Itsemurha

[Stephanus]

Sellainen ihminen joka kykenee aktiivisesti LUOMAAN itse itselleen vitutuksen tunteen tai muutoin vapaavalintaisesti luomaan kokemusmaailmansa uusiksi ilman alisteisuutta menneisyydelleen tai millekään muullekaan ei ole kuka tahansa.

Tuskin kukaan TARKOITUKSELLISESTI luo itselleen vitutusta, se vain tulee alitajunnasta. Pointti oli se että jos kerran luomme sen itsellemme (tiedostamattamme) niin yhtä hyvin voimme päästä siitä eroon.Se tunne on meissä itsessämme ja yhtä hyvin meidän vastuulla päästä siitä eroon. Ei sillä verukkeella voi toista syyttää. Itselle toimii se että jos huomaan pienenkin ärtyneisyyden tunteen että jokin ärsyttää ihmisessä, jään heti miettimään että mikä siinä henkilössä ärsyttää. Ja yleensä se on joku ärsyttävä piirre josta en pidä itsessäni. Sitten kun sen alkuperäisen ominaisuuden sieltä tunnistaa niin voi alkaa muokkaamaan sitä pois itsestään tai monesti sille vain naurahtaa ja pian äsken ärsyttävä ihminen ei olekaan enää niin ärsyttävä.

Toisekseen on tietysti asioita joihin ei voi suoranaisesti vaikuttaa, mutta niihin voi vaikuttaa siten että asennoituu niihin uudella tavalla. Menneisyys on jo tapahtunutta eikä sille voi enää mitään, joten se on vain HYVÄKSYTTÄVÄ. Miksi jäädä murehtimaan mitään sellaista johon ei voi vaikuttaa, esim jos se on joku oma hairahdus menneisyydesta tai vaikka jonkun läheisen menettäminen edellisvuonna tai oma sairastuminen. Joillekin asioille ei vain voi enää mitään, joten ne on hyväksyttävä. Ei unohdettava, ei missään nimessä, mutta turha niille on yöuniaan uhrata.

Tulikin loistava tilaisuus toistaa suosikkimantraani; "Jumala suokoon minulle tyyneyttä HYVÄKSYÄ ne asiat, joita EN VOI MUUTTAA, rohkeutta MUUTTAA niitä asioita, joita VOIN ja viisautta EROTTAA nämä toisistaan". Joten oma aikansa menee miettiessä sitä onko joku ongelma oikeasti muutettavissa vai ei muutettavissa, vasta sitten joko hyväksyy sen tai muuttaa. Siis mikäli ovat sen arvoisia, monesti käy niinkin että kun tarpeeksi pureutuu jonkun asian alkuperään niin huomaa miten naurettavan mitätön se oli ja heittää sen kokonaan roskakoriin.

Olen aina ollut aktiivinen politiikan seuraamisessa, mutta viimeaikainen kansan (ja kaveripiirini) kahtiajako maahanmuuttoasiassa tekee minut fyysisesti sairaaksi. Joten koska tilanne ei ole minun käsissäni ja hoidan vain oman itseni (ja jälkikasvuni) niin tästedes koetan hyväksyä vallitsevan tilanteen asettumalla Stooalaisesti sen yläpuolelle. En ole enää puolesta enkä vastaan, vaan kummankin yläpuolella.

Valinnan mahdollisuus edustaa jo jonkinlaista heränneisyyttä henkeen/laajempaan tiedostamiseen eikä suinkaan ole kaikkien jokahetkisessä "halvan elämänhallinnan" arsenaalissa, kun enemmän tai vähemmän tiedostamatonta traumatiikkaa lienee suurimmalla osalla ellei kaikilla. On tietysti totta että jos mitään muutosta omassa elämässä tahtoo, se lähtee havahtumisesta itsessään, että alkaa olla enemmän läsnä omassa elämässään ja vähemmän mielessään. Nihil inimicus homini quam sibi ipse. mutta lempeys niitä kohtaan jotka eivät tuohon pysty on hyvä ominaisuus kultivoitavaksi sekin.

