Tulipas vahingossa pitkä viesti. En jaksa korjailla enempää, kärsikää ja kysykää jos epäselvää tai paskaa.
Minulle myös zen-buddhalaisuus, ennen kaikkea koan-pulmien kautta, on vahvasti ajatteluani muotouttanut tekijä ja vahvoja sympatioita dualismillekin (varsinkin kartesiolaiselle) on, vaikkakin viime aikoina Deleuzen "monistinen pluralismi" on alkanut kiinnostaa uutena näkökulmana ykseyteen.
Se riitti ja palvonta mitä "harjoitan" on minulle hyvin arkinen ja tavallaan jopa harmaa kokemus. Se ei ole ensisijaisesti kunnianosoitus, vaan koen että kunnioitus syntyy ymmärryksen kanssa samanaikaisena tai sen kanssa vuorottelevana asiana, sanotaan yhdistelmää vaikka arvostukseksi. Minusta voidaan ajatella ihan vaikka tuolin palvontaa pyrkimyksenä rajata mielestä ulos tuoli-fokukselle häiritsevät tekijät ja puhua spontaanista rukouksesta joka arvostaa (so.kunnioittaen kuvailee, mielelle) tuolin ominaisuuksia jotta esteettinen kokemus, intuitio, saa tuoliuden näyttäytymään. Rukous, riitti, palvonta on spesifi ymmärryksen funktio, havaintotavan modifioimista & minusta joku jumalan invokaatio on täsmälleen tällaisen havaintotavan asettamista oletusasetukseksi, linssiksi ja virittyneisyydeksi jonka läpi ja jonka valossa maailma sitten näyttäytyy. Erona tuolin ja jumalan palvonnassa on tietenkin se tapa millä ja miten havaintoa on muunneltava, mutta ylevyys, taikaympyrät sun muut ei kuitenkaan ole vain pinnallista rihkamaa sen vain-kokemuksen ympärillä, vaan joskus tarpeellinen elementti tietyn vireen tuottamiseen, joka kuitenkaan ei ole sinänsä sen kummempi asia kuin huonekalujen arvostaminen. Tässä mielessä minusta siis ritualismin elämyksellisyys on miltei verrattavissa meditaatioon, joskin meditoidessa pyritään vain paljastamaan ja antamaan mennä sen vireen joka oletusasetuksena on, eikä muuttamaan sitä. Sanoit ettei panteismi kiinnosta, mutta höpötinpä silti.
Saatanaa roikotan mukanani kaiketi lopulta juuri sen negatiivisten mielleyhtymien takia, tätä on joskus mahdottoman vaikea selittää. Elämänfilosofiallani on kaksi osaa, niin kuin AT:ssa puhutaan kahden käden yhdistämisestä. Pointti ei kuitenkaan ole olla menemättä liikaa jompaankumpaan suuntaan ja koettaa etsiä hyvää kompromissia välistä, vaan koettaa mennä päätyyn asti molempiin suuntiin ja ratkaista omalla elämällään (siksi ehkä "ristillään") se ristiriita. Oma ratkaisuni on koettaa yhdistää saatananpalvonta ja bodhisattvan ihanne kaiken kärsimyksen poistamisesta kysymykseksi siitä miten paha voi ilmentyä aiheuttamatta kärsimystä - niitä tapoja zen-buddhalaisuus tuntuu joskus tavoittavan. Samoin kuin kahden valtapiirin välinen sotatila voi toteutua jännitteenä ja väkivallattomana konfliktina, jos ne kokonaisuudeksi näkevä älykkyys on prosessin taustatekijänä. Ne eivät kuitenkaan ole yhtä ellei niitä nähdä yhdeksi ja tässä on se olennainen asia mikä minulla tuntuu olevan ratkaisematta ykseysfilosofiaa (siitä näkökulmasta tosin näennäisesti
) vastaan lähtökohdissa. Minusta ykseyttä ei "ole", vaan sitä tehdään ja tämän takia myös nimenomaan pahan olemuksen, tai kenties kuolemanvietin, osallistuva ymmärtäminen on tärkeää. Siis, koska jos sitä ei ymmärretä se operoi faktisesti omana leirinään eikä minkään ykseydeksi ymmärretyn osana ja tämä systeemin eristyneisyys on AT:n ajattelussa ei-toivottavaa. Usein sitä sanotaan illuusioksi jonka läpi pitää nähdä siinä missä minusta se on tosiasiallinen ongelma joka pitää (mm.) ajattelun keinoin korjata. Ehkä sillä ei ole väliä.
Pahuudesta tuli mieleen. Luin hiljattain Deleuzen kirjaa
Coldness and Cruelty joka pyrkii erottamaan sadomasokismin ilmiöstä sadismin ja masokismin omiksi ilmiöikseen jotka eivät kuulu välttämättömästi yhteen toisin kuin Freud ajatteli. Lainaan:
"Secondary nature is bound by its own rules and its own laws; it is pervaded by the negative, but not everything in it is negation. Destruction is merely the reverse of creation and change, disorder is another form of order, and the decomposition of death is equally the composition of life. The negative is all-pervasive, but the process of death and destruction that it represents is only a partial process. Hence the disappointment of the sadistic hero, faced with a nature which seems to prove him that the perfect crime is impossible: "Yes, I abhor Nature". Even the thought that other people's pain gives him pleasure does not comfort him, for this ego-satisfaction merely means that the negative can be achieved only as the reverse of positivity. Individuation, no less than the preservation of a reign or a species are processes that testify to narrow limits of secondary nature. In opposition to this we find the notion of primary nature and pure negation that override all reigns and all laws, free even from the necessity to create, preserve or individuate. Pure negation needs no foundation and is beyond all foundation, a primal delirium, an original and timeless chaos solely composed of wild and lacerating molecules. In the words of the Pope: "The Criminal capable of overthrowing the three realms at once by annihilating them along with their productive capabilities is the one who will have served Nature best". But in point of fact this original nature cannot be
given: secondary nature alone makes up the world of experience, and the negation is only ever given in the partial processes of the negative. Therefore original nature is necessarily the object of an Idea, and pure negation is delusion: but it is delusion of reason itself.
