Aine ja henki ykseyden aspekteina - Kaksiaspektinen monismi

[Nebenkheperu]

Koitetaan pitää nyt tämä keskustelu ketjun aiheessa. Muiden ihmisten henkilökohtaisten ongelmien setviminen ei liene mielekästä täällä. Pyrkikäämme siis setvimään omat ja läheisiemme likapyykit omissa oloissamme ja kysymään julkiseen keskusteluun sopivat kysymykset niille sopivissa ketjuissa.

Näin! Tosin itse koen hieman kikkailevan yo. kommenttini liittyvän ketjun aihepiiriin, aineen ja hengen näennäisen dualismin käsittelyyn monismina, olkoonkin "matalan kautta" eli esim. kabbalistisesti Malkuthin tasolla...Ketheriä heijastaen. Olin turhan erillinen vs. yleinen löpinässäni, myönnän sen auliisti & pahoitteluni. Tarkoitin tarjota pientä välikevennystä tähän syvään aiheeseen. Miellän moisen olevan omiaan "upottamaan" syvempää ymmärtämistä...kepeän ja raskaan vuorottelua aaltoliikkeenomaisesti.

Toisin sanoen se wanha latteus: aineellisuus vietynä ääreen on jo henkisyyttä ja toisin päin. Mutta ehkä haemme tässä teosofisempaa tulokulmaa, siis materiaalista tasoa korkeammin ymmärrettyjä aineen ja hengen aspekteja & olemuksia.
Kuinka käsittää ja puhua niistä mielekkäästi, ihmisinä? Mikäli ajattelemme niitä korkeina emanaatioina, siis ehkäpä platonilaisina aineen/hengen "ideoina"? HPB muistaakseni totesti, että Aristoteles & kumppanit olisivat väärinymmärtäneet koko Platonin idea-käsitteen merkityksen ja teleologian alkuperäisessä asiayhteydessään. Eli tulkinneet niitä itse mieltämissään merkityksissä: oire huolimattomasta lukemisesta/pohdinnasta tai aidosta ymmärtämättömyydestä? Voipi olla, muttei ole minusta suoranaisen relevanttia tässä.

Hyvin helppo esitys mielestäni olisi todeta, näin yleisesti ja nykyaikana, että aine & henki (käsitettyinä yksi- tai monitahoisesti) olisivat molemmat hienosyistä "vaikutusta" tai "ainetta" itsessään, kuten muistaakseni mm. Ervast on todennut aiheesta. Siis: aine ja henki kummatkin ovat Absoluutin monismin emanaatioita, ja ehkä (liiankin) yksinkertaisesti todettuina tavallaan plus- ja miinusnavat samalle "eteeriselle" ainekselle, josta maailmankaikkeus okkultisesti tarkasteltuna koostuu. Oman oppineisuuteni(?) valossa löytäisin tästä esimerkkejä Egyptin perinteestä, jossa näyttäisi olevan myös askarruttavan läheisiä kytköksiä intialaiseen vastaavaan. Roomalaisten sananparsi mens sana in corpore sano lienee jonkinlainen suodattuma tästä ajattelusta.

Ketjun otsikointi vaikuttaa silti hämmentävältä minusta..."toki" myös hyvin arkisella tasolla aine & henki tulisi ottaa toisiaan ruokkivina komplementteina. Ei vastakohtina vaan toisiaan täydellistävinä puolis(k)oina. Ei edes kaksinaisuutena, vaan kohotettuna kolminaisuudeksi kuten hegeliläiset teesi, antiteesi, synteesi. "Kun kaksi kohtaavat, kolmaskin on paikalla".
Tästä sitten johtopäätökset esim. yksilöllisiin ihmiselämiin. Ja makrokosmisemmin: henki on aineen alkuperä ja kokooja; sen tiivistäjä & härmistäjä.
Jotenkin kolminaisuus tuntuu avaimelta tässä; matemaattis-geometrinen kaksiulotteisuuden nytkähdys kolmiulotteisuuteen. Noiden välissä näkyy usein esitettäneen jonkinlainen periaatteellinen verho tai kuilu, mikä kertaantuu asteittain molempiin suuntiin: ylhäältä alas ja alhaalta ylös. Salaman vs. Käärmeen polut.

