Tuhkan alla
Raunioilla poltetun maan,
lepää alla savuverhon,
kylä lyöty kivinen.
Keskellä kummun hiiltyneen,
lepää kappeli murheiden.
Tumma torni hiiltyneenä,
risti maahan pudonneena.
Yllä tumman portaikon,
oven tumman teljetyn.
Öljyn katkun palaneen,
ulkoa raskaasti suljetun,
ovessa tumman teljetyn.
Raosta oven hiiltyneen,
näky kertoo tarinaa,
ulkoa raskaasti suljetun.
Niin on oltava,
nyt sen näen,
herran huone murheiden.
-----------------------------
Runoutta
-
Einheri
- Posts: 111
- Joined: Sun Jun 06, 2010 12:23 am
- Location: Etelä-Savo
-
Einheri
- Posts: 111
- Joined: Sun Jun 06, 2010 12:23 am
- Location: Etelä-Savo
Re: Runoutta
Enkelten kyyneliä
Kuuletko sateen ropinaa,
vielkö kuulet, vielkö tunnet.
Ropinallaan maataan se pesee,
kuuletko hiljaisen äänen.
Itkua se on kauniiden enkelten,
puhdistaa ilmaa, rauhoittaa sään.
Hiljentyy metsä, hiljentyy maa,
nurmen hiljaa kostuessa.
Vielkö huomaat sen.
Kuuletko sateen ropinaa,
vielkö tunnet, vielkö kuulet.
Se on pisaroiden laulua,
tunteelle niin kaihoisalle.
Enkelit itkevät kauneudelle.
--------------------------------
Kuuletko sateen ropinaa,
vielkö kuulet, vielkö tunnet.
Ropinallaan maataan se pesee,
kuuletko hiljaisen äänen.
Itkua se on kauniiden enkelten,
puhdistaa ilmaa, rauhoittaa sään.
Hiljentyy metsä, hiljentyy maa,
nurmen hiljaa kostuessa.
Vielkö huomaat sen.
Kuuletko sateen ropinaa,
vielkö tunnet, vielkö kuulet.
Se on pisaroiden laulua,
tunteelle niin kaihoisalle.
Enkelit itkevät kauneudelle.
--------------------------------
-
Libra
Re: Runoutta
Anthony de Mello / Valtakunta
Kuvittelen meneväni syvään, pimeään luolaan
ollakseni aivan yksin.
Istuudun nurkkaan
miettimään elämää.
Tänään valintani on katsella elämää
sen murtuneisuudessa
ja hyödyttömyydessä
ja tuhlauksessa.
Kuvittelen, miten kukat kasvavat tien reunassa
ja näen siemenet,
jotka eivät millonkaan tavoita maan kamaraa,
herkät kukinnot,
jotka versovat vain joutuakseen ihmisten tallattaviksi,
karjan ahmittaviksi, auringon polttamiksi.
Kussakin kasvun vaiheessa
tuhoutuu tuhansia
yhden kukkivan kukan vuoksi.
Näen miljardeja tuhlattuja munasoluja
ja tuhottuja sikiöitä
ja lapsia, jotka syntyvät menehtyäkseen
yhden henkiin jäävän ihmisen vuoksi.
Näen miljoonien turhan taistelun,
heidän jotka toivoivat pääsevänsä näyttelijöiksi,
kirjailijoiksi,
poliittisiksi johtajiksi,
pyhimyksiksi
ja päätyvät epäonnistumiseensa...
sen kourallisen takia, joka pääsee perille.
Olen tullut tähän missä tänään olen
lukemattomien hukkaan heitettyjen pitkästymisen
aikojen halki,
hyödyttömien keskustelujen,
ajan tappamisen,
työkyvyttömäksi tehneen taudin kärsimysten, jotka
hulluuttani aiheutin itselleni.
Tuottamattomaan suunnitteluun,
kesken jääneisiin projekteihin,
hedelmättömiin hankkeisiin
tuhlatun energian vuoksi.
Mietiskelen lukemattomia tilaisuuksia, jotka jätin
käyttämättä,
kykyjäni, jotka kielsin,
haasteita, joita en tohtinut kohdata,
lupauksia, joita en antanut,
ja vielä pahempaa - niitä, joita en pitänyt.
