Olen yleensä kokenut Shivan ja Brahman jotenkin helpommin hyväksyttävinä. Ääripäiden — tuhoamisen ja luomisen — yhteys on käynyt järkeen, jolloin Vishnu on jäänyt jotenkin epämääräiseksi enkä ole nähnyt sitä kovinkaan merkittävänä. Ehkä se on jotain punaisen aspektin vimmaisuutta mikä houkuttelee; tavallaan kaipaa välittömään elämän ja kuoleman tanssiin, vaikkei todellisuudessa vielä omaisikaan valmiuksia siihen.
Obnoxionin postaus toisessa ketjussa herättelikin pohtimaan asiaa:
obnoxion wrote: ↑Fri Dec 07, 2018 1:48 pm Kun hindulaisuuden merkitys on kasvanut hiljalleen ehkä merkittävimmäksi vaikutteeksi ajatteluuni, olen kiintynyt ajatukseen että tie helvettiin on tehdä eroa Vishnun ja Shivan välille. Siihen voin johtaa kaikki pienet ja suuret virheet joita voin kuvitella, mutta ymmärrän ettei tämä ajatus puhuttele kaikkia.
Shivassa puhutteelee kaukaisuuden ja läheisyyden yhtyminen. Kuten allekirjoituksessani lukee, yhdyn käsitykseen jossa Vishnun elinikä on Shivan päivä. Ajattelen, että juuri siksi Shivaa on helppo miellyttää (Asutosa). Kun näen vanhan hansikkaan tien reunassa, voin kokea sen ikoniseksi, tai voin lausua mielessäni rukouksen julkisessa vessassa, enkä kaipaa siihen enää mitään suitsuketta tai kirkkoa. Kaikki on aivan täydellisesti siten ja siinä. Ja juuri se, ajattelen, on Shivan valtavuutta; sellaista valtavuutta johon kaikki ristit ja tähdet ja kuunsirpit mahtuvat kuin valot taivaalle.
Elokuvasta First Reformed (2017):
Elokuvan sanat lausuva hahmo vain katsoo väkivallan teotkin mahdollisina säilyttävinä tekoina, vaikka ne sammuttaisivat potentiaalia toisaalla (kenties siellä missä muutos olisi kaikkein oleellisinta tapahtua oikeasti, ei pakotettuna, kun tarkastellaan vähän kauempaa).Every act of preservation is an act of creation. Everything preserved renews creation. It's how we participate in creation.
Näillä eväillä näen Vishnun oleellisena osana evoluutioprosessia. Ilman ei olisi yhtenäistä ketjua vaan jokainen kuolema olisi nollaus. Kyseessä lienee siis yhtenäinen äly joka on toisaalta sattumanvaraisen oloinen uuden äärellä, mutta toisaalta ei toista täysin samaa kuviota kahta kertaa ja on siten silta merkityksellisen luomisen ja tuhoamisen välillä.