Olen taas höpissyt liikaakin sanoja, mutta siis jonkinlainen tiivistys aiheesta oman tämänhetkisen käsitykseni valossa: Ykseydellä on taipumus ilmentää itseään ensiksi eteerisenä kaksinaisuutena (aine & henki), joihin lisättynä ehkä aika, tuottavat meidän fyysisen maailmankaikkeutemme raskaampana tihentymänä, jossa "aine" on hyvin konkreettista, mutta myös "henki" ilmenee karkeammassa muodossa. Voisin sanoa siis, että ykseyden kaksinaisuus (ja kätketty kolminaisuus?) kertautuvat vähintään tuplasti matkalla meidän ihmisinä kokemaamme konkretiaan/olemassaoloon maailmassa. "Maailmassa muttei maailmasta".
Voidaan toki esittää kaino kysymys "entä sitten?", mutta se on satu eri illalle.

[Wyrmfang]

Tähän aihepiiriin tekee tässä yhteydessä aina mieli sanoa yksi aika iso huomio. Teosofiselle seuralle ominainen ja esoterian piirissä jossain määrin laajempikin asettelu on ollut sellainen, että meillä on joko mekaaninen "kuollut materia" ja mahdollisesti tämän lisäksi populaarikristillisesti ymmärretty aineeton henki - tähän ainoana ratkaisuna näyttäytyy tällöin synteesi näistä kahdesta, joissa materia elävöitetään ja henki lasketaan jollain lailla kiinni materiaan. Tästä on itse asiassa eri versioita, joista kaksiaspektinen monismi on vain yksi (panpsykismi lienee kaikkein tunnetuin variantti).

Itse lähtökohdat on kuitenkin laajalti esitetty myös toisella tapaa, jolloin koko asetelma myös näyttäytyy täysin eri tavalla, eikä vastaavalle synteesille ole tarvetta. Variantteja on lukuisia ja niistä saa käsityksen tutkailemalla jotain alan yleisteosta.

Tietysti jos esoteerinen viitekehys oletetaan jo valmiiksi taustalle, jokin kaksiaspektisen monisminen kaltainen ajattelutapa on varmasti luontevin. On kuitenkin hyvä tiedostaa, että tällöin esoteria oikeuttaa kaksiaspektisen monismin, eikä niin päin, että looginen tarve ajatella tuon kaltaista filosofista ratkaisua toimisi perusteluna omaksua esoteerinen maailmankuva.

[Kenazis]

Tähän aihepiiriin tekee tässä yhteydessä aina mieli sanoa yksi aika iso huomio. Teosofiselle seuralle ominainen ja esoterian piirissä jossain määrin laajempikin asettelu on ollut sellainen, että meillä on joko mekaaninen "kuollut materia" ja mahdollisesti tämän lisäksi populaarikristillisesti ymmärretty aineeton henki - tähän ainoana ratkaisuna näyttäytyy tällöin synteesi näistä kahdesta, joissa materia elävöitetään ja henki lasketaan jollain lailla kiinni materiaan. Tästä on itse asiassa eri versioita, joista kaksiaspektinen monismi on vain yksi (panpsykismi lienee kaikkein tunnetuin variantti).

Itse lähtökohdat on kuitenkin laajalti esitetty myös toisella tapaa, jolloin koko asetelma myös näyttäytyy täysin eri tavalla, eikä vastaavalle synteesille ole tarvetta. Variantteja on lukuisia ja niistä saa käsityksen tutkailemalla jotain alan yleisteosta.

Tietysti jos esoteerinen viitekehys oletetaan jo valmiiksi taustalle, jokin kaksiaspektisen monisminen kaltainen ajattelutapa on varmasti luontevin. On kuitenkin hyvä tiedostaa, että tällöin esoteria oikeuttaa kaksiaspektisen monismin, eikä niin päin, että looginen tarve ajatella tuon kaltaista filosofista ratkaisua toimisi perusteluna omaksua esoteerinen maailmankuva.

