En muista tällaista ajatusta Blavatskylta, mutta sellaisen esittäminen olisi kyllä hyvin linjassa hänen tiibetinbuddhalaisen koulukuntansa kanssa. Tiibetiläisessä kuolleidenkirjassahan on se olennainen ajatus, että spontaanilla (joskin eletyssä elämässä valmistellulla) ymmärryksellä oman sielun & hengen essentiaalisesta transsendenssista "vapautuminen" voidaan saavuttaa kuoleman hetkellä tai heti sen jälkeen. Tällöinkin toki "prinsiipit" jatkavat kieppuvia seikkailujaan, mutta niiden sisäinen asukas on poissa.
On kuitenkin käytännössä mahdotonta, että tällainen transsendenssin oivallus voitaisiin saavuttaa, jos kyseessä on itsemurha: silloin jo itse teko & siihen kytkeytyvä epätoivon (ja/tai naiivin toivon!) virittyneisyys mielen viimeisenä & määräävänä kokemuksena aivoissa hämärtää väistämättä portista kulkemisen kokemuksen. Sillä kulloinenkin portti johtaa siihen todellisuuteen, jonka määrittelee sen avanneen kokemuksen sävy.
Jos tai siinä määrin kuin kyseessä on adepti, kuoret eivät niinkään pala kuin loistavat, ja niistä tulee periytyvä "kavod". Jos isältä ei jää poikaa, hänen vaatekaappinsa sisältö jaetaan jatkuvan työn kulloistenkin tarpeiden mukaan parhaiden palvelijoiden kesken.
Kuten usein tahdon painottaa, meillä on nykykulttuurissa vielä hyvin yksipuinen ajatus siitä mitä persoonallisuus, yksilöllisyys on. Tosiasiassa meissä elää moninaisuus erilaisia periytyviä ja instrumentaalisia rakenteita, joita sisäinen asukas käyttää. Ja kun tätä psyykkistä hämähäkinverkkoa seuraa sen eri kehkeytymistavoissa, alkaa huomata, että se ei pääty minnekään, vaan suuri ykseys on faktinen tosiasia myös psykologisella tasolla. On jopa melko mielivaltaista ja kulttuurisidonnaista, mihin & kuinka "minän" rajan asettaa. Silti tai juuri siksi tuon aurisen rajan pohtiminen ja sen tietoinen käyttö on niin tavattoman tärkeää. Valita absolutismi ykseyteen tai separatismiin päin on todella kankea yleistys, joka sellaisenaan sopii harvaan jos mihinkään käytännölliseen tilanteeseen; nuo tulokulmat auttavat vain maailmankatsomuksen perusrakenteen esiin pohtimisessa. Jos joku jää kiinni "kaikki on kaikkea" tai "mikään ei ole mitään" -tyyppisiin tunnelmointeihin, hän on kuin tikapuiden keskipuolaa puristava mies, haluton kulkemaan ylös tai alas, mikä kuitenkin on tikkaiden ainoa varsinainen merkitys ja olemassaolon syy.
Jälleen yksi korrespondenssi helvettitilojen ja mustan aukon idean välillä. Aika hidastuu kunnes se käytännössä lakkaa (oik. siirtyy toiselle leikkaajalle), ja helvetin asukkaat jäävät meidän näkökulomastamme staasiin, jossa ainoa mahdollisuus on toistaa jo elettyä todellisuutta. Tämä on musta versio siitä ylöspäisen tien apoteoosista, jossa muodollinen rakenne ylittää tuntemamme ajan ja tulee arkkityyppiseksi voimaksi. Se elää kyllä sekundaarisesti itseidentifioituvina väreilyinä muodon jatkumossa, mutta ydin on siirtynyt tilaan joka transsendoi – tai avicin kyseessä ollessa: rikkoo ja jähmettää – substantiaalisen rakenteen.