Tämäkin ketju on niitä, jotka ovat pyörineet mielessä foorumin seuraamiseni alkuajoista, mutta asioiden järkevä esitys on hakenut muotoaan tähän asti. Mainitut asiat - niin tässä ketjussa, kuin monissa muissakin aihetta sivuavissa - ovat tuntuneet hyvinkin läheisesti omaa elämää koskettaneilta. Kuitenkin, kuten olen toisaallakin maininnut, olen hieman vastahakoinen kutsumaan itseäni suoranaisesti jonkin aatteen/elämäntavan/vakaumuksen seuraajaksi, mihin johtaa useita syitä. En tiedä, kykenenkö tai voinko, tai ansaitsenko kutsua itseäni okkultistiksi, etenkin kun määritelmä tuntuu enemmän tai vähemmän lipeävän käsistä sitä tarkastellessa, mutta olkoot tämä esittelyteksti nyt tässä.
Tänään taas kerran, kun luin nimenomaista ketjua läpi jonkinlaisessa itsetutkimuksellisessa mielessä, lainaukset seuraavasta viestistä tuntuivat olevan kuin omalta näppäimistöltäni, joten otan ne tähän:
Sothoth wrote:Ehkä keskeisin okkultismin aiheuttama tekijä omassa elämässä on ollut oivallus siitä, että on parempi muuttaa omaa itseään ulkomaailman lainalaisuuksien sijasta, sillä ulkoinen maailma rakentuu sisäisen todellisuuden kautta, eikä päinvastoin.
--- Tästä päästäänkin toiseen tekijään, millä lailla okkultismi on minua muuttanut. Se on maailmankatsomuksen kokonaisvaltaisuus. Mikään kokonaisuuden ilmentymä ei ole omasta ja muiden kehityksestä erossa, vaan aivan kaikki asiat ovat periaatteessa henkisiä. Lankeemukseksi muodostuu se, kun jokin osatekijä nähdään parempana kuin joku muu. Oleellisinta on osata järjestellä nuo omakohtaisesti negatiivisinakin nähdyt asiat, ja nähdä mikä niissä on todellista ja mikä epätodellista eikä alkaa fanaattisesti vastustaa niitä. Usein juuri ne asiat, joita emme koe omiksemme, muodostavat haasteen okkulttisessa kehityksessä, koska emme ole osanneet integroida noita asioita osaksi omaa itseämme, jota tosiasiassa kaikki ilmennyt on. Näin ollen okkulttisesta elämänkatsomuksesta seuraa myös se, että tulisi pyrkiä oman mukavuusalueensa ulkopuolelle ja aktiivisesti koko ajan haastamaan omia näkemyksiään hankaliksi kokemistaan asioista.
Elin teini-iässä nuoren vihaisen miehen kautta, jolloin juuri ajattelin liikaa tuota ulkoiseen maailmaan vaikuttamista; jonkinlainen vääristynyt poliittinen ideaali myös kiehtoi tuossa vaiheessa. Tajusin kuitenkin jo oikeastaan tuolloin, että kyseisen ideaalin seuraaminen loppuun asti tekisi ikään kuin sydämelleni väkivaltaa. Ja okkultismiin tutustuminen sai tajuamaan, että sydäntäänkin kannattaa kuunnella. Yleensä profaanitkin ihmiset tuntevat tuon "sydämen äänen" ja harvemmin päätyvät tekemään mitään äärimmäistä pahuutta. Okkultismi on vaikuttanut kohdallani tähän asiaan siten, että tietoisesti olen pyrkinyt punnitsemaan ratkaisujaan eettisesti jokaisessa tilanteessa ja olen pyrkinyt aktiivisemmin kohtaamaan ja haastamaan itseäni.