Yleensä nämä henkisesti heränneet/havahtuneet ihmiset tunnistaa heidät tavattuaan ja heidän olemuksestaan hehkuu se miten näkevät maailmansa. Jos pääsee kuulemaan heidän tarinansa niin yleensä siellä on takana jotain suurta, jopa elämän/kuoleman kysymyksiä (vakava sairaus, päihdeongelmat, mielenterveys, onnettomuudesta selviäminen...) Joten ikäänkuin näille ihmisille olisi annettu uusi mahdollisuus elää ja sanottu; jos saisit aloittaa elämäsi puhtaalta pöydältä niin millaisen siitä tekisit.

On varmasti ihmisiä jotka ovat sen viisauden saaneet ilman suurempaakin dramatiikkaa, mutta siihen tarvitaan suurta viisautta nähdä mikä on oikeasti tärkeää ja mikä ei. Se on lahja jokatapauskessa!

[Hoenir]

Sellainen ihminen joka kykenee aktiivisesti LUOMAAN itse itselleen vitutuksen tunteen tai muutoin vapaavalintaisesti luomaan kokemusmaailmansa uusiksi ilman alisteisuutta menneisyydelleen tai millekään muullekaan ei ole kuka tahansa.

Tuskin kukaan TARKOITUKSELLISESTI luo itselleen vitutusta, se vain tulee alitajunnasta. Pointti oli se että jos kerran luomme sen itsellemme (tiedostamattamme) niin yhtä hyvin voimme päästä siitä eroon.

Kyllä multa ainakin lähtee aika kevyesti, nautin siitä salaa vähäsen. Vitutus luo tunteen voimakkaasta sitoutumisesta, se luo äärettömän vahvan siteen johonkin ulkoiseen asiaan. Se eroaa rakkaudesta siinä, että se repii eheyttämisen sijaan. Rakastaminen pakottaa hyväksymään itsensä ja toisen sellaisena kuin ovat, silloin ei pyritä "nielaisemaan" toista vaan kunnioitus osoitetaan pienellä välimatkalla. Viha on väkivalloin yhtymistä, raaka repiminen on ytimessään pyrkimistä sulauttaa jotain itseen, tosin seurauksena on surkea epäonnistuminen. Vihaaminen tuntuu joltain, se on viimeinen ja kaikista epätoivoisin keino tuntea olevansa edes jonkinlaisissa liitoksissa muuhun maailmaan.

[Insanus]

Pointti oli se että jos kerran luomme sen itsellemme (tiedostamattamme) niin yhtä hyvin voimme päästä siitä eroon.Se tunne on meissä itsessämme ja yhtä hyvin meidän vastuulla päästä siitä eroon. Ei sillä verukkeella voi toista syyttää. Itselle toimii se että jos huomaan pienenkin ärtyneisyyden tunteen että jokin ärsyttää ihmisessä, jään heti miettimään että mikä siinä henkilössä ärsyttää. Ja yleensä se on joku ärsyttävä piirre josta en pidä itsessäni. Sitten kun sen alkuperäisen ominaisuuden sieltä tunnistaa niin voi alkaa muokkaamaan sitä pois itsestään tai monesti sille vain naurahtaa ja pian äsken ärsyttävä ihminen ei olekaan enää niin ärsyttävä.

Ihan oikeassa olet, eikä tarkoitukseni tätä pointtia ollut lähteä kritisoimaankaan. Tarkoitin vain lisätä, että tuo (ihanteellinen) suhtautumistapa on sellainen jota minusta on hyväksi soveltaa vain itseensä, ei ainakaan suoraan muihin. On hyvä taipumus ottaa omat negatiiviset reaktionsa "kiinni" ajoissa ja löytää sen juuri itsestään kuten sanoit, mutta tuohon pystyminen on taito, jota ei ole kaikilla. Ihmisillä on erilaiset voimavarat, "kehitysasteet" ja henkilöhistoriat & minusta on liian hardcorea sanoa että kuka tahansa voisi, tai ainakaan että kenenkään välttämättä tarvitsisi päästä varjostaan eroon yksin.

[Stephanus]

[... tuohon pystyminen on taito, jota ei ole kaikilla. Ihmisillä on erilaiset voimavarat, "kehitysasteet" ja henkilöhistoriat & minusta on liian hardcorea sanoa että kuka tahansa voisi, tai ainakaan että kenenkään välttämättä tarvitsisi päästä varjostaan eroon yksin.