En pohdi niitä surullisena
enkä syyllisenä,
vaan ymmärtäen ja kärsivällisenä,
sillä toivon voivani rakastaa elämää yhtä lailla
epäonnistumisissa
kuin menetyksissäkin.
Muistan vertauksen, jonka Herra kertoi meille
kuvana Valtakunnasta:
kylväjä kylvää siemeniä;
osa niistä putoaa kallioiseen paikkaan,
osa ohdakkeisiin,
osa tien oheen, missä ne tallataan tai linnut syövät ne
ja osa antaa sadon, mikä sata
tai hieman vähemmän, kolmekymmentä tai kuusikymmentä jyvää.
Rakastan sitä peltoa.
Rakastan kalliota
ja hyvää maata,
tietä
ja ohdakkeita,
sillä ne kaikki kuuluvat elämään.
Rakastan sitä siementä, joka antaa
ennenkuulumattoman sadon
samoin kuin sitä, joka menestyy kohtalaisesti.
Rakastan tänään erityisesti
sitä siementä, joka kylvetään vain tuhoutuakseen,
niin että ennen kuin se unohdetaan
siunaan ja lunastan sen vapaaksi rakkaudellani.
Lopuksi katson Vapahtajaa ristillä
kuvaamassa murretulla ruumiillaan
ja menestymättömällä elämäntehtävällään
elämän draamaa yleensä
ja omaani erityisesti.
Rakastan häntäkin,
ja painaessani hänet sydäntäni vasten
ymmärrän, että jossakin, jotenkin
kaikella on tarkoitus,
kaikki on vapahdettu
ja tehty kauniiksi
ja herätetty kuolleista.
Kuvittelen meneväni syvään, pimeään luolaan
ollakseni aivan yksin.
Istuudun nurkkaan
miettimään elämää.
Tänään valintani on katsella elämää
sen murtuneisuudessa
ja hyödyttömyydessä
ja tuhlauksessa.
Kuvittelen, miten kukat kasvavat tien reunassa
ja näen siemenet,
jotka eivät millonkaan tavoita maan kamaraa,
herkät kukinnot,
jotka versovat vain joutuakseen ihmisten tallattaviksi,
karjan ahmittaviksi, auringon polttamiksi.
Kussakin kasvun vaiheessa
tuhoutuu tuhansia
yhden kukkivan kukan vuoksi.
Näen miljardeja tuhlattuja munasoluja
ja tuhottuja sikiöitä
ja lapsia, jotka syntyvät menehtyäkseen
yhden henkiin jäävän ihmisen vuoksi.
Näen miljoonien turhan taistelun,
heidän jotka toivoivat pääsevänsä näyttelijöiksi,
kirjailijoiksi,
poliittisiksi johtajiksi,
pyhimyksiksi
ja päätyvät epäonnistumiseensa...
sen kourallisen takia, joka pääsee perille.
Olen tullut tähän missä tänään olen
lukemattomien hukkaan heitettyjen pitkästymisen
aikojen halki,
hyödyttömien keskustelujen,
ajan tappamisen,
työkyvyttömäksi tehneen taudin kärsimysten, jotka
hulluuttani aiheutin itselleni.
Tuottamattomaan suunnitteluun,
kesken jääneisiin projekteihin,
hedelmättömiin hankkeisiin
tuhlatun energian vuoksi.
Mietiskelen lukemattomia tilaisuuksia, jotka jätin
käyttämättä,
kykyjäni, jotka kielsin,
haasteita, joita en tohtinut kohdata,
lupauksia, joita en antanut,
ja vielä pahempaa - niitä, joita en pitänyt.
En pohdi niitä surullisena
enkä syyllisenä,
vaan ymmärtäen ja kärsivällisenä,
sillä toivon voivani rakastaa elämää yhtä lailla
epäonnistumisissa
kuin menetyksissäkin.
Muistan vertauksen, jonka Herra kertoi meille
kuvana Valtakunnasta:
kylväjä kylvää siemeniä;
osa niistä putoaa kallioiseen paikkaan,
osa ohdakkeisiin,
osa tien oheen, missä ne tallataan tai linnut syövät ne
ja osa antaa sadon, mikä sata
tai hieman vähemmän, kolmekymmentä tai kuusikymmentä jyvää.