Tämä on hyvä muistutus yleisestikin siitä miten valittu/omaksuttu/päälle langetettu maailmankuva ja ihmiskäsitys määrittävät sekä ongelmat että ratkaisut, ja samalla näiden rajat (se mistä ei voida puhua, siitä on vaiettava). Käsitys aineen ja hengen luonteesta saa näyttämään nämä kaksi miltä milloinkin. Ateistille empiristille henki on mahdollisesti "paha", koska se on harhaa/valetta. Jollekin taas aine on paha, koska henki on ainoastaan merkityksellistä. Jollekin taas aine ja henki ovat sama asia ja näin ne molemmat ovat pyhiä tai vain ovat...kaikilla toki on omat aksioomansa, joiden pohjalta lähdetään liikkeelle, mutta on hyvä tiedostaa ne ja niiden lopulta olevan vain yksi (ei kaikkien jakama) lähtöpiste monien joukossa.

[Nefastos]

Tähän aihepiiriin tekee tässä yhteydessä aina mieli sanoa yksi aika iso huomio. Teosofiselle seuralle ominainen ja esoterian piirissä jossain määrin laajempikin asettelu on ollut sellainen, että meillä on joko mekaaninen "kuollut materia" ja mahdollisesti tämän lisäksi populaarikristillisesti ymmärretty aineeton henki - tähän ainoana ratkaisuna näyttäytyy tällöin synteesi näistä kahdesta, joissa materia elävöitetään ja henki lasketaan jollain lailla kiinni materiaan. Tästä on itse asiassa eri versioita, joista kaksiaspektinen monismi on vain yksi (panpsykismi lienee kaikkein tunnetuin variantti).

Teosofian henki–aine -jako on poimittu hindufilosofiasta. Tätä ykseyteen palaavaa purusha–prakriti -alkukahtalaisuutta Blavatsky käsittelee melko paljon. Puhtain elävän aineen muoto on mûlaprakriti, alkuperäinen näkymätön substanssi. Mutatis mutandis se vastaa oman inhimillisen muotomme näkymätöntä energeettistä ainetta, joka on linga sharîra.

"PRAKRITI (sk.)
Luonto yleensä; luonto purushan – henkisen luonnon ja hengen vastakohtana, jotka yhdessä oat "yhden tuntemattoman jumaluuden kaksi alkuperäistä aspektia". (S[alainen] O[ppi] I 79)"
– H.P. Blavatsky: Teosofinen sanakirja, Prakriti

Se millä tavoin jopa tämä pyhä, sädehtivä alkumateria on "kuollutta", liittyy siihen mitä hiljattain kirjoitin demonikeskustelussa: sidotut olennot toistavat mekaanisesti aiempaa ärsykettä, ja ovat kyvyttömiä nousemaan ilman hengen niille antavaa impulssia. Niiden elämä on lainattua ja sisäisesti merkityksetöntä, vaikka kuinka näennäisen dynaamista. Jo ennen Platonia tätä vankeutta on pidetty henkisen kuoleman muotona. Asian yhteyttä kosmiseen substanssiin olen sivunnut artikkelissa Fohat.

[Wyrmfang]

Menee heti metafilosofiseksi offtopiciksi, mutta menköön koska en usko, että näistä huomioista tulee mitään kiistaa.

Tämä on hyvä muistutus yleisestikin siitä miten valittu/omaksuttu/päälle langetettu maailmankuva ja ihmiskäsitys määrittävät sekä ongelmat että ratkaisut, ja samalla näiden rajat (se mistä ei voida puhua, siitä on vaiettava).