Ei sitä taitoa kellään olekaan syntyessään, mutta kuten mainitsin niin meillä on itsellämme mahdollisuus/velvollisuus muuttaa se jos vain haluamme. Jos siihen tarvitaan terapiaa, vertaistukea, tajunnanlaajentajia, meditaatiota, kirjallisuutta tms niin keinoja löytyy ja jos "viisaus" ei heti avaudu, niin sitten perehtyy siihen vain lisää. Itsekin olen tätä vasta opettelemassa ja vaikka absoluuttiseen totuuteen/mielenrauhaan minulla onkin matkaa, niin jo pienikin parannus omakuvassa tuntuu aivan valtavalta. Tosin mitään pahoja traumoja minulla ei olekaan menneisyydessä, mutta silti suht ilkeitä vääristymiä minäkuvassa joiden päälle rakentanut joskus koko maailmankatsomuksen.

[Segel]

Joku ajattelee että tappaa itsensä ja pääsee taivaaseen tai helvettiin. Joku ajattelee ajattelee syntyvänsä uudelleen, ehkä erilaisiin olosuhteisiin ja saa aloittaa ehkä sen kaiken kärsimyksenkin alusta tai jotain ihan muuta. Joku ajattelee kuoleman olevan lopullinen ja henkisen puolen sammuvan ja maatuvan ruumiin mukana muun loan sekaan, mutta melkein fakta on se, että mitä enemmän ruumis vanhenee tietyn pisteen jälkeen, alkaa myös henkisten kykyjen rapistuminen ja ruumiilliset kärsimykset, kivut ja säryt. Kun minulle lyödään se kuuluisa dementia-leima, varmasti voisin päätyä kotikutoiseen ratkaisuun.

[Reprobatus]

Ketjun lukaistuani huomaan fra Stephanuksen jo oikeastaan sanoittaneen omankin näkökulmani itsemurhaan, mutta jotain omaa voisin lisätä kuitenkin.

Kuten Nefastoskin, minäkin olen kuluttanut vuosikausia itsemurhan päivittäiseen miettimiseen. Tämä liittyi vaikeaan masennukseen, joka leimasi puolta elämää ja jonka voittamisen (ainakin tällä haavaa) jälkeen elämä on auennut aivan uudella tavalla. Masennus itsessään on kokonaan toisen keskustelun paikka, joten palaan itsemurhaan. Nietzschen tuumaus siitä, miten ajatus itsemurhasta auttaa läpi monen unettoman yön kuvaa omaakin suhdetta siihen. Omassa elämässäni koettujen vaikeuksien päälleni kallistuvien seinien tuottama ahdistus pysyi jotenkuten hallittavissa, kun muistutin itseäni kaapista löytyvästä köydestä sekä partateristä. Rovaniemellä aikanaan asuessani tuli myös yöaikaan toisinaan kärsimyksen kourissa katseltua Kemijoen vartta ja pohdiskeltua sen kutsuvan sylin tarjoamaa unohdusta.

Mutta mikä oli se lanka joka sitoi minut kiinni elämään? Osittain se oli rohkeuden puute, koska, vaikkakin itsetuhoisuutta toteutin erinäisin keinoin, en todella uskaltanut jättää tämänpuoleista taakseni. Epätietoisuus kuoleman jälkeisestä pelotti. Hetkittäin pelottaa edelleen. Ajoittain minua piinaa tietoisuus siitä, että kylmän luonnontieteellisestä näkökulmasta katsottuna persoonamme, kokemuksemme, haaveemme, kaikki mikä tekee meistä meidät, on vain sarja hermosoluihin laskostuneiden molekyylien sähkönvaraista toimintaa koneistossa, joka alkaa mädäntyä peruuttamattomasti lähes heti kun sydämen toiminta lakkaa kokonaan. Olen toiveikas sen suhteen, että meissä olisi jotain sellaista säilyvää, joka siirtyisi kuoleman jälkeen jonnekin. Ja vaikka tätä emme kykenekään tällä hetkellä tätä mitenkään todentamaan, ei sen tarvitse merkitä sitä ettemmekö voisi sitä todentaa toisessa vaiheessa.

Toisekseen, niin hankalalta kuin elämä ajoittain tuntuikin, tuntuivat ne hyvät hetket monesti hyvittävän kuukausia kestäneen pimeyden. Mitä on vuoden yksinäisyys ja mädäntyneet haavat ihossa rakastumisen ja rakastetuksi itsensä kokemisen rinnalla, esimerkiksi? Onnekseni minulla oli aina ystäviä, joiden kanssa jakaa taakkani ja päästä rimpuilemaan eteenpäin. Vaikkakin se olisi leuka rinnassa kohti uusia pettymyksiä, hehe.