Rakastan sitä peltoa.
Rakastan kalliota
ja hyvää maata,
tietä
ja ohdakkeita,
sillä ne kaikki kuuluvat elämään.
Rakastan sitä siementä, joka antaa
ennenkuulumattoman sadon
samoin kuin sitä, joka menestyy kohtalaisesti.
Rakastan tänään erityisesti
sitä siementä, joka kylvetään vain tuhoutuakseen,
niin että ennen kuin se unohdetaan
siunaan ja lunastan sen vapaaksi rakkaudellani.
Lopuksi katson Vapahtajaa ristillä
kuvaamassa murretulla ruumiillaan
ja menestymättömällä elämäntehtävällään
elämän draamaa yleensä
ja omaani erityisesti.
Rakastan häntäkin,
ja painaessani hänet sydäntäni vasten
ymmärrän, että jossakin, jotenkin
kaikella on tarkoitus,
kaikki on vapahdettu
ja tehty kauniiksi
ja herätetty kuolleista.
-
Libra
Re: Runoutta
Kaarlo Kramsu /Spartacus
Nyt maineestas ylpeä Roomalaiskansa
Taas tervehdys sulle sun tuomituiltas!
He taasenki taistellen, hurmehellansa
Jo kastella aikovat arenatas.
Siis leikkeihin joudu: sä lemmithän verta;
Tul' orjies taistoa ihailemaan.
Tää nautinto sull' on nyt viimeinen kerta,
Ja viimeinen onpi se ilmoilla maan.
Näät, tullut on maailman uudistushetki:
Sen hurmeisen ruskon nyt koittavan näät.
Pois kahleensa luovat jo nääntynehetki,
Ja orjilla vapauden kanssa on häät.
Sä maailman voittaja, valtojen valta,
Mi urhoja kaadoit ja orjia loit,
Nyt maailma vapaa on sortosi alta,
Sua kutsuu se: jälleen se voita, jos voit.
Te, kumppanit, nyt verileikkihin mennen
Jo tuntehet säälin pois karkoittakaa.
Petoeläinten kanssa me painimme ennen,
Niit taasenki tappaa nyt kalpamme saa:
On vastustajamme tuo sortaja suurin,
Jonk' orjana huokaapi hurmeinen maa;
Sen valta pois maasta nyt perkatkaa juurin
Ja vapaille sijaa niin valmistakaa.
Ken tuskia tuntien, huolissa huokaa,
Hän huutaapi teitä nyt auttajikseen.
Oi, lohtua kurjille, sankarit, suokaa
Kun turmion tuotte te sortajilleen.
Ken onnensa hylkynä kahleissa nääntyy
Ja hurjana kuoloa kuttsuupi vaan,
Jo tuskansa tuikea riemuksi kääntyy,
Kun kahleita käytte te irroittamaan.
Siis kahleesi, orja, jo kätköhön peitä,
Käy orjuutta vastaan nyt taistelemaan.
Sä, maailman sortama, huolesi heitä,
Käy maailman huolia huojentamaan.
Jo raukeepi rajoitus orjan ja heran,
Jo katkeevat kahlehet ruostunehet,
Jo kuolohon tuomitut viimeisen kerran,
Sua, Roomalaiskansa, nyt tervehtävät.
Nyt maineestas ylpeä Roomalaiskansa
Taas tervehdys sulle sun tuomituiltas!
He taasenki taistellen, hurmehellansa
Jo kastella aikovat arenatas.
Siis leikkeihin joudu: sä lemmithän verta;
Tul' orjies taistoa ihailemaan.
Tää nautinto sull' on nyt viimeinen kerta,
Ja viimeinen onpi se ilmoilla maan.
Näät, tullut on maailman uudistushetki:
Sen hurmeisen ruskon nyt koittavan näät.
Pois kahleensa luovat jo nääntynehetki,
Ja orjilla vapauden kanssa on häät.
Sä maailman voittaja, valtojen valta,
Mi urhoja kaadoit ja orjia loit,
Nyt maailma vapaa on sortosi alta,
Sua kutsuu se: jälleen se voita, jos voit.
Te, kumppanit, nyt verileikkihin mennen
Jo tuntehet säälin pois karkoittakaa.