"Se mistä ei voida puhua, siitä on vaiettava" viittaa ainakin Wittgensteinilla yhteen tiettyyn omaksuttuun tapaan ajatella, jossa on suhteellisen selvärajainen ja periaatteellinen ero sen välillä, mistä voidaan puhua mielekkäästi ja mistä ei. Tämä ajatushan on taas kyseenalaistettavissa ja se nousee erityisesti tietystä kristillisen mystiikan perinteestä, mutta on tavattavissa toki muuallakin. Jos mietteellä viitataan siihen, että kaikkien kontekstien ulkopuolelle jää aina jotain, mikä ei voi tulla oikeudenmukaisesti artikuloiduksi, niin tässä mielessä on ainakin periaatteessa aina mahdollista omaksua uusia konteksteja, vaikkei (ainakaan inhimillisessä ymmärryksessä) koskaan saavutakaan kaiken kattavaan kokonaisuuteen.

kaikilla toki on omat aksioomansa, joiden pohjalta lähdetään liikkeelle, mutta on hyvä tiedostaa ne ja niiden lopulta olevan vain yksi (ei kaikkien jakama) lähtöpiste monien joukossa.

Ja yllä olevaan liittyen siis ei ole välttämätöntä, eikä minun mielestä oikein hyväkään omaksua mitään aksioomina sanan matemaattisessa mielessä, oli kyse sitten loogisesta argumentoinnista tai jostain kokonaisvaltaisemmasta. Yksi tapa muotoilla, mistä filosofiassa ylipäätään on kyse, olisi pyrkimys tuollaisten aksioomien purkamiseen aina uudelleen ja uudelleen, vaikka kaikilla onkin eri syistä nousevia enemmän tai vähemmän vahvoja sympatioita omaksua tiettyjä lähtökohtia ja ratkaisuja niistä.

[Kenazis]

Menee heti metafilosofiseksi offtopiciksi, mutta menköön koska en usko, että näistä huomioista tulee mitään kiistaa.

Tämä on hyvä muistutus yleisestikin siitä miten valittu/omaksuttu/päälle langetettu maailmankuva ja ihmiskäsitys määrittävät sekä ongelmat että ratkaisut, ja samalla näiden rajat (se mistä ei voida puhua, siitä on vaiettava).

"Se mistä ei voida puhua, siitä on vaiettava" viittaa ainakin Wittgensteinilla yhteen tiettyyn omaksuttuun tapaan ajatella, jossa on suhteellisen selvärajainen ja periaatteellinen ero sen välillä, mistä voidaan puhua mielekkäästi ja mistä ei. Tämä ajatushan on taas kyseenalaistettavissa ja se nousee erityisesti tietystä kristillisen mystiikan perinteestä, mutta on tavattavissa toki muuallakin. Jos mietteellä viitataan siihen, että kaikkien kontekstien ulkopuolelle jää aina jotain, mikä ei voi tulla oikeudenmukaisesti artikuloiduksi, niin tässä mielessä on ainakin periaatteessa aina mahdollista omaksua uusia konteksteja, vaikkei (ainakaan inhimillisessä ymmärryksessä) koskaan saavutakaan kaiken kattavaan...

Liittyi juuri näihin kahteen. Tietty "maailmankuvallinen rajaus" määrittelee mielekkään ja mielettömän rajat ja mielettömät ilmiöt ovat tämän maailmankuvan sisältä usein mahdottomia sanallistaa. Jos keskustelemme esim. Ihmisestä tiukasti biologian tieteen ajattelun ja sanaston rajoissa niin emme voi juurikaan keskustella hengestä, mielestä, tajunnasta, sielusta...

[Mercato]

Toisin sanoen se wanha latteus: aineellisuus vietynä ääreen on jo henkisyyttä ja toisin päin. Mutta ehkä haemme tässä teosofisempaa tulokulmaa, siis materiaalista tasoa korkeammin ymmärrettyjä aineen ja hengen aspekteja & olemuksia. Kuinka käsittää ja puhua niistä mielekkäästi, ihmisinä? Mikäli ajattelemme niitä korkeina emanaatioina, siis ehkäpä platonilaisina aineen/hengen "ideoina"? HPB muistaakseni totesti, että Aristoteles & kumppanit olisivat väärinymmärtäneet koko Platonin idea-käsitteen merkityksen ja teleologian alkuperäisessä asiayhteydessään. Eli tulkinneet niitä itse mieltämissään merkityksissä: oire huolimattomasta lukemisesta/pohdinnasta tai aidosta ymmärtämättömyydestä? Voipi olla, muttei ole minusta suoranaisen relevanttia tässä.