Kuten Stephanus sanoikin, me itse olemme elämästämme vastuussa. Meidän ajatuksemme muokkaavat kokemaamme todellisuutta. Ja mitä hän sanoi tyyneydestä hyväksyä, rohkeudesta muuttaa ja viisaudesta erottaa nämä, allekirjoitan täysin. Yksi elämän asennettani radikaalisti muokannut asia, joka, vaikkakin vaikuttaa naurettavan yksinkertaiselta, oli loppupeleissä pirullisen vaikea ottaa käyttöön omassa elämässä, jossa koin olevani enemmänkin sivustakatsoja kuin aktiivinen toimija. Kuin lyöntejä väistelevä väsynyt nyrkkeilijä, joka yrittää vain sinnitellä erän loppuun saakka.

Lopuksi, itsemurhaa pidän silti edelleen vaihtoehtona siinä tapauksessa, että sairastun myöhemmällä iällä johonkin Alzheimerin kaltaiseen sairaukseen, joka tuhoaa persoonan mutta jättää jälkeen sinusta muistuttavan olennon. Sairaanhoitaja kun olen, aikanaan tuli työskenneltyä vanhusten huollossa ja näitä tapauksia nähtyä niin kovin paljon. En ikinä haluaisi samanlaista kohtaloa itselleni. Hitto, en kenellekään.

[Gethsemane]

Sinistrous.Minulla on ollut hyvin samanlaisia ajatuksia itsemurhasta.Valinnan mahdollisuus on auttanut monessa kohtaa ja tieto siitä että pois voi päästä.Ajatus on tuonut rauhaa ja juuri tuo,että on miettinyt valmiiksi miten itsensä voisi tappaa.

Mitä tulee Alzhaimeriin,niin ehkä olet lukenut kirjan nimeltään "Edelleen Alice".Siinähän käsitellään juuri päätöstä itsemurhasta Alzhaimerin edetessä.Hyvä kirja,suosittelen.Näköjään siitä on tehty elokuva, mutta siitä en osaa sanoa mitään.

[Reprobatus]

Oo, kiitos vinkistä. Pitääpä laittaa hankintalistalle tuo kirja.

[Asaruludu]

Houkuttelevinta itsemurhan ideassa on sen statement; "Tämä leffa on niin surkea ja olen siitä niin vieraantunut että kävelen ulos kesken näytöksen ja pakotan jäljelle jäävät läheiseni kohtaamaan kritiikkini." Eli subjektiivinen mutta totaalinen maailmanmurha.

Vastapainona ainakin itseäni puhuttelevia syitä olla tekemättä itsemurhaa on muun muassa;
- Joka tapauksessa lopulta "pääsemme" kuolemaan viimeistään sadan vuoden sisällä, joten mikäs kiire tässä on.
- Teon peruuttamattomuuden vuoksi pieninkin kauneuden ja onnellisuuden välähdys on validi ja painava syy jatkaa elämistä. Olemattomuus (en ole elämäni varrella vielä törmännyt mihinkään todistekappaleeseen tuonpuoleisesta tai jälleensyntymästä) on pelottavampaa kuin sellainen kärsimys jolle osaan löytää/keksiä oman arvonsa. Haavoistaankin voi ihminen olla ylpeä.
- Edellämainittu kritiikki kaikuisi kuitenkin kuuroille korville. Etenkin niiden osalta joiden eniten toivoisi ymmärtävän. Asun sellaisessa junttilassa että on turha yrittää saada näitä älyllisesti sokeita ja itselleen epärehellisiä apinoita ymmärtämään aivoituksiani. Kun eräs ystäväni päätyi itsemurhaan sairastuttuaan psykoosiin, olin lähipiirin yksi harvoista joka nopeasti ymmärsi ja hyväksyi hänen tekonsa. Muut, ainakin äänekkäimmät, tunsivat vain itsekästä kiukkua että "Miksi jätit meidät?!" Lisäksi huomion ja validioinnin hakeminen muista ihmisistä on tietenkin tyhjää egoilua - kaikissa muodoissaan, ei ainoastaan itseään vahingoittamalla.
- Silkka eläimellinen eloonjäämisvietti. Mitäs jos pelko mitä tunnet katonreunalla seisoessasi ei olekaan heikkoutta, vaan sillä on evolutionaarinen tarkoitus? Minulla on rutkasti kunnioitusta ja luottamusta vaistoihini, sillä näen niissä Gaian itsensä vuosimiljoonien viisautta.