Petoeläinten kanssa me painimme ennen,
Niit taasenki tappaa nyt kalpamme saa:
On vastustajamme tuo sortaja suurin,
Jonk' orjana huokaapi hurmeinen maa;
Sen valta pois maasta nyt perkatkaa juurin
Ja vapaille sijaa niin valmistakaa.
Ken tuskia tuntien, huolissa huokaa,
Hän huutaapi teitä nyt auttajikseen.
Oi, lohtua kurjille, sankarit, suokaa
Kun turmion tuotte te sortajilleen.
Ken onnensa hylkynä kahleissa nääntyy
Ja hurjana kuoloa kuttsuupi vaan,
Jo tuskansa tuikea riemuksi kääntyy,
Kun kahleita käytte te irroittamaan.
Siis kahleesi, orja, jo kätköhön peitä,
Käy orjuutta vastaan nyt taistelemaan.
Sä, maailman sortama, huolesi heitä,
Käy maailman huolia huojentamaan.
Jo raukeepi rajoitus orjan ja heran,
Jo katkeevat kahlehet ruostunehet,
Jo kuolohon tuomitut viimeisen kerran,
Sua, Roomalaiskansa, nyt tervehtävät.
-
Einheri
- Posts: 111
- Joined: Sun Jun 06, 2010 12:23 am
- Location: Etelä-Savo
Re: Runoutta
Kauppamies
Hetki ennen voipumista,
paljastathan kasvosi,
silmilläsi itkuisilla,
mittaan työni jäljen.
Kyyneleitä poskillasi,
alta kosteiden silmien,
tuhruiset rannut kasvoillasi.
Työni täällä on tehty.
-
Hetki ennen voipumista,
paljastathan kasvosi,
silmilläsi itkuisilla,
mittaan työni jäljen.
Kyyneleitä poskillasi,
alta kosteiden silmien,
tuhruiset rannut kasvoillasi.
Työni täällä on tehty.
-
-
Libra
Re: Runoutta
Charles Baudelaire / SAATANAN LITANIA (suomennos Antti Nýlen, Pahan Kukat 2011)
Kaikista enkeleistä kaunein ja viisain, petetty
jumala, jota ei ylistetä,
Saatana, armahda minua, kurjuudessa kulkevaa!
Maanpakoon ajettu ruhtinas, solvattu ja lyöty,
joka nouset kerta kerralta vahvempana,
Saatana, armahda minua, kurjuudessa kulkevaa!
Mahtava tuonelan valtias, joka tiedät kaiken
ja lempeästi lääkitset ihmisen vaivat,
Saatana, armahda minua, kurjuudessa kulkevaa!
Sinä annat myös vierottujen, taudinkantajien
tuntea halun ja autuutta maistaa,
Saatana, armahda minua, kurjuudessa kulkevaa!
Sinun vanha ja kiihkeä rakastajattaresi,
Kuolema, synnyttää meille Toivon, ihanan houreen,
Saatana, armahda minua, kurjuudessa kulkevaa!
Sinä annat henkipatolle tyynen ja ylvään katseen,
joka tuomitsee mestausyleisön,
Saatana, armahda minua, kurjuudessa kulkevaa!
Sinä tiedät, minne itsekäs Jumala kätki
kitsaan maansa kalleudet,
Saatana, armahda minua, kurjuudessa kulkevaa!
Sinun katseesi näkee maan sisään,
onkaloihin, jossa uinuu metallien paljous,
Saatana, armahda minua, kurjuudessa kulkevaa!
Sinä peität isolla kädelläsi kuopat
kaupungin reunaa kiertävän unissakävelijän tieltä,
Saatana, armahda minua, kurjuudessa kulkevaa!
Sinä vetristät ajan rattailta pudonneen,
kavioiden talloman juopon raihnaiset luut,
Saatana, armahda minua, kurjuudessa kulkevaa!
Sinä lohdutat heikkoa, kärsivää ihmistä,
neuvot meitä sekoittamaan rikkiä salpietariin,
Saatana, armahda minua, kurjuudessa kulkevaa!
Viekas rikostoveri, joka painat poltinmerkkisi
julman ja alhaisen Kroisoksen otsaan,
Saatana, armahda minua, kurjuudessa kulkevaa!
