meille valtavasti itsestämme myös okkulttisessa mielessä, koska se auttaa individuaation syntymisessä. Aniharva on todella niin aidosti yksilöitynyt, ettei elä jokahetkisissä vanhempisuhteiden kahleissa. Ja eräs kiehtova detalji tässä yhtälössä on se, että mikään korostunut trauma tai näennäinen trauman puute ei mitenkään vähennä tätä sitovuutta, sillä se on syntyisin psyyken omasta kokoonpanosta eikä mistään ulkoisista tekijöistä: ulkoiset tekijät määrittävät vain muotoja, joilla se meitä lähestyy.
Ehdottaisinkin vakavasti jokaista okkultismin neofyyttiä paneutumaan hartaasti omien vanhempisuhteidensa käsittelyyn. Tähän voi ryhtyä monesta eri lähestymisnäkökulmasta, mutta ehkäpä helpoin on Luciferin katekismuksen neljä käsky: Vihaa isääsi ja äitiäsi, jotta voisit seurata Totuutta. Vihan dynaaminen energia auttaa defenssien murtamisen ensimmäisessä vaiheessa, ja koska vanhempien vihaaminen on tabu sekä yhteiskunnassa että kaikissa OKT:n alaisissa uskonnoissa, siihen sisältyy luonteva sisäänkäynti hedelmälliselle varjon puolelle.
Ompa yhteensattuma, että tämä aihe nousi esille juuri nyt! Siihen liittyen pieni tilannekuva:
Toissapäivänä olin baarissa erään ystäväni kanssa ja tapasin tämän opiskelukavereita. Heti tultuani paikalle minulta kysyttiin, olenko itsekin yliopistolla. Vastasin yrittäneeni sisään viime keväänä mutta epäonnistuneeni pääsykokeessa, ja aloin tietty saman tien vääntää aiheesta vitsiä, lainaten räppäri Julma-Henrin sanoja: "äiti kattoo mua, nään sen silmis pettymyksen: miten sen pojasta tulikin yhteiskunnan syöpä?"
Vähän myöhemmin keksimme aloittaa leikin, jossa jokaisen seurueen jäsenen piti kertoa jokin näkemänsä uni, jota pitää jollain tapaa merkityksellisenä. Kerroin parin vuoden takaisesta unesta, jossa olin tappanut isäni hyvin raa'asti ja valtavaa aggressiota tuntien. En enää muistanut Henri-lainaustani, mutta eräs älykkään ja selvänäköisen oloinen, itseäni jonkin verran vanhempi nainen pani yhteyden heti merkille ja kysyi minulta, tunnenko suorituspaineita vanhempieni taholta. Vastasin kieltävästi, sillä en ainakaan ole koskaan tiedostanut mitään tällaista. Kuitenkin tuntui siltä, että huomiossa oli oltava totuuttakin, sillä sosiaaliset paineet ovat kyllä olleet näkyvissä esimerkiksi suhteissa ystäviini.
Havaitsiko nainen alitajuisen torjuntani vai keksikö hän koko jutun päästään? Ensimmäinen vaihtoehto tuntuu melko uskomattomalta, sillä olin vasta tavannut hänet, ja eihän kukaan täysin tuntematon voi pelkkää käytöstäni havainnoimalla ymmärtää minusta asioita, joita en itsekään ole ymmärtänyt - eihän? Pelottava ja nöyryyttävä ajatus. Ja kuitenkin osaamme tarkastella puolueettomasti juuri tuntemattomia ihmisiä, joista emme vielä ole muodostaneet ennakkokäsityksiä. Näemme heidät "keinä tahansa," tilastotietoina, koekaniineina joista tehdyt johtopäätökset voivat olla kuinka armottomia tahansa, kiintymys kun ei vielä ole saanut meitä pukemaan silkkihansikkaita päällemme.
Tästä tapahtumasta lähtien olen luonnollisesti käyttänyt normaalia enemmän aikaa ja energiaa vanhempieni pohtimiseen, mikä on nostanut esille muutaman muunkin unohdetun unen ja kuvitelman. Näille kaikille on ollut yhteistä ensinnäkin symbolisesti ilmaistu halu tutustua heihin ihmisinä, vailla perhesiteiden muodostamia filttereitä, ja toiseksi häpeä tällaisesta "huomionkipeydestä": minun ei pitäisi pyrkiä tyrkyttämään heille vihaisen nuoren miehen ajatuksiani ja mielenmaisemaani, sillä ne rikkoisivat keskiluokkaisen omakotitalo-1,7 lasta-ja-mersu autotallissa-idyllin, joka on aina ollut pohjana kohtaamisillemme ja jonka pinnallinen halveksinta voidaan nähdä turhana itsekorostuksena ja kaikkea muuta kuin molempien osapuolten silmiä avaavana. Mikä on hedelmällistä kapinaa, mikä teini-idiotismia? Onko niillä edes eroa? Kysymys itsessään tuntuu nousevan siitä sosiaalista julkisivua ylläpitävästä epävarmuudesta, josta pitäisi päästä eroon...
Nefastoksen viestiin ei ole käsitteellistä lisättävää, haluan vain ottaa asiaan käytännön näkökulman. Miten foorumin osallistujat kokevat äiti/isäsuhteidensa vaikuttavan elämäänsä, jos mitenkään?