Luonto & liikkuminen

Oman elämän ja nykymaailman yhteen sovittaminen.
User avatar
Cancer
Posts: 258
Joined: Thu Dec 13, 2012 4:45 pm
Location: Helsinki

Re: Luonto & liikkuminen

Post by Cancer »

Olen kasvanut suht. syrjäisellä esikaupunkialueella, jossa ympärillä oli paljon metsää ja rantoja, joten minulla on jonkinlainen kiintymyssuhde luontoon siinä mielessä kuin siitä tässä ketjussa puhutaan. Erityisesti meri on minulle läheinen luonnonilmentymä ja oli jo silloin, kun en tiennyt vesielementin symboliikasta mitään. Näissä yhteyksissä tietoisuus siitä, mitä mikäkin symboloi, voi itse asiassa tuhota koko alkuperäisen kokemuksen tai ainakin tehdä siitä aivan erilaisen, sillä kun asioista tulee liian läpimietittyjä ja omia, niistä häviää toiseus eli luonnon idea. Tavallaan luonto on oikeasti luontoa vain kun sitä havainnoi esiarkkityyppisellä ja -mytologisella tavalla, liittämättä mitään erityistä merkitystä siihen että kävelee rannalla ja kuuntelee aaltoja.

Kun tällaisen passiivisen lähestymistavan omaksuu, niin itse asiassa mitä tahansa voi tarkastella luontona. On todella kummallinen, joskus vieraannuttava, joskus piristävä kokemus nähdä moottoritie tai betoninen teollisuusrakennus asiana, joka on vain sattunut muodostumaan siihen missä on. Katso, kukkanen.

Kuten tästä varmaan voi päätellä, tavanomaisemman lunnonkauneuden lisäksi minuun vetoavat myös juuri ne asiat, joita on täällä mainittu esimerkkeinä rumuudesta. Harmaat, ei-minkään näköiset teollisuusalueet ovat minusta esimerkiksi hyvin rauhoittavia paikkoja sikäli kuin läsnä ei ole liikaa ihmisiä. Kampin kauppakeskus Helsingissä on myös ihanan kolkko ja kuollut paikka aamuöisin. Autiot junaraieet yllä kulkevine sähkölankoineen ovat kauniita, ja niin edelleen. Kaikkiin näihin esimerkkeihin tosin liittyy olennaisesti ihmisten poissaolo, joten kai niiden viehätys pohjimmiltaan on sama kuin metsän, estetiikan vain poiketessa rajusti.

Siitä, miten mikä tahansa "muutetaan luonnoksi" voi toisaalta sanoa niinkin, että tämä edellyttää nimenomaan asioiden mytologisointia. Tällöin sana tarkoittaa pyrkimystä päästä käsiksi asioiden sisimpään luonteeseen sellaisina kuin ne ovat, ei minkään arkisen aktiviteetin välineinä - pyrkimystä löytää mahdollisimman itsenäinen olemus jokaisesta tupakantumpistakin. Huomataan, että luonto rajatussa metsät ja tunturit-merkityksessä on sekin ihmistekoinen konstruktio koska se on käsitys luonnosta, ja että tätä käsitystä voidaan muokata niin, että useammista ja useammista asioista säteilee samaa pelkän olemisen rauhaa kuin metsistä ja tuntureista alunperin.
Tiden läker inga sår.
Tephra
Posts: 23
Joined: Wed Aug 07, 2013 9:23 pm

Re: Luonto & liikkuminen

Post by Tephra »

Cancer wrote: Kaikkiin näihin esimerkkeihin tosin liittyy olennaisesti ihmisten poissaolo, joten kai niiden viehätys pohjimmiltaan on sama kuin metsän, estetiikan vain poiketessa rajusti.

