Kärsimys, maailman suuri ongelma

Älylliset pohdiskelut metafyysisistä ja abstrakteista aiheista.
User avatar
Soror O
Posts: 416
Joined: Wed Sep 19, 2018 6:15 pm

Re: Kärsimys, maailman suuri ongelma

Post by Soror O »

Beshiira wrote: Sat Sep 11, 2021 11:46 am Olen kokenut pitkään niin että juuri tämä voimakas ”ei-hyväksyminen” on oikeastaan satanismin ytimessä. Se että ihminen voi katsoa kohti Jumalaa ja todeta että ”sinä olet hoitanut tämän väärin”. Mistä sitten seuraa tarve itse muuttaa asioita paremmaksi. Paljon toisteltu luciferinen ylpeys ja hybris. Sillä samaan aikaan on tietenkin täysin hölmöä kuvitella että ihminen voisi jotenkin kapinoida Absoluuttia vastaan. Ja se onkin aina vain yhtä ihmeellistä, että miten nämä voivat toteutua yhdellä kertaa; että taivumme ja kapinoimme samaan aikaan. Mutta juuri siinä on jokin hyvin ytimellinen mysteeri, jotain mihin kiteytyy ”käsien yhdistäminen” ja esim. omankin hengellisyyteni perusvire ja voima.

Olen huomannut että minuun on syvästi vaikuttanut foorumikeskustelu vuodelta 2017, jossa samoja teemoja käsiteltiin, ja jonka olen aiemminkin linkannut vastaanvantyyppisten myöhempien keskustelujen yhteyteen. Tämän keskustelun (ja siihen taas linkatun toisen topicin) myötä omaan ajatteluuni ja elämääni jäi kasvamaan ajatus siitä, että minun nousemiseni Jumalaa vastaan on tavallaan myös Jumalan nousemista itseään vastaan minun kauttani, ja koko prosessi on kuin jotakin hyvin merkillistä jumalaista näytelmää (pun not intended), joka herkästi pakenee älyn otetta. Tai kuten Nefastos tuossa ketjussa kirjoitti: "Se on osa makrokosmista Suurta Työtä: Logoksen teosofista joogaa itsensä kanssa, pyrkien, johtaen jonnekin; ilmaisten jotakin."

Tässä tuo keskustelu ja aikanaan esittämäni kysymykset: https://www.azazel.fi/forum/viewtopic.php?p=14398#p14398


Kiitos tuon keskustelun jakamisesta, olitkin kysynyt täysin samaa asiaa kuin minä! Näiden keskustelujen pohjalta hahmotan selkeämmin, että ehkä oma painotukseni on (ollut) enemmän tietynlaisessa (Jumalalle) antautumisessa ja maskuliini-energisen asennon ottaminen suhteessa Jumalaan on tuntunut enemmän vieraalta. Toki minussa on tämä maskuliininenkin, ilmentävä, ilmaiseva energia, joka välillä myös keulii peitsi ojossa, heh. Olen miettinyt, kuinka tasapainottuneita nämä shiva- ja shakti-energiat itsessäni ovat... Kysymys, johon on jälleen mahdotonta saada fiksoitunutta vastausta, koska itse apparaatti muuntuu kokoajan.
Nefastos wrote: Sat Sep 11, 2021 9:55 am Niin kauan kuin ihminen pystyy pitämään itsereflektion prosessinsa kivuliaana, asiat ovat sisäisesti hyvin: paradoksaalisesti, kun itsereflektion prosessi lakkaa olemasta kivulias, asiat ovat hyvin hullusti.
Tämän takia säikähdän välillä sitä uutta "helpoutta" joka leimaa kokemustani. Helppous on ehkä väärä sana, kyse on ehkä jonkinlaisesta luovuttamisesta, joka paradoksaalisesti on saanut aikaan entistä vapaammin virtaavan elämänvoiman. Mutta itsereflektio säilyy kivuliaana, joskin tuota kipua täytyy säädellä jotta hajoaminen olisi rakentavaa. Koska olemme (tietyllä tasolla) ihmisiä, itsereflektiivisen kasvukivun täytyy pysyä kunkin hetkisen sietokykymme sisällä tai muuten sinkoudumme kohti defenssien ja vinoumien kiertokehää. Olen itse viimeaikoinakin todistanut jälleen uutta kerrosta itsestäni, jälleen jotain pientä ja outoa.
Nefastos wrote: Sat Sep 11, 2021 9:55 am
Kaikkein olennaisimpia asioita liittyen näihin kysymyksiin on uskoakseni nimenomaan kysymys lisääntymisestä, sillä ihminen joka on tehnyt lapsen/lapsia, ei enää ole mielestäni oikeutettu pitämään itseään elämänsä keskuksena. Hän on luovuttanut elämänsä keskipisteen ulkopuolelleen, ja asettunut niin sanotusti Vishnun (olemassaolon vaalijan) osaan siihen nähden.
Ja lasten saaminen sitoo ihmisen myös ennennäkemättömällä tavalla mundaanin elämän verkkoon: yht'äkkiä ulkovaatteiden teknisistä ominaisuuksista tulee olennainen asia - on ikäänkuin pakko hyväksyä, että täällä nyt sitten ollaan - pitämässä ruumiit suojassa ja varmistamassa, että näiden muotojen elämä jatkuu - ja mahdollimman pitkään. Elämän pituus ei ole koskaan ennen ollut itselleni keskeinen asia, äidiksi tulo muutti tämänkin.
If you want to reborn, let yourself die.
Spacek
Posts: 5
Joined: Tue Dec 16, 2014 1:13 am