Moni täällä vankilassa jota maailmaksi kutsutaan voi pahoin. Mutta siihen ei auta impulsiivinen räjähtäminen/päänsä räjäyttäminen, tai pois projisointi esim poliittisen ekstremismin kautta, tai koko sisäisen tuskan piilottaminen/kieltäminen Strömsö-kulissien ylläpidon tähden. Siihen auttaa, te tiedätte jo, maltti ja viisaus.

[Nataamahum]

Aluksi pieni kiitoksen sananen osaltani jokaiselle vastaajalle(unohtamatta tietenkään aloittajaa)! Mielenkiintoinen ketju kokonaisuudessaan, paljon antoisia mietteitä. Stephanuksen näkökannat yksilön omasta vastuusta elämänsä suhteen ovat lähellä ajatuksia, jotka ovat itselläni olleet työn alla viime vuosina. Tunnustettakoon, että joskus olin enemmän sitä "miksi aina minä" / "no mutta kun sekin ja sekin asia" -osastoa. Yksilön omasta vastuusta kirjoitti osuvasti myös fra. Kenazis "Tyhjyys Sydämessäni" -kirjansa 1. osiossa, joka käsitteli vapauden ja vastuun keskinäistä suhdetta. Lausahdus, joka siitä on erityisesti jäänyt mieleeni, kuuluu näin: "Meillä ei ole mahdollisuutta olla täysin vapaita olosuhteista, mutta meillä on täydellinen vapaus valita asennoitumisemme olosuhteisiin, joissa olemme." Mielestäni oikein hienosti muotoiltu viisaus. Mainio teos kyllä muiltakin osin!

Hoenir:n ja fra Wyrmfang:n ajatustenvaihto oli mielestäni myös kiintoisa, ja itsellänikin on päällimmäisenä mielessä, kuinka ihminen voisi saavuttaa pisteen, jossa todella tietäisi, että on sanoakseni "hedelmällisintä" suorittaa itsemurha, eikä jatkaa elämäänsä. Täyden varmuuden saavuttaminenhan vaatisi jo jonkinsortin Jumalan asemaa, kuten taidettiin jo todeta, ihmisen ollessa oman näkemykseni mukaan parhaimmillaankin erehtyväinen(lehmän märehtiväinen, ehe ehe). Täydellisyys ei mielestäni kuulu ns. "ihmisyyden piiriin", vaikkakin sitä kohti tulee ponnekkaasti pyrkiä. Jos saavuttaa jonkin mitä voisi täydellisyydeksi nimittää, sen on oltava jo jotain muuta kuin ihmisyyttä, ja tällöin kysymys itsemurhastakin olisi tarpeeton. Koen, ettei edes adepti ole ihmisen hahmossa virhettä vailla.

Itse ketjun kysymykseen päädyin vastaamaan: "Elämä on mahdollisuus saada tietoa & kokemusta".

Olisin myös voinut rastittaa: "/..läheiseni tarvitsevat minua" -kohdan, koska olen omien läheisteni päätyessä kyseiseen ratkaisuun nähnyt mitä se monille "tänne" jääville aiheuttaa. Erityisen hankalia ovat olleet tapaukset, joissa itsemurhan suorittaneella on ollut pieni lapsi, joka ei kykene käsittelemään, missä vaikkapa isä nyt on, ja lapsen toinen vanhempi koittaa tätä hänelle jotenkin sopivasti sanoittaa. Itselläni tämäkin syy on joskus masennuksen kourissa menettänyt tenhoaan, kun "kiusaajat" ovat ns. kuiskineet korvaan: "Ajattele kerrankin vain itseäsi. Ajattelet aina muita ennen itseäsi. Ole kerrankin itsekäs."

