Esimerkki mustasta vaiheesta & Jumalan vihaamisesta

[obnoxion]

Olen löytänyt mielestäni lähes täydellisen kuvauksen seuran korostamista mustasta vaiheesta (mortifikaatio) sekä jumalan vihaamisesta. Kohta löytyy Isaac B. Singerin teoksesta "Orja" (Gummerus, 1984), sivulta 95. (OTSIKOT ovat omiani).

MORTIFIKAATIO:

Ne hurskaat naiset, jotka pitivät huolta Jaakobista, yrittivät korvata hänelle maanpaon ankeat vuodet, mutta hoitajien ja hoidokkien välille kehkeytyi tuota pikaa jännityksentäyteinen tila. Vaimot sijasivat hänelle untuvavuoteen, mutta hän paneutuikin pitkäkseen kovalle lattialle, he valmistivat hänelle keittoja ja lihaliemiä, mutta hän halusikin vain kuivaa leipää ja lähdevettä. Kun vieraat tulivat puhelemaan taakse jääneistä vuosista, hän vastaisi heille lyhyesti ja melkeinpä töykeästi. Eikä hän tiennyt miten muutenkaan hän olisi voinut käyttäytyä… Poikasena hän oli tuntenut sääliä Zamoscin hautausmaan vartijaa kohtaan, jonka elämä oli kulunut spitaalisairaalan vaiheilla, mutta nyt oli koko Puola yksi ainoa suuri hautausmaa. Ihmiset hänen ympärillään olivat sopeutuneet tähän, mutta hän huomasi, ettei pystynyt tekemään heidän tavoin. Ainoa mitä hän saattoi tehdä oli lakata ajattelemasta ja haluamasta. Jaakob päätti vakavasti lopettaa kaiken kyselemisen. Eihän ihminen kuitenkaan pystyisi löytämään oikeudenmukaista selitystä muiden kärsimälle tuskalle ja piinalle.

JUMALAN VIHAAMINEN:

Eräänä päivänä istuessaan yksin koulutalossa Jaakob sanoi Jumalalle:
- Minä en epäile, ettetkö Sinä ole Kaikkivaltias ja ettetkö Sinä tekisi aina kaikkea ihmisen parhaaksi, mutta minun on mahdotonta noudattaa käskyä ”Rakasta Jumalaa yli kaiken”. Isä, minä en voi sitä tehdä, en tässä elämässä.

[Lux]

Hyvät lainaukset. Joitain huomioita:

...Eihän ihminen kuitenkaan pystyisi löytämään oikeudenmukaista selitystä muiden kärsimälle tuskalle ja piinalle.

...minun on mahdotonta noudattaa käskyä ”Rakasta Jumalaa yli kaiken”. Isä, minä en voi sitä tehdä, en tässä elämässä.

Tässä on huomattava, että on hyvin suuri ero sillä, tarkoitetaanko 'Isällä' ja 'Jumalan rakastamisella yli kaiken' a) ilmentynyttä aurinkoa (Logos), vai b) Aurinkoa auringon takana (Absoluutti). Mikäli ensinmainittua, niin ensimmäinen asenne ja jälkimmäinen huomio ovat oikeita tunteita eivätkä ristiriidassa keskenään: ensimmäinen osoituksena oikeasta nöyryydestä - ihminen ei voi tietää kaikkea eikä siis näin ollen voi leikkiä jumalaa - ja jälkimmäinen osoituksena oikeasta ylpeydestä - kieltäytyminen kärsimyksen ja tietämättömyyden hyväksymisestä, orjuuden ja valheen hylkääminen - jossa 'jumalan vihaaminen' johtaa kohti totuutta ja todellisuutta.