Olen taas höpissyt liikaakin sanoja, mutta siis jonkinlainen tiivistys aiheesta oman tämänhetkisen käsitykseni valossa: Ykseydellä on taipumus ilmentää itseään ensiksi eteerisenä kaksinaisuutena (aine & henki), joihin lisättynä ehkä aika, tuottavat meidän fyysisen maailmankaikkeutemme raskaampana tihentymänä, jossa "aine" on hyvin konkreettista, mutta myös "henki" ilmenee karkeammassa muodossa. Voisin sanoa siis, että ykseyden kaksinaisuus (ja kätketty kolminaisuus?) kertautuvat vähintään tuplasti matkalla meidän ihmisinä kokemaamme konkretiaan/olemassaoloon maailmassa. "Maailmassa muttei maailmasta".
Voidaan toki esittää kaino kysymys "entä sitten?", mutta se on satu eri illalle.

Tähän aihepiiriin tekee tässä yhteydessä aina mieli sanoa yksi aika iso huomio. Teosofiselle seuralle ominainen ja esoterian piirissä jossain määrin laajempikin asettelu on ollut sellainen, että meillä on joko mekaaninen "kuollut materia" ja mahdollisesti tämän lisäksi populaarikristillisesti ymmärretty aineeton henki - tähän ainoana ratkaisuna näyttäytyy tällöin synteesi näistä kahdesta, joissa materia elävöitetään ja henki lasketaan jollain lailla kiinni materiaan. Tästä on itse asiassa eri versioita, joista kaksiaspektinen monismi on vain yksi (panpsykismi lienee kaikkein tunnetuin variantti).

Itse lähtökohdat on kuitenkin laajalti esitetty myös toisella tapaa, jolloin koko asetelma myös näyttäytyy täysin eri tavalla, eikä vastaavalle synteesille ole tarvetta. Variantteja on lukuisia ja niistä saa käsityksen tutkailemalla jotain alan yleisteosta.

Tietysti jos esoteerinen viitekehys oletetaan jo valmiiksi taustalle, jokin kaksiaspektisen monisminen kaltainen ajattelutapa on varmasti luontevin. On kuitenkin hyvä tiedostaa, että tällöin esoteria oikeuttaa kaksiaspektisen monismin, eikä niin päin, että looginen tarve ajatella tuon kaltaista filosofista ratkaisua toimisi perusteluna omaksua esoteerinen maailmankuva.

Kiitoksia paljon Nebenkheperulle ja Wyrmfangille avaavista posteista!

Selvennän omalta kannaltani, miten kaksoisaspekti-monismi voi ymmärtääkseni erota luonnontieteessä teosofiasta, kuten kuuluisalla tunteiden neurobiologian tutkija Jaak Pankseppilla.

Tietty sama ongelma näyttää koskevan niin henkisiä kuin aineellisia filosofisia ”selityksiä”.
Esimerkiksi jos kaiken sanotaan olevan mekaanista ainetta kuten kvarkkeja, niin onko sillä selitetty mitään? Jos haluaisin vaikkapa ennustaa huomisen säätä puhdasta sattumaa paremmin, niin miten kvarkit auttavat siinä? Kvarkit eivät auta siinä mitään. Meteorologia sen sijaan auttaa. Kvarkeista ei ”selityksenä” ole hyötyä kyseisen asian selittämisessä. Tai jos niille joskus jotakin käyttöä löydetään, hieman kuin radiohiiliajoitukselle arkeologiassa, niin tietenkään huomisen säätä ei kokonaisuudessaan voida sieltä johtaa. Siksi ei ole syytä pitää sellaista mekaanista ainetta selityksenä ”kaikelle”. Asiat kuten huomisen sää eivät aiheudu lainkaan kvarkkien liikkeistä, kun kvarkkien liikkeillä ei voida selittää asiassa mitään. Perus positivismia.