Re: Kärsimys, maailman suuri ongelma

Post by Spacek »

No mutta mitä tämä paljon puhuttu kärsimys sitten on? Eikö se ole vain ajatus, jota pidämme totena ja joka kohdistuu tulevaisuuteen tai menneisyyteen? Onko kärsimystä oikeasti olemassa, vai uneksimmeko vain omat painajaisemme?
User avatar
Smaragd
Posts: 1120
Joined: Thu Jan 09, 2014 4:27 am

Re: Kärsimys, maailman suuri ongelma

Post by Smaragd »

Spacek wrote: Sun Dec 19, 2021 7:40 pm Onko kärsimystä oikeasti olemassa, vai uneksimmeko vain omat painajaisemme?
Kärsimyksen voi nähdä olemassaolon välttämättömänä seurauksena: karman laki ikään kuin viimeisenä linkkinä todellisuuteen siinä kärsimysten kaivossa, johon ihminen omaan subjektiiviseen todellisuuteensa ja siellä ees taas kaikuviin puuroutuviin ääniin uppoutuneena voi vielä tarttua ja nähdä asiat selvemmästä ja objektiivisemmasta perspektiivistä. Siten kärsimys on ikään kuin jonkinlainen konkreettinen väline, jota kautta olemme kosketuksissa todellisuuteen - luonnon lainalaisuuksiin. Vaikuttaisi kyllä että kaikki kärsimys ja nautinto, ja ylipäätään kaikki ilmennyt on lumousta, mutta pyrkiessämme välttymään uneksimasta painajaisiamme esiin, niin eikö se olisi yritys paeta todellisuutta järkeilemällä se kadoksiin? Jäisikö tuolloin käsiin enää mitään mitä kautta työstää itseään ja saavuttaa mahdollisimman totuudenmukainen kuva todellisuudesta? Tokihan ihmiset myös pitkittävät kärsimystään usein, jolloin siitä unesta tulisikin pyrkiä ravistautumaan hereille.

Edit: muutaman lauseen selventäminen koherentimmaksi.
"Would to God that all the Lord's people were Prophets”, Numbers 11:29 as echoed by William Blake
Spacek
Posts: 5
Joined: Tue Dec 16, 2014 1:13 am

Re: Kärsimys, maailman suuri ongelma

Post by Spacek »

Smaragd wrote: Sun Dec 19, 2021 8:59 pmKärsimyksen voi nähdä olemassaolon välttämättömänä seurauksena: karman laki ikään kuin viimeisenä linkkinä todellisuuteen siinä kärsimysten kaivossa, johon ihminen omaan subjektiiviseen todellisuuteensa ja siellä ees taas kaikuviin puuroutuviin ääniin uppoutuneena voi vielä tarttua ja nähdä asiat selvemmästä ja objektiivisemmasta perspektiivistä. Siten kärsimys on ikään kuin jonkinlainen konkreettinen väline, jota kautta olemme kosketuksissa todellisuuteen - luonnon lainalaisuuksiin. Vaikuttaisi kyllä että kaikki kärsimys ja nautinto, ja ylipäätään kaikki ilmennyt on lumousta, mutta pyrkiessämme välttymään uneksimasta painajaisiamme esiin, niin eikö se olisi yritys paeta todellisuutta järkeilemällä se kadoksiin? Jäisikö tuolloin käsiin enää mitään mitä kautta työstää itseään ja saavuttaa mahdollisimman totuudenmukainen kuva todellisuudesta? Tokihan ihmiset myös pitkittävät kärsimystään usein, jolloin siitä unesta tulisikin pyrkiä ravistautumaan hereille.
Onko kärsimys olemassaolon välttämätön seuraus? Usko persoonallisen minän olemassaoloon ja siihen samaistuminen on eittämättä lähtökohtä kaikelle kärsimykselle, sillä kuka silloin kärsii jos kärsijääkään ei todellisuudessa ole olemassa? Karman lain olen taipuvainen näkemään syyn ja seurauksen lakina ennemmin kuin rangaistuksena, jonka tarkoitus on tuottaa kärsimystä. Kärsimys ei ole pakollista, mutta illuusion sisällä vapaasti - vaikkakin useimitten alitajuisesti - valittu sisäinen kannustin, jota Saatanakin taidokkaasti käyttää kouliessaan ihmistä vapaaksi omista painajaisistaan. Kärsimys ja nautinto lienevät saman kolikon kaksi eri puolta, onhan illuusiomaailmamme kaikilta osin dualistinen, eikä sen painajaismaisuutta pääse pakoon ainakaan uskomalla toisen järkeilyyn, mutta omakohtaisten, rehellisten ja tosiasioden tunnustamiseen perustuvien loogisten päättelyketjujen on päätyttävä lumouksen, ja sitä kautta kärsimyksen, katoamiseen.
Locked