Siitä, miten mikä tahansa "muutetaan luonnoksi" voi toisaalta sanoa niinkin, että tämä edellyttää nimenomaan asioiden mytologisointia. Tällöin sana tarkoittaa pyrkimystä päästä käsiksi asioiden sisimpään luonteeseen sellaisina kuin ne ovat, ei minkään arkisen aktiviteetin välineinä - pyrkimystä löytää mahdollisimman itsenäinen olemus jokaisesta tupakantumpistakin. Huomataan, että luonto rajatussa metsät ja tunturit-merkityksessä on sekin ihmistekoinen konstruktio koska se on käsitys luonnosta, ja että tätä käsitystä voidaan muokata niin, että useammista ja useammista asioista säteilee samaa pelkän olemisen rauhaa kuin metsistä ja tuntureista alunperin.
Kiintoisaa - olen itsekin viime päivinä pohtinut näitä luonnon ja ihmisyyden/inhimillisyyden käsitteitä. Satuin eräänä yönä kävelemään saaristossa lähes valosaasteettoman taivaan alla ja pysähdyin havainnoimaan tuulivoimalan roottoreiden humisevaa pyörähtelyä tähdet taustanaan. Jostakin syystä olen aina pitänyt tuulivoimaloita ja juurikin aiemmin mainitsemiani vesitorneja jollakin toismaailmallisella, epäinhimillisellä tavalla viehättävinä. Havahduin kuitenkin huomaamaan, miten paradoksaalinen tuo miete jollakin tapaa on; mikä olisi toisaalta tässä maisemassa enemmän ihmistä kuin tuollainen rakennelma?! Ehkä mieli vain heittää mittakaavan kasvaessa assosiaatiot jotenkin nurinpäin, niin, että siinä yhteydessä ihmisen ajatteleekin yhtäkkiä olevan juurikin enemmän sellainen maan matonen kuin valtavia, virtaviivaisia, osin tuhoavia rakennelmia aikaansaava olento?

Ihmisen poissaolo tuntuu olevan useita merkityksellisiä (luonto)kokemuksia leimaava tekijä. Näyttäisi siltä, että ihmisen läsnäolo muuta kuin nimenomaan havainnoivana osapuolena vaikuttaisi häiritsevän mainitsemaasi "mytologisointia", jos sen oikein ymmärsin - ihminen ei olekaan enää kasvokkain luonnon (absoluutin, heh) kanssa, vaan joutuu kohtaamaan toisen, häiritsevän läsnäolon, joka ikään kuin vie huomiota luonnon olemukselta.
Tähän liittyen tarkastelin eräänä päivänä sitä, että jonkinlaiset ykseyskokemukset ovat aina vaatineet niiden kohtaamisen yksin, vaikka ne voisivat osaltaan olla jonkinlaisen kollektiivisuuden osaksi aikaansaamia, kuten esimerkiksi taiteen kokemisen kohdalla usein - mieluinenkin seura häiritsee omalla kohdallani sen terävimmän fokuksen suuntaamista suoraan kohteeseensa (ja sen peilautumista takaisin). Sama pätee myös luontoon (tässä sen tavallisessa merkityksessä metsinä, soina jne.)
Sothoth
Posts: 126
Joined: Fri May 28, 2010 1:18 pm

Re: Luonto & liikkuminen

Post by Sothoth »

Itse koen suot luontotyypeistä jollain tapaa kaikista kiehtovimpina ja läheisimpinä. Lapsesta asti olen herkistynyt päästessäni suolle. Niissä on jotain rajatilan mystistä tuntua, paikka jossa maaelementti ja vesielementti kohtaavat olematta selkeästi kumpaakaan. Ja perinteisesti suot ovat olleet vihattuja ja pelättyjä paikkoja, hyödyttömiä hallanpesiä, jotka olivat uhka maanviljelysyhteiskunnalle ja lapsia varoitettiin soista, etteivät suistu suonsilmään. Siinä mielessä suo on myös kaikista puhtaista luontotyypeistä "saatanallisin", pelätty ja vihattu toiseus. Tulee mieleen fiktiivisenä esimerkkinä Kalmansuot Tarussa sormusten herrasta, jossa taistelussa kuolleiden sielut kummittelivat. Pohjanmaalta löytyy Leväluhdan suokalmisto, josta on löytynyt lähes sadan ihmisen jäännökset, eikä hautauksen syytä vieläkään tunneta. Erinäisistä paikoista on myös löytynyt soiden turpeesta hyvin säilyneitä ruumiita, koska suon hapettomuus estää kunnollisen maatumisen.