Sinä joka istutat naisten silmiin ja sydämiin
hartaan halun loukata ja koristautua,
Saatana, armahda minua, kurjuudessa kulkevaa!
Maanpakolaisten sauva, keksijäin lyhty,
hirttäytyneiden, salaliittolaisten rippi-isä,
Saatana, armahda minua, kurjuudessa kulkevaa!
Otat huostaasi kaikki, jotka isä Jumala
vihansa pimeydessä ajoi maallisesta paratiisista,
Saatana, armahda minua, kurjuudessa kulkevaa!
RUKOUS
Kiitän ja ylistän sinua, Saatana,
joka kerran istuit valtiaana
taivaan korkeuksissa
mutta virut nyt lyötynä helvetissä
uneksien vaiti.
Ota minun sieluni.
Anna sen levähtää
hyvän ja pahan tiedon puun katveessa,
anna sen lehvien kaartua
kasvoillesi ja kasvaa
uudeksi kirkoksi.
Kaikista enkeleistä kaunein ja viisain, petetty
jumala, jota ei ylistetä,
Saatana, armahda minua, kurjuudessa kulkevaa!
Maanpakoon ajettu ruhtinas, solvattu ja lyöty,
joka nouset kerta kerralta vahvempana,
Saatana, armahda minua, kurjuudessa kulkevaa!
Mahtava tuonelan valtias, joka tiedät kaiken
ja lempeästi lääkitset ihmisen vaivat,
Saatana, armahda minua, kurjuudessa kulkevaa!
Sinä annat myös vierottujen, taudinkantajien
tuntea halun ja autuutta maistaa,
Saatana, armahda minua, kurjuudessa kulkevaa!
Sinun vanha ja kiihkeä rakastajattaresi,
Kuolema, synnyttää meille Toivon, ihanan houreen,
Saatana, armahda minua, kurjuudessa kulkevaa!
Sinä annat henkipatolle tyynen ja ylvään katseen,
joka tuomitsee mestausyleisön,
Saatana, armahda minua, kurjuudessa kulkevaa!
Sinä tiedät, minne itsekäs Jumala kätki
kitsaan maansa kalleudet,
Saatana, armahda minua, kurjuudessa kulkevaa!
Sinun katseesi näkee maan sisään,
onkaloihin, jossa uinuu metallien paljous,
Saatana, armahda minua, kurjuudessa kulkevaa!
Sinä peität isolla kädelläsi kuopat
kaupungin reunaa kiertävän unissakävelijän tieltä,
Saatana, armahda minua, kurjuudessa kulkevaa!
Sinä vetristät ajan rattailta pudonneen,
kavioiden talloman juopon raihnaiset luut,
Saatana, armahda minua, kurjuudessa kulkevaa!
Sinä lohdutat heikkoa, kärsivää ihmistä,
neuvot meitä sekoittamaan rikkiä salpietariin,
Saatana, armahda minua, kurjuudessa kulkevaa!
Viekas rikostoveri, joka painat poltinmerkkisi
julman ja alhaisen Kroisoksen otsaan,
Saatana, armahda minua, kurjuudessa kulkevaa!
Sinä joka istutat naisten silmiin ja sydämiin
hartaan halun loukata ja koristautua,
Saatana, armahda minua, kurjuudessa kulkevaa!
Maanpakolaisten sauva, keksijäin lyhty,
hirttäytyneiden, salaliittolaisten rippi-isä,
Saatana, armahda minua, kurjuudessa kulkevaa!
Otat huostaasi kaikki, jotka isä Jumala
vihansa pimeydessä ajoi maallisesta paratiisista,
Saatana, armahda minua, kurjuudessa kulkevaa!
RUKOUS
Kiitän ja ylistän sinua, Saatana,
joka kerran istuit valtiaana
taivaan korkeuksissa
mutta virut nyt lyötynä helvetissä
uneksien vaiti.
Ota minun sieluni.
Anna sen levähtää
hyvän ja pahan tiedon puun katveessa,
anna sen lehvien kaartua
kasvoillesi ja kasvaa
uudeksi kirkoksi.