- s.27
In The One Hundred and Twenty Days of Sodom the libertine states that he finds excitement not in "what is here," but in "what is not here," the absent Object, "the idea of evil ." The idea of that which is not, the idea of the No or of negation which is not given and cannot be given in experience must necessarily be the object of a demonstration (in the sense that a mathematical truth holds good even when we are asleep and even if it does not exist in nature ). Hence the rage and despair of the sadistic hero when he realizes how paltry his own crimes are in relation to the idea which he can only reach through the omnipotence of reasoning. He dreams of a universal, impersonal crime, or as Clairwil puts it, a crime "which is perpetually effective, even when I myself cease to be effective, so that there will not be a single moment of my life, even when I am asleep, when I shall not be the cause of some disturbance."
s.28
"The sadistic hero appears to have set himself the task of thinking out the Death Instinct (pure negation) in a demonstrative form, and is only able to achieve this by multiplying and condensing the activities of component negative or destructive instincts."
-s.31
Näissä minusta on hyvin havainnollistettu sitä kyvytöntä pyrintöä joka pahan ideaa tavoittelevilla on. Siinä määrin kuin sitä voi toteuttaa se ei ole sitä mitä sen pitäisi olla. Täällä foorumillakin oli hiljattain joku ei-jäsen puhumassa siitä miten ihmiskuntaa pitäisi auttaa "terminaalivaiheeseen" siirtymisessä Saatanan nimeen, ja taisi olla painotusta metodeilla jotka olivat meiningillä nyrkkiä ja puukkoa viattomien naamaan. Katselin myös huvikseni viime viikolla jonkun Zizekin luennon viime vuodelta jossa Z mainitsi jonkun neuvostomarxistin jolla oli omalaatuinen metafysiikka maailmankaikkeuden tuhoamisesta jotenkin ihmistietoisuuden sammuttamalla ja joka toivoi kommunismia siksi että kapitalistit ovat liian itsekkäitä tekemään sen uhrauksen (=kaikki pitää tappaa) joka ihmiskunnan kohtalo on jotenkin kosmisen syklin uudelleenaloittamiseen liittyen. Tavalla tai toisella tällainen "kosmoksen sammuttamisen" on usein läsnä satanismissa ja sillä joskus perustellaan tätä toisen asteen pahan tekemistä.
Kuitenkaan tämä antikosmos-thanatos-1.asteen paha-idea ei ole demonstroitavissa sellaisenaan ja jo sen takia että erinäiset väkivaltastuntit ovat välttämättä tätä 2.asteen kamaa, se ei yksinkertaisesti ole tapa toteuttaa muuta kuin ilmennyksen alaista tahtoa. Elämänvastaiset ja elämänmyönteiset voimat ovat siinä mielessä samaa jengiä eivätkä johda eri suuntiin, vaan kiertävät samaa kehää. Koskien sitä "pahan olemuksen ymmärtämistä" tätä voi halutessaan lukea vinoon niin että sanon murhaamisen olevan "samanarvoista" kuin kukkien kastelun, mutta mieluummin sanoisin molempia vain sinänsä arvottomiksi asioiksi joiden arvostus paljastaa niiden olemukselliset piirteet suhteessaan ihmiseen (palaan siis siihen mitä aiemmin oli palvonnasta). Tämän arvostuksen laatu perustuu olennaisilta osin niille sumeille eettisille ohjeille joita on AT:ssa kutsuttu totuudellisuudeksi, rakkaudellisuudeksi ja tahdoksi oikein tekemiseen. Kun tämä arvostus kohdistuu demoneihin itseensä, ne voidaan integroida itsen osiksi, sikäli kuin ne ylipäänsä kuuluvat ilmennykseen, siis ovat koettavissa. Näiden psyykkisten ilmentymien järjestely saattaa johtaa tai olla johtamatta johonkin selvyyteen, mutta ainakin minusta tuntuu että on olemassa tapoja saada kaikki piirteet toimimaan niin etteivät ne estä, vaan tukevat toisiaan ja siinä uskon muiden tukemisen samassa olevan olennaisessa osassa.
Idea ei ole kääntää Saatanaa päälaelleen joksikin sellaiseksi joka ei ole pahuus itse, vaan ymmärtää, arvostaa, sisäistää ja toteuttaa itsessään se. Kyse on tienynlaisesta tislaamisesta jossa "demonisten virtausten" essentia voidaan ymmärtää osaksi omaa rajansa tässä ylittävää kokonaisuutta sen sijaan että hankala kokemus tulee riivaajaksemme. Riivauksen ja hallinnan ero on kuitenkin vain siinä kuka on kenenkin osa ja ykseydessä koko dikotomia hajoaa kuin munankuori.