Mikäli taasen 'Isällä' ja 'Jumalan rakastamisella yli kaiken' (!) tarkoitetaan jälkimmäistä, absoluuttia, ilmentymätöntä, ikuista henkistä todellisuutta, niin toivoton taistelu tätä vastaan johtaa helposti joko a) aineellisuuteen uinahtamiseenja turhuuteen hukkumiseen, tai huonoimmillaan b) alimpiin kuiluihin ja varsinaiseen alaspäisen tien lankeemukseen; ihminen ei voi valita niitä sääntöjä ja lakeja, joiden perustalle maailmankaikkeus muodostuu, ja itsevaltainen, täysin omaehtoinen (epätoivoinen, väärään persoonalliseen ylpeyteen pohjaava) kapina näitä olemassaolon perustuksia kohtaan ei voi viedä muualle kuin 'uloimpaan pimeyteen', sielun kadotukseen sanan negatiivisessa merkityksessä.

[obnoxion]

Hyviä huomioita kaikki.

Kuitenkin mustassa vaiheessa näitä kysymyksiä ei voida käsitellä vain kylmän älylliset, vaan vastausten on oltavia eläviä, ja perustuttava oivalluksiin joita eivät sanat voi selittää tyhjentävästi.

[Nefastos]

Jumalan vihaamisen ongelma on teodikeassa, eikä mikään älyllinen kaava voi ratkaista ongelmaa, jonka pohja ei ole älyssä vaan tunteessa (sydämessä).

Tätä asiaa pohtivan tulisi ehdottomasti paneutua Jobin kirjaan. Job nousee Jumalaa vastaan, symbolisessa kertomuksessa oman kärsimyksensä vuoksi, mutta tosiasiassa koko maailman kärsimystä katsoen; hän ei voi hyväksyä Jumalaa, vaikka hän ei voi olla uskomatta Jumalaan. Jobin kirjassa näemme sen paradoksin, mikä on kantavana teesinä Fosforoksessa. Kuinka Jobin kirja etenee? Job saa hyvää tahtovilta ihmisiltä kulttuurin hyväksymiä älyllisiä ja uskonnollisia selitysmalleja ja lohdutteluyrityksiä, mutta ei voi kääntyä kannassaan: vaikka kaikki nuo ajatukset olisivat sinänsä tosia, ne ovat käytännön tasolla kuitenkin täysin tyhjiä maailman tosiasiallisen kärsimyksen edessä: eläin jota kidutetaan, lapsi jota raiskataan, heikompi jonka vahvempi tappaa tai alistaa ei saa lohtua mistään teologisesta selittelystä. Kirkon ja muiden oikean käden tien traditioiden kannalta Jobin kirjan ratkaisu on yllättävä. Jumala ilmaisee itsensä Jobille joka, viimein NÄHTYÄÄN itse sen "josta vain korvakuulolta oli kuullut" voi vain palvoa. Mutta lohduttajista Jumala sanoo: "Minun vihani on syttynyt [teitä] kohtaan, koska ette ole puhuneet minusta oikein niinkuin minun palvelijani Job." (42:7)

Ensin ihminen uskoo hengenevoluutiossaan Jumalaan, koska se tuntuu sopivalta.
Sitten hän lakkaa uskomasta, koska se tuntuu älykkäältä.
Oppiessaan yhdistämään älyn ja tunteen hän voi jälleen uskoa, mutta ei enää kuten massat.
Jobin tarina, Jumalan vihaamisen tarina, seuraa vasta näiden uskon ja epäilyksen vaiheiden jälkeen.

[Insanus]

Jobin tarina, Jumalan vihaamisen tarina, seuraa vasta näiden uskon ja epäilyksen vaiheiden jälkeen.

Englannin kielen sana job, tarkoittaessaan ennemminkin "pakollista duunia", kuin mielekästä työtä kiteyttää muuten tarinan aika hauskasti. Toimintaa ilman rakkautta. "Job had a job to do", ehe ehe.

Itse asiassa aika kauhistuttava huomio arkikielen puhetta ajatellen: näyttää turhankin usein pitävän paikkansa.