-
Einheri
- Posts: 111
- Joined: Sun Jun 06, 2010 12:23 am
- Location: Etelä-Savo
Re: Runoutta
Kaunis yhteensattuma...Libra wrote:Charles Baudelaire / SAATANAN LITANIA (suomennos Antti Nýlen, Pahan Kukat 2011)
Luen tällä hetkellä Gavin Baddeleyn Goth Chic teosta, (suomentaja Ilkka Salmenpohja).
Kirjasta on tullut useampikin a-haa elämys, mutta kirjassa peilattiin varsin kattavasti Charles Baudelaire ja Edgar Allan Poen dekadentista kirjoitustyötä.
Luonnollisesti Baudelairen Les Fleurs du mal oli vahvasti esillä.
-
Einheri
- Posts: 111
- Joined: Sun Jun 06, 2010 12:23 am
- Location: Etelä-Savo
Re: Runoutta
Pisara lähteestä
Menneessä kimaltaa kaunis pisara,
paljon se vei, oli silti kaunis,
vieläkö tunne pisaran löytää.
Kimaltavan alkulähteen,
nyöreihin kiristyvän muusan.
Vainko mielikuvan tuote,
ajatuksen manifestaatio,
heijastus menneessä kimaltaa.
Oma musta sydämeni,
kimaltavan alkulähde,
menneelle vain kimaltaa.
Menneessä kimaltaa kaunis pisara,
paljon se vei, oli silti kaunis,
vieläkö tunne pisaran löytää.
Kimaltavan alkulähteen,
nyöreihin kiristyvän muusan.
Vainko mielikuvan tuote,
ajatuksen manifestaatio,
heijastus menneessä kimaltaa.
Oma musta sydämeni,
kimaltavan alkulähde,
menneelle vain kimaltaa.
Last edited by Einheri on Thu Apr 03, 2014 5:37 am, edited 1 time in total.
-
Libra
Re: Runoutta
Charles Baudelaire / Autumn
Soon we will plunge ourselves into cold shadows,
And all of summer's stunning afternoons will be gone.
I already hear the dead thuds of logs below
Falling on the cobblestones and the lawn.
All of winter will return to me:
derision, Hate, shuddering, horror, drudgery and vice,
And exiled, like the sun, to a polar prison,
My soul will harden into a block of red ice.
I shiver as I listen to each log crash and slam:
The echoes are as dull as executioners' drums.
My mind is like a tower that slowly succumbs
To the blows of a relentless battering ram.
It seems to me, swaying to these shocks, that someone
Is nailing down a coffin in a hurry somewhere.
For whom? It was summer yesterday; now it's autumn.
Echoes of departure keep resounding in the air.
Soon we will plunge ourselves into cold shadows,
And all of summer's stunning afternoons will be gone.
I already hear the dead thuds of logs below
Falling on the cobblestones and the lawn.
All of winter will return to me:
derision, Hate, shuddering, horror, drudgery and vice,
And exiled, like the sun, to a polar prison,
My soul will harden into a block of red ice.
I shiver as I listen to each log crash and slam:
The echoes are as dull as executioners' drums.
My mind is like a tower that slowly succumbs
To the blows of a relentless battering ram.
It seems to me, swaying to these shocks, that someone
Is nailing down a coffin in a hurry somewhere.
For whom? It was summer yesterday; now it's autumn.
Echoes of departure keep resounding in the air.
-
Einheri
- Posts: 111
- Joined: Sun Jun 06, 2010 12:23 am
- Location: Etelä-Savo
Re: Runoutta
Mennyt
I
Yksinäisyyden laitamilla,
turhauman vaahtoavalla karikolla,
kosketusta kaipaa,
edessä ei mitään,
taakseen ei katsoa tahdo.
II
Alla tumman juuttinyörin,
silmät ummisti siteiden alla,
aika jonka ei halunnutkaan loppuvan.
Ennen kuin itsensä löysi,
yksinäisyyden laitamilta,
turhautuman vaahtoavalta karikolta.
-
I
Yksinäisyyden laitamilla,
turhauman vaahtoavalla karikolla,
kosketusta kaipaa,
edessä ei mitään,
taakseen ei katsoa tahdo.
II
Alla tumman juuttinyörin,
silmät ummisti siteiden alla,
aika jonka ei halunnutkaan loppuvan.
Ennen kuin itsensä löysi,
yksinäisyyden laitamilta,
turhautuman vaahtoavalta karikolta.
-