Aitoa reduktiota pitäisi vastata täyden deduktion: jos jokin selitys A voidaan oikeasti palauttaa (redusoida) johonkin selitykseen B, niin B:stä täytyisi voida myös johtaa (dedusoida) täydellisesti A:n selitysvoima. Reduktio←→ deduktio.

Kysyin asiaa eräältä filosofilta ja hänen mukaansa Aristoteles myös arvosteli Platonia sillä perusteella, että ideat eivät ole asioiden syitä. Mikäli ymmärsin oikein, niin jos esimerkiksi nähdessäni ihmisen abstrahoin siitä erilleen ominaisuuden ”kaksijalkainen ja sulaton” ja sanon kaksijalkaisuuden sulattomuuden olevan ihmisen selitys, niin se on reduktio ilman deduktiota. Poistan silloin ihmisestä järjen ohella melkein kaiken mikä tekee siitä ihmisen niin, että kynitty kana vastaa määritelmää. Ihmiset eivät kuitenkaan synny sulattomasta kaksijalkaisuudesta, vaan muun muassa toisista ihmisistä.
Miten asia olisi erilainen hengen ja aineen suhteen? Mitä olet Nebenkheperu kyseistä suhdetta ymmärtävänä siitä mieltä?

Palatakseni luonnontieteisiin, koska kaikki empiiriset selitykset eivät palaudu kvarkkeihin, positivismin kannalta on todistettu, että kaikki ei ole kvarkkeja. Positivismi katsoo asioiden selitysvoimaa. Occamin partaveitsellä höyläämällä ei ole mitään hyötyä olettaa, että kaikki on kvarkkeja, koska se ei lisää ilmiön selitysvoimaa. Siksi käsitys kaikesta puhtaasti mekaanisena aineena on luonnontieteessä väärä luonnontieteen itsensä perusteella. Asia on äärimmäisen yksinkertainen ja ilmiselvä. Ilmeisesti monet luonnontieteilijät eivät kuitenkaan huomaa sitä koska he ovat niin omahyväisesti rakastuneita käsitykseen elottomasta aineesta, koska se on lähimpänä asioita joita he itse tutkivat.
Jotenkin positivismi näyttää katoavan siinä vaiheessa, kun jotakin voidaan pilkkoa pieneksi, ikään kuin jos halkaisisin vaikkapa hiekanjyvän, niin äkkiä sieltä hiekanjyvän pienemmästä puoliskosta selviäisivät kaikki maailmankaikkeuden rantaviivat, joita ei tarvitsisi enää kartografisesti selvittää.

Esimerkkinä käyttämälläni Pankseppillä, jonka tutkimukset koostuvat enimmäkseen elävien eläinten aivojen leikkelystä kappaleiksi ja käytösten tarkkailusta, kaksoisaspekti-monismi tarkoittaa, että vaikuttavuusasetelmassa selityksillä päästään parhaillaan lähimmäksi kyseistä ”monistista” ykseyttä. Eli jos esimerkiksi haluamme ymmärtää tunteita kuten rakkautta, niin ”aine” tai ”henki” eivät yleisellä tasolla näytä selittävän siitä mitään, kuten ei myöskään oletus niiden synteesistä. Sen sijaan biologia ja psykologia yhdessä — mitä superaivo Nefastos nimittää oikein ”psykobiologiaksi” — kykenevät tarjoamaan aiheesta tarkkoja selityksiä. Biologiaa voisi tavallaan ajatella abstraktin aineen ilmennyksenä, mutta oikeasti biologiaa ei voi dedusoida abstraktin aineen määreestä, sen enempää kuin psykologiaa voidaan redusoida abstraktin hengen määreeseen.
Tämä selviää käyttämällä reduktio←→ deduktio kaavaa.
Mikä tärkeintä, Pankseppin kaksoisaspekti-monismille ominainen monistinen ykseys ei redusoidu ykseyteen, joka ilmentäisi itseään ensin aineen ja hengen määreissä, vaan se löydetään biologiasta ja psykologiasta.

