Kärsimyksestä Valoa tielle-kirjassa.
Ei kukaan ikävöi sitä valoa, joka valaisee hänen paikasta riippumatonta sieluaan, ennen kuin tuska ja suru ovat karkottaneet hänet tavallisen ihmiskunnan elämästä. Ensin hän kuluttaa loppuun nautinnon, sitten hän kuluttaa loppuun kärsimyksen — kunnes viimein hänen silmänsä tulevat kykenemättömiksi kyynelehtimään.
Ihmissydämen ja sen tunteiden uhraaminen ja alttiiksi antaminen on ensimmäinen sääntö. Se johtaa »saavuttamaan tasapainon, jota persoonallinen tunne ei voi horjuttaa». Tämän tekee stoalainen filosofi. Hänkin seisoo syrjässä ja katsoo samalla katseella niin omia kuin muittenkin kärsimyksiä.
Hänen täytyy kärsiä, nauttia ja kestää kaikkea paljon kiihkeämmin kuin muiden ihmisten, sillä nyt hän on ottanut kantaakseen velvollisuuden, jota ei ole muilla ihmisillä, sen ettei hän salli kärsimyksensä horjuttaa itseään määrätystä tarkoitusperästään. Hänen täytyy jo ensimmäisellä askeleella tarttua itseään lujasti kiinni ja suitsittaa suunsa. Kukaan ei voi tehdä sitä hänen puolestaan.
Suurimmat nautinnot, katkerimmat kärsimykset, tappion ja epätoivon tuskat annetaan vapisevan sielun kestettäväksi, sielun, joka ei vielä ole löytänyt valoa pimeydessä, vaan on avuton ja sokea. Ja kunnes se voi kestää nämä iskut, pysyvät astraaliset aistit lukittuina.
Tämän ensimmäisen koetuksen tuo usein elämä itse. Sillä elämä on aina suuri opettaja. Palaamme tutkimaan sitä, kun olemme saaneet voiman hallita sitä, niin kuin kemian mestari oppii laboratoriossaan enemmän kuin oppilas. Muutamat ovat niin lähellä tiedon ovea, että elämä itse valmistaa heitä siihen, eikä kenenkään yksilön tarvitse kutsua esiin sisäänkäytävän kauheaa vartijaa. Nämä ovat tietenkin terävä-älyisiä ja voimakkaita ihmisiä ja kykeneviä tuntemaan mitä kiihkeintä nautintoa; sen jälkeen tulee kärsimys ja täyttää suuren tehtävänsä. Sellaista luonnetta kohtaavat mitä ankarimmat kärsimykset, kunnes se lopulta nousee tylsästä tajunnantilastaan ja sisäisellä voimallaan astuu yli kynnyksen, rauhan alueelle. Silloin elämän värähtely kadottaa tyrannin valtansa. Tunneherkän luonnon täytyy vielä kärsiä, mutta sielu on vapautunut ja seisoo erillään johtaen elämää suuruutta kohti. Ajan alamaiset kulkevat eteenpäin hitaasti, kokevat pitkiä vaikutelmien sarjoja ja kärsivät alituista ilon ja surun vaihtelua. He eivät uskalla ottaa lujasti kiinni itseyden käärmeestä ja hallita sitä, tullakseen siten jumalallisiksi, vaan mieluummin he edelleen kuluttavat itseään kokemuksilla ja kärsivät vastakkaisten voimien iskuja.
Kun näistä Ajan orjista joku päättää astua okkultismin tielle, on tämä hänen ensimmäinen tehtävänsä. Ellei elämä ole sitä hänelle opettanut, ellei hän ole kyllin vahva sitä itselleen opettamaan ja ellei hän ole kyllin voimakas vaatiakseen Mestarin apua, niin hänelle tulee se pelottava koetus, jota kuvataan »Zanoni»-kirjassa. Hänen elämänsä heilahtelu pysähtyy hetkeksi ja hänen täytyy kestää järkyttävä kokemus joutuessaan vastakkain sen kanssa, joka ensi näkemältä tuntuu tyhjyyden kuilulta. Vasta kun hän on oppinut olemaan tässä tyhjyyden kuilussa ja löytänyt sen rauhan, saattavat hänen silmänsä kadottaa kyyneltymiskykynsä.
https://www.teosofia.net/teos/valoa_tielle.htmMutta ennen kuin niistä voi tulla muuta kuin mielikuvitusta, on tyhjyyden kuilu kohdattava vielä toisella tavalla. Se täydellinen hiljaisuus, joka voi saapua vasta sitten, kun korvat ovat sulkeutuneet kaikelta ohimenevältä ääneltä, tulee eteen vielä suurempana kauhuna kuin avaruuden muodoton tyhjyys. Ainoa käsityksemme tyhjästä tilasta, kun tuota ajatusta perinpohjin tarkastelemme, on musta pimeys. Useimmissa ihmisissä se herättää suurta fyysistä kauhua, ja kun sitä pidetään ikuisena ja muuttumattomana tosiasiana, se synnyttää mielessä lähinnä tyhjäksi tulemisen ajatuksen. Ja kuitenkin se on vain yhden aistin peittämistä. Jokin ääni voi vielä tuoda lohtua tähän synkkään pimeyteen. Mutta kun oppilas on löytänyt tiensä tähän mustaan, pelottavaan synkkyyteen, hänen on suljettava sielunsa ovet niin tiukkaan, ettei sisään voi tunkeutua enempää lohduttaja kuin vihamieskään. Tätä toista ponnistusta tehtäessä selviää niille, jotka eivät aikaisemmin ole sitä kokeneet, että tuska ja ilo ovat samaa mielenliikutusta. Kun äänettömyyden yksinäisyys on saavutettu, janoaa sielu niin kiihkeästi ja intohimoisesti jotakin vaikutelmaa, johon se voisi tarttua kiinni, että tuskallinen on yhtä lämpimästi tervetullutta kuin miellyttävä. Tämän tajunnantilan saavutettuaan urhoollinen voi siihen tarttumalla ja siitä kiinni pitämällä täydelleen hävittää »herkkyytensä». Kun korva ei enää tee erotusta mieluisan ja tuskallisen välillä, eivät muutkaan äänet siihen enää koske. Silloin on turvallista ja mahdollista avata sielun ovet.