Myös olisin voinut rastittaa kohdan: "Elämä jatkuisi epämiellyttävässä kuolemanjälkeisessä tilassa". Ei niinkään, että kuolemanjälkeinen tila pääsääntöisesti olisi epämiellyttävä, vaan tämän hetkisen näkemykseni mukaan, se saattaa olla "epämiellyttävä" siinä tilanteessa, jossa on ottanut "Kuoleman mahtavan valtikan" omaan käteensä, ja riistänyt käyttövälineensä tässä meidän ulottuvuudessamme. Olen usein aiheesta keskustellessani sanonut, että "Siitähän ne ongelmat vasta alkavatkin". Mitään varmuuttahan minulla ei aiheesta ole, esitän vain tämän hetken näkemyksiäni. Huomenna voin ajatella aiheesta jo toisin.

Itsemurhaa on tullut ajateltua jo lapsesta asti. Teinivuosina paljon, mutta erityisen vahvana koin sen kutsun n. 20-25 iässä. Joskus asetin itselleni joitakin rajapyykkejä, jonka ikäisenä sallisin itselleni päättää päiväni. 25 vuotiaana kuitenkin elämäni muuttui monellakin muotoa, joista ei tämän viestin puitteissa kovin tarkasti, mutta tärkeimpänä, aloin tutkia okkulttista kirjallisuutta. Täysin vierasta se ei minulle ennestään ollut, mutta aiemmin suhde siihen oli paremminkin "lueskelua". Nyt reipas kolme vuotta myöhemmin, ei itsemurha-ajatukset saa enää kovin tukevaa sijaa mielessäni, toki niitä edelleen tulee ja menee. Suurin yksittäinen pelastus tähän on jälleensyntymisoppiin perustamani ajattelu. Ajatteluni mukaan itsemurha on oiva tapa "pikauusinnalle" tänne alas, vastailemaan samoihin kysymyksiin ja haasteisiin, kuin tässäkin elämässä, mutta todennäköisesti heikommista lähtökohdista. (Itse)murhan näen sellaisten rajojen ylittämisenä, mistä ei ns. karmallisesti pääse kuin koira veräjästä. Joskus olen leikitellyt hypoteeseillä siitä, olenko edellisissä elämissäni joskus suorittanutkin itsemurhan, ja sen vuoksi tuntenut siihen voimakasta vetoa jo tämänkertaisen elämäni alkuvuosina. Eli suurin ja tärkein syy valitsemaani vastausvaihtoehtoon on juurikin tuo tiedon ja kehityksen kartuttaminen, jotka kuitenkin olisivat väistämättä edessäni, näin asian näen. Tiedon ja ymmärryksen myötä voisin myös paremmin auttaa omalta osaltani ihmiskunnan kehitystä kohti ultimaattista maalia, jolloin jälleensyntyminen poistuisi kaiken täydellistymisen myötä.

Tällaisista "keloista" itse ammennan voimani arkiseen elämääni, vaikken väitä, että joka hetki kykenisin kärsimyksille hymyilemään ja olemaan niille sydämestäni kiitollinen. Olen pariin otteeseen aika lähellä kuolemaa ollutkin,ja täpärimmästä tapauksesta, jossa minut kirjaimellisesti parsittiin kokoon, maksan hintaa päivittäin hermovauriokipujen yms. muodossa. Oireet nykymuodossaan alkoivat kuitenkin vasta pari vuotta sitten, vamman tapahtuessa jo n. 9 vuotta sitten. Tuona ajankohtana maailmankatsomukseni oli ateismiin uskotteleva, hengellisyyden kieltävä, ja luulen, etten olisi nykyisenlaisia seurauksia tapahtumista "niillä eväillä" jaksanut kantaa, vaan olisin viimeistellyt sen, mikä jäi tapauksessa puolitiehen. Nyt kun kärsimys tuosta teosta annettiin "maksettavakseni" aikana, jolloin tukenani on jo vahva (satanistinen) elämänkatsomus ja filosofia, näen, että tämäkin on vain välttämätön vaihe henkiselle kehitykselleni, ja tarkastelen sitä haasteena, joka tarjoaa minulle kosolti opinpaikkoja. Lisäksi nuo kerrat, kun kuolema on ollut jo lähellä, mutta olen silti selviytynyt hengissä, ovat herättäneet myös ajatuksia sen suhteen, että minulla saattaisi olla jotain tehtävää täällä elävien kirjoissa, ja vähintäänkin herättäneet mielenkiintoa ja uteliaisuutta, jos en kerran noissakaan tapauksissa kuollut, niin pakkohan se on tämäkin elämä katsoa loppuun asti ja mahdollisesti nähdä mihin se sitten lopulta päättyykään.

Herran haltuun.