Voisit siis ajatella sekä monistista ykseyttä, että sen aspekteja henkenä ja aineena abstrakteina käsitteinä, tai vaihtoehtoisesti tutkia kaikkia niitä empiirisesti.
Ovatko vaihtoehdot kuitenkaan symmetrisiä? Minusta näyttää, että eivät ole. Kuulen kuitenkin mielelläni teidän näkemyksenne asiaan.
Perustelu: esimerkiksi nelijalkaisuus sisältyy siihen, että on hevonen, mutta hevosena oleminen ei sisälly siihen, että on nelijalkainen. Kaikki hevoset ovat nelijalkaisia, mutta kaikki nelijalkaiset eivät ole hevosia. Nelijalkaisuus voidaan dedusoida hevosesta, mutta hevosta ei voi dedusoida nelijalkaisuudesta. Tämä on tavallista koululogiikkaa, jonka kaikki varmasti ymmärtävät.
Pankseppin tutkimustulokset sisältävät samoin aineen, hengen ja niiden ykseyden käsitteet. Esimerkiksi henki voidaan ilmeisesti dedusoida psykologiasta, mutta psykologia ei redusoidu henkeen. Samoin psykobiologinen monistinen ykseys näyttää kyllä sisältävän abstraktimman (eteerisemmän?) ykseyden, mutta sama ei päde toisin päin.
Olenko väärässä vai onko tässä teistä jotakin kyseenalaista? Millä tavalla?

Toivottavasti tämä oli riittävästi aiheessa pysyvää ja ymmärrettävää Kiitoksia Smaragdille paimennuksesta, siitä on kyllä hyötyä keskustelussa!

[Smaragd]

Tietysti jos esoteerinen viitekehys oletetaan jo valmiiksi taustalle, jokin kaksiaspektisen monisminen kaltainen ajattelutapa on varmasti luontevin. On kuitenkin hyvä tiedostaa, että tällöin esoteria oikeuttaa kaksiaspektisen monismin, eikä niin päin, että looginen tarve ajatella tuon kaltaista filosofista ratkaisua toimisi perusteluna omaksua esoteerinen maailmankuva.

Esoterian vinkkelistä näin päin sen parhaimmillaan kuuluu mennä, etenkin kun ajatellaan esoteria (yksilön kannalta yhä enenevissä määrin) eri perspektiivien yhteyden havaitsevana kokonaiskäsityksenä todellisuudesta. Eli voitaisiin vaikkapa ajatella henki-aine kaksiaspektisuutta yhtenä mielen geometrisena asentona, jolla se voi havaita todellisuutta. Toisissa asennoissa on kolmijaot, seitsenjaot jne, joiden haasteet ovat oleellisia tietyissä konteksteissa ja ihmisyyden vaiheissa.

"PRAKRITI (sk.)
Luonto yleensä; luonto purushan – henkisen luonnon ja hengen vastakohtana, jotka yhdessä ovat "yhden tuntemattoman jumaluuden kaksi alkuperäistä aspektia". (S[alainen] O[ppi] I 79)"
– H.P. Blavatsky: Teosofinen sanakirja, Prakriti

Jos ajattelemme hetken purushaa ja prakritia sukupuolipolariteettien kautta niin minusta on kiinnostavaa havaita prakriti samaan aikaan "luontona yleensä" ja Äidin matriisina. Aine siis eräänlaisena muotoa esiin tuovana kanavana ja luontona - jonain, joka on jatkuvasti tiineenä maailman kantamuksille. Tässä raskaudessa on tavallaan kyse siitä alkukaaoksesta, joka yleensä yhdistetään tähän feminiiniin prinsiippiin kontrastoituna hengen merkityksen ja ohjaavuuden (kenties hyvä miettiä tätä maskuliinista järjestystä tässä myös okkulttisen mestariyhteyden kannalta) polariteetista. Jos yhdistän tämän ajatuksen tuohon mainitsemaasi puhtaankin aineen demoniseen luonteeseen niin tavallaan Jumalattaren ainainen tiineys voi olla aina vain tiineyttä merkityksettömyyteen, mikäli hengen ponnistusta ei sallita mukaan prosessiin. Tällöin luonto on vain harmaata onttoutta, eräänlainen mielen asento taas jonka kaikki täällä voi varmaankin myöntää havainneensa jossain kohtaa elämäänsä.