Toisaalta pidän vanhoista kulttuurimaisemista, paikoista joissa vaikkapa lampaat ja karja ovat laiduntaneet vuosisatoja. Tällaisilla paikoilla on usein luonnonlaidunniittyjä, kesällä paljon kukkaloistoa ja tuuheita katajia. Monesti Suomessa tällaiset alueet palautuvat esikristilliseen rautakautiseen asutukseen ja samoilla seuduilla on mm. kuppikiviä. Samantyypistä seutua on paljon käsittääkseni myös esim. Ruotsissa Gotlannin saarella, josta on löytynyt riimukiviä.

Myös kaupunkiluonnossa on oma kauneutensa, erityisesti paikoissa jossa luonnon muodot nivoutuvat hyvin ihmisen rakentamaan. En pidä itseäni selkeästi kaupunki- tai maaseutuihmisenä, vaan voin nauttia yhtä hyvin kummastakin. Teollisuusalueet ja lähiöt ovat kyllä sellaisia joista en suuremmin nauti.
Hoenir
Posts: 137
Joined: Thu Apr 24, 2014 5:13 pm

Re: Luonto & liikkuminen

Post by Hoenir »

Cancer wrote:Näissä yhteyksissä tietoisuus siitä, mitä mikäkin symboloi, voi itse asiassa tuhota koko alkuperäisen kokemuksen tai ainakin tehdä siitä aivan erilaisen, sillä kun asioista tulee liian läpimietittyjä ja omia, niistä häviää toiseus eli luonnon idea. Tavallaan luonto on oikeasti luontoa vain kun sitä havainnoi esiarkkityyppisellä ja -mytologisella tavalla, liittämättä mitään erityistä merkitystä siihen että kävelee rannalla ja kuuntelee aaltoja.

Olen kiinnittänyt huomioni samaan monet kerrat. Ehkä kaikista kauneimmat ja väkevimmät hetket luonnossa liikkuessa olen saanut silloin kun en nimenomaan yrittänytkään liittää mihinkään mitään merkitystä. Kun merkitystä tai asioiden sisintä olemusta ei etsimällä etsi, vaan vaipuu rauhassa kaikista vähäisimpienkin oksanpätkien ja mustikanvarpujen tasolle niin saattaa huomata että kaikki merkitys ja täyteläisen olemassaolon tunne täyttää mielen kuin varkain.

Kun muutin omilleni lähemmäs kaupunkia niin löysin uuden hyvin mieluisan tavan viettää aikaa: lähden vaan kaupungille istuskelemaan. Yleensä koskaan ennen en moista harrastanut, aina kun menin kaupunkiin niin oli joku syy. Nyt ei monesti edes ole mitään syytä, saatan vain fillaroida keskustaan, hakea jostain kahvin mukaan ja istahtaa jollekkin penkille. On jotenkin äärettömän rauhoittavaa seurata täysin sivullisena vierestä muiden hääräämistä, ihan tuntemattomia ihmisiä puuhastelemassa omia asioitaan. Viehätys on siinä että on nimenomaan tullut sinne vain katsomaan niitä, ilman vähäisintäkään aietta olla tekemisissä kenenkään kanssa. Siinä on jotain samaa kuin metsissä istuskelussakin, muurahaiset vaan ovat muuttuneet ihmisiksi ja mäntymetsät rumiksi rakennuksiksi. Ne ihmiset ovat toisia, jokainen niistä on yksittäinen mysteeri joiden ytimeen kurkottaessaan huomaa vaan palautuvansa itseensä.

Kaikki se hienous hajoaa säpäleiksi jos joutuu olemaan jonkun seurassa tiiviimmin, se ei jää ihan yhteen tai kahteen kertaan kun olen tehnyt räväkän täyskäännöksen törmätessäni johonkin tuttuun naamaan. Joko täytyy saada jostain näkymättömyysviitta tai sitten pitäisi vaan olla vähemmän huikea tyyppi että saisi olla omissa oloissaan silloin kuin sitä haluaa.
"Futile as a ghost I stand guard over hidden gold, O lord of the meeting rivers"
User avatar
Einheri
Posts: 111
Joined: Sun Jun 06, 2010 12:23 am
Location: Etelä-Savo

Re: Luonto & liikkuminen

Post by Einheri »