Kokonaisvaltaisuuden olen etenkin viime vuosina kokenut varsin vahvasti ja konkreettisesti alaani liittyen. Tulen valmistumaan luonnontieteellisestä tiedekunnasta, ja kanssaopiskelijoiden keskuudessa maailmankuva on pitkälti jopa ns. tiedeuskovaista lähentelevä. Jollakin tapaa tämä, ja oman ajatusmaailman tietynlainen vähittäinen eheytyminen noin viiden viimeisen vuoden sisällä tuntuvat näyttäneen entistä vahvemmin sen, että loppujen lopuksi varsin harvat asiat ovat täysin toisensa poissulkevia. Hämmentää vain kuulla, miten jonkun mielestä "luonnontieteitä opiskellessa uskonto on alkanut tuntua entistä ahdistavammalta", vaikka luulen kyllä saavani kiinni siitä, mitä sanoja on tarkoittanut, kun itse on alkanut enemmän tai vähemmän luopua kovinkaan selkeästä joko-tai-jaosta monien käsitteiden suhteen. Oikeastaan opintojen - ja elämän - etenemisen myötä tietynlainen ylevän ja pyhän ja ykseyden kokemus on vahvistunut entisestään nimenomaan jonkinlaisen saumattomuuden tuntuna. Yleisesti ottaen harmittaa kuitenkin monesti näkyvä jyrkän ihaileva tai torjuva suhtautuminen tieteeseen, joka itselleni on ilmeisistä syistä läheinen aihe. Ongelman juuri on tietyssä suhteessa toki tiedettä esilletuovissa tahoissa, mutta kyse on kuitenkin vain viestinviejistä ja pinnasta. Voisin väittää, että jokin kokonaisvaltaisuus koskettaa tätäkin aihetta, tieteen alkujuurien ollessa kuitenkin myyttisessä, paikoin järjestäytyneenkin uskonnollisessa maailman selityksessä. En näkisi tätä tiettyjen olemassaolojen piirteiden hahmotuksen
välinettä yhtenäisenä maailmankuvallisena könttänä tai minkään inhimillisen tuhoajana itsessään. Kyse on loppuviimeksi siitä, miten ja mihin ihmiset tiedettä käyttävät ja että siihen on suhtauduttava inhimillisenä, ihmisten pyrkimysten ja tahdon väylänä ja peilinä.
Sothothin tekstiin viitaten, omalla kohdalla "jokin osatekijä nähdään parempana kuin muu" on tosin alkanut viime vuosina aiheuttaa kenties jopa tiettyjä vaikeuksia. Nuorena ja vihaisena tiettyjä piirteitä tuli ruokittua korostuneesti, muita osia laiminlyöden ja myöskin nautittua tämän näennäisistä hedelmistä; tutun kaavan mukaan ihmisviha ja ylimielisyys olivat jonkinlainen äärimmäisen huonon itsetunnon kääntöpuoli. Ajan myötä (kun oli hyväksynyt aiemmin kieltämiensä puolien läsnäolon itsessään) rauhoittunut olemus ja aiemmasta "massasta" erottumisen halusta ulos pääsy on johtanut silloin tällöin lähes häiritsevään huomaamattomuuden tahtomiseen ja pakkomielteiseen vaatimattomuuteen, joka ei kuitenkaan liene vaatimattomuuteen pyrkimisen tulos. Samoin niiden piirteiden, joiden tiedän olevan vahvoja puoliani, jonkinlaisina hyveinä kulttuurissamme pitäminen tuntuu toisinaan todella epämiellyttävältä, yhtä aikaa jostakin kykenemättömyydestä olla jonkin yläpuolella (paradoksaalista siksi, että tiettyjä valintojen kohdalla en edelleenkään kykene olemaan ylimielisyydestä vapaa) ja siitä, ettei näiden piirteiden kehittäminen olisi kenties niin pitkä tie. Toisaalta, pitkä tie on sitten aivan muissa ominaisuuksissa, jotka taas ovat useammilla muilla paljon paremmassa jamassa.
En osaa aivan tarkalleen sanoa, mistä tämä johtuu, mutta näytän kadottaneeni lähes kokonaan tylsyyden tuntemuksen, jopa pelottavissa määrin. Pystyn oleskelemaan tarpeen tullen pitkiäkin aikoja varsinaisesti tekemättä mitään, yksin, ja tavallaan viihdyn olemassaolossa. Olen myös menettänyt tarvettani eskapismiin ja löydän jatkuvasti ympäriltäni jotakin, mitä voi kuvata hyvin hieman hupsulla ja osuvalla sanalla
jännä. Jollakin tasolla tällä on varmasti tekemistä yleisen kokonaisvaltaisuuden kokemisen kanssa, kun on alkanut olla todellisuuden kanssa enemmän sinut.
Kenties jos täytyisi kiteyttää, voisin sanoa kliseisesti asioiden alkaneen loksahdella vähitellen paikoilleen. Huojentavinta on se, että varsinaisesti juuri mitään aiemmin mielessä ollutta ei ole tarvinnut täysin heittää pois, osat ovat muuttaneet muotoaan ja löytäneet paikkansa huomattavasti perustellummin. Aiemmissa tavoissa nähdä itsensä ja maailman on ollut yleensä joitakin selkeitä osia, joista ei ole oikein tiennyt, mihin ne sijoittaisi, mikä on johtanut toisinaan älylliseen epärehellisyyteen ja/tai tiettyjen piirteiden väheksyntään ja jopa kieltämiseen.