[Wyrmfang]

Tietysti jos esoteerinen viitekehys oletetaan jo valmiiksi taustalle, jokin kaksiaspektisen monisminen kaltainen ajattelutapa on varmasti luontevin. On kuitenkin hyvä tiedostaa, että tällöin esoteria oikeuttaa kaksiaspektisen monismin, eikä niin päin, että looginen tarve ajatella tuon kaltaista filosofista ratkaisua toimisi perusteluna omaksua esoteerinen maailmankuva.

Esoterian vinkkelistä näin päin sen parhaimmillaan kuuluu mennä, etenkin kun ajatellaan esoteria (yksilön kannalta yhä enenevissä määrin) eri perspektiivien yhteyden havaitsevana kokonaiskäsityksenä todellisuudesta.

Luonnollisesti, koska esoteriassa ei anneta kovin keskeistä roolia loogiselle päättelylle. Itse tarkoitin samalla kuitenkin myös sitä, että esimerkiksi ylipäätään idea tällaisesta "eri perspektiivien yhteyden havaitsevasta kokonaiskäsityksestä" on vain yksi mahdollinen ajattelutapa, jonka piirissä kaksiaspektinen monismi näyttäytyy melkeinpä ainoana järkevänä vaihtoehtona, mutta heti jos esim. tuo idea kyseenalaistetaan, kysymyksenasettelu muuttuu olennaisesti. Myös kaksiaspektisen monismin puolustamiseen on toki toisenlaisiakin lähtökohtia, kuten Mercato yllä tuo esille.

[Mercato]

Menee heti metafilosofiseksi offtopiciksi, mutta menköön koska en usko, että näistä huomioista tulee mitään kiistaa.

Ja yllä olevaan liittyen siis ei ole välttämätöntä, eikä minun mielestä oikein hyväkään omaksua mitään aksioomina sanan matemaattisessa mielessä, oli kyse sitten loogisesta argumentoinnista tai jostain kokonaisvaltaisemmasta. Yksi tapa muotoilla, mistä filosofiassa ylipäätään on kyse, olisi pyrkimys tuollaisten aksioomien purkamiseen aina uudelleen ja uudelleen, vaikka kaikilla onkin eri syistä nousevia enemmän tai vähemmän vahvoja sympatioita omaksua tiettyjä lähtökohtia ja ratkaisuja niistä.

Vai ei tule kiistaa Älä nyt aliarvioi nyrjähtäneen itseään imartelevan älyn kykyä sapelinkalisteluun!
Jos nyt kirjaimellisesti mitään ”ei ole” hyvä omaksua aksioomana, niin klassinen logiikan aksioomahan on, että sama asia ei voi ”olla” ja ”ei-olla” samanaikaisesti. Tarkoitatko nyt, että mitään ”ei ole” hyvä omaksua aksioomana, vai että ”on” hyvä omaksua aksioomana? Näytät nimittäin itse väistämättä käyttävän aksioomaa, kun muotoilet kyseisen ajatuksen tai väitteen.
Jos aksioomia puretaan, niin niitä puretaan – logiikan perusaksioomahan säilyy, jos purkaminen ei ole sama asia kuin ei-purkaminen. Joku voisi ehkä sanoa, että tämä on täysin yhdentekevää nillitystä ja hiustenhalkomista, mutta se näyttää sentään todistavan, että on aksioom(i)a, jo(i)sta ei päästä eroon niin kauan kuin ylipäätään yritämme keskustella älykkäästi. Sitä paitsi, mistä lähtien filosofia ei ole yhdentekevää nillitystä !