Sothoth wrote:Itse koen suot luontotyypeistä jollain tapaa kaikista kiehtovimpina ja läheisimpinä. Lapsesta asti olen herkistynyt päästessäni suolle. Niissä on jotain rajatilan mystistä tuntua, paikka jossa maaelementti ja vesielementti kohtaavat olematta selkeästi kumpaakaan. Ja perinteisesti suot ovat olleet vihattuja ja pelättyjä paikkoja, hyödyttömiä hallanpesiä, jotka olivat uhka maanviljelysyhteiskunnalle ja lapsia varoitettiin soista, etteivät suistu suonsilmään. Siinä mielessä suo on myös kaikista puhtaista luontotyypeistä "saatanallisin", pelätty ja vihattu toiseus. Tulee mieleen fiktiivisenä esimerkkinä Kalmansuot Tarussa sormusten herrasta, jossa taistelussa kuolleiden sielut kummittelivat. Pohjanmaalta löytyy Leväluhdan suokalmisto, josta on löytynyt lähes sadan ihmisen jäännökset, eikä hautauksen syytä vieläkään tunneta. Erinäisistä paikoista on myös löytynyt soiden turpeesta hyvin säilyneitä ruumiita, koska suon hapettomuus estää kunnollisen maatumisen.
Olen itse myös kokenut soisen ympäristön hyvin miellyttäväksi.
Voinen allekirjoittaa itse hyvin monta seikkaa, joita mainitsitkin viestissäsi, mutta lisäisin mielelläni myös mukaan sen, että soilla on viljelty myös heinää joita on käyty niittämässä sukset jalassa.
Suo on siis edustanut maallisen entropian lisäksi myös kasvattavaa ja ruokkivaa puolta, mitä tulee esimerkiksi karjatilallisuuteen.
Kuten taisit viitatakkin, soita on erilaisia ja mielestäni avarassa/aakeassa, mutta kosteassa vaikeakulkuisessa ja ajoittain riskialttiissa maastoypäristössä on sitä jotain, minkä olin itseasiassa jo vähän unohtanut omaa viestiäni kirjoittaessa, joten kiitos muistutuksesta :)
Hoenir wrote:
Cancer wrote:Näissä yhteyksissä tietoisuus siitä, mitä mikäkin symboloi, voi itse asiassa tuhota koko alkuperäisen kokemuksen tai ainakin tehdä siitä aivan erilaisen, sillä kun asioista tulee liian läpimietittyjä ja omia, niistä häviää toiseus eli luonnon idea. Tavallaan luonto on oikeasti luontoa vain kun sitä havainnoi esiarkkityyppisellä ja -mytologisella tavalla, liittämättä mitään erityistä merkitystä siihen että kävelee rannalla ja kuuntelee aaltoja.

Olen kiinnittänyt huomioni samaan monet kerrat. Ehkä kaikista kauneimmat ja väkevimmät hetket luonnossa liikkuessa olen saanut silloin kun en nimenomaan yrittänytkään liittää mihinkään mitään merkitystä. Kun merkitystä tai asioiden sisintä olemusta ei etsimällä etsi, vaan vaipuu rauhassa kaikista vähäisimpienkin oksanpätkien ja mustikanvarpujen tasolle niin saattaa huomata että kaikki merkitys ja täyteläisen olemassaolon tunne täyttää mielen kuin varkain.

