Nefastos wrote:
Näin asia on. Olen niin usein pohtinut, kuinka ihminen joka joutuu kokemaan kauheita asioita lapsuudessaan, voi mitenkään selvitä siitä sieluna. Kun ajattelen, kuinka paljon itse olen kärsinyt vaikka psyykkinen pohja on suhteellisen eheä, en voi edes kuvitella millaista on joutua saman pimeän maailman kanssa vastatuksin, jos kehitystä aivan lapsuudessa on vakavasti häiritty. Kun jo aivan tavallisilla psykologisilla vaikutteilla lapseen, ilman suoranaista traumaattista materiaalia, on niin syvälle käyviä vaikutuksia kuin itsestämme & jokaisesta ihmisestä näemme, kuinka vakavista traumoista voi selvitä?
Mutta kuten niin monen muunkin epäkohdan kanssa, on koetettava ymmärtää, että ihminen sittenkään ei ole (sisässään) täysin yksin ongelmiensa kanssa. Joskus tämä on aivan tavattoman vaikea tajuta, mutta silloin harvoin kun valo korkeammista maailmoista hetken loistaa aineen mysteerin ylle, kaikki on välittömästi ilmiselvää eikä enää kyseenalaistettavissa. Mutta tämä on niin vaikea prosessi, että tuntuisi mahdottomalta ryhtyä tuomitsemaan teoistaan ihmisiä, joita lapsuudessa on pahasti satutettu. Lähinnä toivoisin, että vaikka nämä sielut eivät täysin kykenisi puhdistamaan itseensä iskettyä impulssia, he voisivat tehdä sitä jonkin verran; lieventää, liudentaa; ponnistaa kohti rakkautta, vaikka sitä ei kykenisikään kokemaan. Ja huomatessaan itse tekevänsä väärin, antaa itselleen anteeksi. Kuten sanottua alkuperäisessä keskustelussa, anteeksianto on prosessi eikä kertaluontoinen asia.
Luvassa sekava vuodatus.
Tätä trauma-asiaa olen itsekin pohtinut ja varmasti useilla VKT:n pyrkijöillä onkin aika kurjaa settiä takanaan.
Selviämisen ongelma on hyvin vahvasti tässä kiltteydessä, luulen. Ei siinä (tää on nyt vaan mun kaks senttiä keskusteluun, en ole kokenut lapsuudessani kovin kummoisia kauheuksia) etteikö vakavista traumoista voisi selvitä, vaan että niiden kieltämistä tuetaan vääränlaisella miehisyydellä, mitä koko kulttuuri on pullollaan. Ongelma on niissä "saatanan hipeissä (Chesedin Qliphoth) jotka tulee sanoo ettei saa semmonen ja semmonen bändi soittaa tai ne tulee ja polttaa (Geburah) koko mestan". Koska sillon alkaa tuntua että pitää tosiaan polttaa koko mesta, tai ampua koulussa, tai esimerkkinä tää norjan keissi. Ettei olis yksin, tai että kaikki muutkin olis. "...in fact, I want my pain to be inflicted in others" -American Psycho
Anthony de Mellon kirjassa mainittiin kohtaus eräästä elokuvasta. Tässä lapset leikkivät jonkun tyyliin pyhäkoulun välitunnilla metsässä tms. ja paikalle tulee nainen joka kertoo olevansa huora.
Lapset eivät tiedä mitä tuo sana tarkoittaa mutta teeskentelevät tietävänsä. He saavat kuulla että huora tekee maksusta mitä vain ja antavat hänelle taskurahansa ja pyytävät riisuuntumaan ja tanssimaan. Näin tapahtuu ja lapset ovat innoissaan.
Sitten pyhäkoulun pappi tms. huomaa tilanteen ja juoksee huutaen kiroamaan naisen siveettömäksi ja pakottaa tämän pukemaan päälleen ja poistumaan.
Pointtina siis se, että hyvää tarkoittanut suojeleva pappi lopulta on se hahmo joka turmelee lasten viattoman mielen.
Yksi taiteen (esmes.nyt sen puhutun black metallin) tehtävistä onkin ehdottomasti tuoda sana lihaksi, tavalla jolla samaistuttuun traumaattiseen 'voimaan' voitaisiin suhtautua ennemmin puhtaana nyt koettavana energiana kuin muistona ja siitä seuranneiden vääristymien summana. Jälkimmäisistä ei varmaan oikein voikaan selvitä, koska niitä ei ole itsessään olemassa.
Erinomaista toki on se, että asioiden summaa voidaan käsitellä 'varjoimpulssina', omana 'pimeänä puolena' tms. jolloin traumaan samaistuneeksi jääminen vaikeutuu ja silloin on kyse siitä 'hyvän ja pahan taistelusta joka voitetaan rakkaudella/synergialla", mutta meidän länsimaisessa hyvinvoivassa soosoo-kulttuurissamme on äärimmäisen pelottavaa edes tuoda esiin että ei voi hyvin. Voi olla että omia väärintekojaankin vaikeampaa on antaa anteeksi trauman olemassaolo. Jos ei pelottavaa, niin suomalaisittain ainakin vähän turhaa, tai noloa. Olla heikko/feminiini.
Niin hassulta kuin kuulostaakin, niin se tuntuu olevan vahvasti iskostunut ainakin tämän "tasa-arvoisen" kansan päähän. Sukupuolesta riippumatta.
Joku oli käyny hetki sitten tsiigaamassa von Trierin Antichristin, missä Nainen nähdään pahana.
Vanhoissa kristillisissä maalauksissa miehet istuvat pilvillä ja naiset palavat helvetissä.
Tämä viha ja väkivalta ei ole voimaa, vaan pelkoa. Vaikuttaa siltä ettei kohta enää ole miehiä ja naisia vaan on pelkurimaisia poikia (miehet) ja vihaisia prätkäjätkiä (naiset). Oikeastaan vaikuttaa että niin on jo nyt.
Tässä mielessä "Black metal on miesten musiikkia ja piste" on valtavan sympaattinen ja toivoa herättävä kommentti, yrittäessään erottaa tästä tasapäistyneestä mössöstä kaksi puolta jotka voisivat rakastaa toisiaan. Ehkä bm on miesten musiikkia (rokkiäijäilyn lisäksi) siksikin, että se flirttailee juuri pimeydelle ja kuolemalle, äidille, naiselle.
Feminiini,
äidillinen ja rakastava pimeys ja kuolema ottavat paikkansa vaikka väkisin ja tästä (tämän välttämisestä) lienee kyse traumaattisen menneisyyden kokeneiden väärinteoissa. Kun ei voi/saa/uskalla/kehtaa olla avuton.