Kun muutin omilleni lähemmäs kaupunkia niin löysin uuden hyvin mieluisan tavan viettää aikaa: lähden vaan kaupungille istuskelemaan. Yleensä koskaan ennen en moista harrastanut, aina kun menin kaupunkiin niin oli joku syy. Nyt ei monesti edes ole mitään syytä, saatan vain fillaroida keskustaan, hakea jostain kahvin mukaan ja istahtaa jollekkin penkille. On jotenkin äärettömän rauhoittavaa seurata täysin sivullisena vierestä muiden hääräämistä, ihan tuntemattomia ihmisiä puuhastelemassa omia asioitaan. Viehätys on siinä että on nimenomaan tullut sinne vain katsomaan niitä, ilman vähäisintäkään aietta olla tekemisissä kenenkään kanssa. Siinä on jotain samaa kuin metsissä istuskelussakin, muurahaiset vaan ovat muuttuneet ihmisiksi ja mäntymetsät rumiksi rakennuksiksi. Ne ihmiset ovat toisia, jokainen niistä on yksittäinen mysteeri joiden ytimeen kurkottaessaan huomaa vaan palautuvansa itseensä.
Minulla oli vaihe, jolloin kävin useasti kaupungilla tai kylällä istuskelemassa ja viettämässä aikaani kaikessa rauhassa, muun maailman vilinää seuraten. Sain siitä eräänlaista rauhantunnetta ja tunsin yksilöillistä irrallisuutta ja toisaalta riippumattomuutta muusta maailmasta.
Muu maailma rullaisi omalla painollaan vaikka oma maailmani vaikuttaisikin minusta pysähtyneeltä.
Harrastin samoihin aikoihin toisinaan, myös baareissa ja muissa juottoloissa käymistä selvinpäin, mutta jouduin toteamaan jossain vaiheessa itselleni, että muiden humalaa seuratessani tunnen itseni ehkä hivenen elitistiseksi, kun juon itse pimeimmässä nurkkapöydässä yksin omaa alkoholitonta ginger aleani tai limsaani ja huomaan ajattelevani muita ihmisiä lampaina tai ahertavina muurahaisina, jotka toteuttavat omaa olemassaolon tarkoitustaan.

Ajan viettäminen muuta maailmaa tarkkailemalla on ihan nastaa puuhaa nykyäänkin, mutta koitan olla tuudittautumatta tähän tematiikkaan, jota olen aikaisemmin harrastanut osin tiedostamattani.
-Nämä ajatukset ehkä menivät hivenen sivuraiteille itse otsikosta, mutta yhtä kaikki, luonnollisuutta voi olla myös se miten yksilötasoiset ihmiset aikaansa kuluttavat omassa elinypäristössään.
User avatar
Nefastos
Posts: 3029
Joined: Mon May 24, 2010 10:05 am
Location: Helsinki

Re: Luonto & liikkuminen

Post by Nefastos »

Hoenir wrote:Ehkä kaikista kauneimmat ja väkevimmät hetket luonnossa liikkuessa olen saanut silloin kun en nimenomaan yrittänytkään liittää mihinkään mitään merkitystä. Kun merkitystä tai asioiden sisintä olemusta ei etsimällä etsi, vaan vaipuu rauhassa kaikista vähäisimpienkin oksanpätkien ja mustikanvarpujen tasolle niin saattaa huomata että kaikki merkitys ja täyteläisen olemassaolon tunne täyttää mielen kuin varkain.

Kun muutin omilleni lähemmäs kaupunkia niin löysin uuden hyvin mieluisan tavan viettää aikaa: lähden vaan kaupungille istuskelemaan.


Kauniin viikon yksi kauneimpia hetkiä itselläni oli, kun erään maagisen työpäivän jälkeen istahdin nelosen ratikkaan & ajoin sen mukana pyörähdyksen Munkkiniemessä. Ilman mitään asiaa, katsellen kaupunkiluontoa & tuntien lajitoverien elämäntarinat ympärillä. Kauniita paikkoja, muistorikkaita paikkoja, mahdollisuus samanaikaisesti meditoida takaisin juuriinsa & samalla kuitenkin tarjota mielelle uusia vaikutelmia.

Suhteeni kaupunkeihin on yhtä uskonnollinen kuin monien suomalaisten suhde luontoon. Kaupungit voimakeskuksina ovat minulle hyvin todellinen asia, jonka tunnen ytimissäni, halusin tai en. Lähtien siitä kun puberteetti-iässä oma sielu alkoi liekehtiä, tuli tarve ottaa tätä ympäristön energiaa haltuun, kartoittaa se itse kulkemalla, kokea miten energia eri paikoissa muuttuu. Siitä melkein parikymmentä vuotta eteenpäin kuljin todella aktiivisesti ensin pyörällä, sitten kävellen kotikaupunkini kaikki kolkat läpi, niin että loppuvaiheessa oli unenomainen & ihmeellinen tunne löytää jostain kaupungin syrjäkolkasta vielä kulkematon pieni tienpätkä.

Helsinkiin muutettuani taas aloin ottamaan tätä kaupunkia haltuun samalla itse liikkumisen periaatteella. Omaa autoa tai edes ajokorttia en ole kaivannut. Tunnen, että ihmisen luontaisen toimintasäteen määrittelee se, kuinka pitkälle hän omin voimin kulkee, aivan kuten yhteisöjen luontaisen koon määrittelisi se, kuinka monta ihmistä jaksaa aidosti muistaa & tuntea. Näiden psykologisten elementtien huomiotta jättäminen on minusta pilannut yhteyttämme luontoon & luonnollisuuteen, jonka varassa energiamme joka tapauksessa kulkee, tai milloin ei kulje, sairastuu & voi pahoin.
Faust: "Lo contempla. / Ei muove in tortuosa spire / e s'avvicina lento alla nostra volta. / Oh! se non erro, / orme di foco imprime al suol!"
Otava

Re: Luonto & liikkuminen

Post by Otava »

Okkultisti voi tosiaan olla aikamoisissa vaikeuksissa jos luonto näyttäytyisi vain metsänä jossa on puita, ja puina jossa asuu lintuja.

Metsässä, ja erityisesti siellä 'lähes puuttomien kivisten tunturimaisemien' luona myös minä koen olevani kosketuksessa johonkin mihin on mahdotonta tehdä tuttavuutta missään muualla. Minulle suuren taivaan ja horisontin näkeminen tuo ne kaikista voimakkaimmat tunteet.

Metsässä ollessani koen etten ole koskaan yksin. Siellä ajatus kulkee ja se auttaa aukaisemaan mielen umpisolmuja. Suuren taivaan alle yltää kiirastulen liekit jotka rauhoittavat ja tyhjentävät mieltä kaikesta turhasta. Muistat miten yksinäistä, karua ja lohdutonta elämä on, ja kuinka kaikki rakastamasi tulee kuolemaan. Noina hetkinä sitä kokee uskomattoman mahtipontisia tunteita kun elämänvietti löytyy kuolemanvietin kautta, ja voi lähteä jälleen sotaan maailmaa vastaan valmiina kuolemaan ylpeänä selkä suorassa.

Noh... Tuo on siis se tavoitetila johon valitettavan harvoin pääsee, mutta jäin aikoinaan kerrasta koukkuun. Kaikista mieluisimmat lenkit ovat juuri niitä joissa on metsää ja horisonttia sopivassa suhteessa.
obnoxion wrote:Usein juuri metsässä tulee mieleen, miten kukaan voi epäillä onko Jumalaa....
Horisonttia ja taivasta katsellessa voi pienikin ihminen julistaa että ihmisen luoma Jumala on kuollut.
Tulihenki wrote:Savossa sijaitsee muuten Suomen suurin putous, jonka äärellä meditoiminen on vaikuttava kokemus ollut.
Korkeakoski on kyllä hieno paikka! Käydään toisinaan aina mökkireissun yhteydessä katselemassa paikkoja.
Nefastos wrote:...loppuvaiheessa oli unenomainen & ihmeellinen tunne löytää jostain kaupungin syrjäkolkasta vielä kulkematon pieni tienpätkä.
Tuttu tunne!

Metsä, ja erityisesti talvella järven jää on todella optimaalinen paikka musiikin kuuntelulle. Suosittelen kuitenkin olemaan vaipumatta liian ajatuksiinsa. Pari kertaa olen ihmetellyt että onpa jännä miten täällä järvellä kasvaa tuollainen pieni puu ja humps sinne ollaan menty verkkoavantoon. Aika usein muuten kuulee ihmisten kysyvän että miksi kuuntelen musiikkia luonnossa, eikö siellä ole ihanan hiljaista. Saa mennä aika kauas että pääset hiljaisuuteen varsinkin näin kaupungissa asuvana, ja lähiympäristön metsiä suosivana. Suuremmilta reissuilta lähdetään hakemaan hiukka eri asioita, ja eri fiiliksellä.

Leväluhdan suokalmisto piti laittaa muistiin ensi kesän reissua varten kun ollaan menossa Vaasan kautta Ruotsiin ja siitä Norjaan. Geokätkökin näyttää sieltä löytyvän.
Locked