Idealismi ja realismi

Vakaumukset, moraalisäännöt, muut seurat ja uskonnot.
Locked
Lux

Idealismi ja realismi

Post by Lux »

Kaikelle aidolle okkultismille, esoterismille, henkiselle kehitykselle ylipäätään, on ominaista hyvin korkeat moraalikäsitykset ja eettiset ohjenuorat, joiden noudattaminen tulisi olla vakavalle pyrkijälle tärkeässä osassa. Koska korkeimmassa muodossaan ihanteet ovat hyvin vaativia usein on kuitenkin käytännössä niin, että yksilö tekee joko oman kehitysvaiheensa, omistautumisensa asteen, henkilökohtaisen "heikkoutensa" tai "realismin" nimissä ainakin jonkinlaisia kompromisseja henkisen etiikan vaativuuden ja "maailmallisuuden" välillä.

Kysyisinkin siis seuraavankaltaisia asioita: Kuinka idealistisina ihmisinä pidätte itseänne, ja kuinka ehdottomina näette tietyt henkisen kehityksen ohjenuorat, esim. väkivallattomuuden periaatteen tai jonkin muun vastaavan? Kuinka "todellisina todellisuuksina" koette sellaiset asiat kuten eettiset lainalaisuudet, Rakkauden, Ykseyden, jne.? Kuinka tärkeäksi koette pyrkimyksen näiden asioiden ilmentämistä ja tajuamista kohti? Kuinka paljon vaaditte itseltänne käytännön elämässä, vai vaaditteko lainkaan? Osaatteko "ottaa rennosti" itsenne ja muiden ihmisten suhteen? Kuinka taipuvaisia olette kompromisseihin omien tosina kokemienne periaatteidenne suhteen esim. "yleisen hyvän" vuoksi (sota tulee luontevasti mieleen konkreettisimpana esimerkkinä)? Koetteko tai oletteko joskus mahdollisesti kokeneet, että koska ette täytä kaikkia mahdollisia henkisen elämän kriteerejä, niin sen vuoksi ei kannata tehdä Työtä tai aloittaa kulkemaan tietä ylipäätään?

Itse näkisin asian siten, että etenkin viimeisenä kysymyksenäni mainitsemani seikka on merkittävä virhe, ja sen esiin tuominen on tärkeää. Monia etenkin aloittelevia okkultisteja ja/tai voimakkaan henkisen havahtumisen kokeneita henkilöitä leimaa usein kärsimätön pyrkimys "ottaa taivas väkirynnäköllä", mikä on hyvin ymmärrettävää "tuhatvuotisesta unesta" heräämisen jälkeen, mutta osoittautuu melkein poikkeuksetta kuitenkin pitkällä tähtäimellä käytännössä vääräksi ratkaisuksi liian voimakkaan ja nopean vaativuuden vuoksi, ja voi jopa hyvin helposti johtaa vakaviin erehdyksiinkin etenkin mikäli henkilö edustaa "palavaa luonnetta". Onhan kärsivällisyyden yksi merkitys se, että "osaa kärsiä pitkään", ja tajuaa ettei oma (etenkään vasta henkiseen todellisuutten orastavasti havahtunut) olemus voi olla valmis ihan hetkessä, eikä välttämättä edes kovin pitkänkään pyrkimyksen jälkeen.

Tämä voi toki lannistaa joitakin, mutta uskoisin, että mikäli henkinen havahtuminen on ollut todellista ja aitoa, niin se itsessään luo ainakin sisimpään jonkinasteisen tyyneyden ja rauhallisuuden, mikä kertoo jo itsessään aidosti suuresta saavutuksesta. Tärkeintä on (jälleen kerran) aito ja vilpitön pyrkimys, yritys, intentio. Jos tämä on läsnä ja pysyy sielussa erehdyksistä huolimatta (ja niitä tekevät kaikki, jotka eivät ole täysiä mestareita), niin silloin Voitto ennemmin tai myöhemmin on varma; mikäli oikea pyrkimys - ja tähän kuuluu myös oikea pyrkimättömyys! - katoaa, niin silloin mikään taito tai kykykään ei ole minkään arvoinen.
obnoxion
Posts: 1806
Joined: Tue May 25, 2010 7:59 pm

Re: Idealismi ja realismi

Post by obnoxion »

Paljon hyviä kysymyksiä tärkeästä aiheesta. Valitsen niistä yhden:
Nagahel wrote:Koetteko tai oletteko joskus mahdollisesti kokeneet, että koska ette täytä kaikkia mahdollisia henkisen elämän kriteerejä, niin sen vuoksi ei kannata tehdä Työtä tai aloittaa kulkemaan tietä ylipäätään?
Aloittaessani Tietä minua ajoi sen kaltainen tuli, ettei se jättänyt mitään tilaa epäröinneille. Ulkopuolinen olisi voinut ehkä puhua vimmaisuudesta. Mutta olen joutunut käsittelemään yllä esitettyä ongelmaa muissa yhteyksissä, ja aivan erityisesti pyrkiessäni yhteyksiin korkealle arvostamieni okkultististen seurojen kanssa. Azazelin Tähteen liittymistä harkitsin pitkään, sillä tahdoin olla varma etten liittymiselläni "alentaisi" seuran tasoa. Tällaista ajatusta on helppo kunnioittaa, mutta asenteena se on tietenkin ongelmallinen.

On outo ajatus, että työn pitäisi olla jo valmis ennen kuin se aloitetaan. Mitä tällöin tulisi koskaan tehdyksi? Entä millaisia kehitysmahdollisuuksia tarjoaa seura, johon hyväksytään ainoastaan jo saavuttaneita henkilöitä? Tällaisesta seurasta tulisi pelkkä lepokoti; pysähtyneisyyden keidas, johon pari samanmielistä jäisi nautiskelemaan muutamista saavutuksistaan. Varsinaista Työtä tällainen järjestely ei tietenkään edistäisi, vaan hidastaisi.
One day of Brahma has 14 Indras; his life has 54 000 Indras. One day of Vishnu is the lifetime of Brahma. The lifetime of Vishnu is one day of Shiva.
Lux

Re: Idealismi ja realismi

Post by Lux »

obnoxion wrote:On outo ajatus, että työn pitäisi olla jo valmis ennen kuin se aloitetaan.
Hyvin totta. Se vaikuttaisi kuitenkin olevan hämmästyttävän yleinen ajatus; tai jos emme puhu suorastaan "saavuttaneista", mestareista ja "valmistuneista", niin moni vaikuttaisi kuitenkin ajattelevan, että ennen kuin voi aloittaa yhteistyön muiden kanssa tulee olla edennyt verraten pitkälle, mikä on sekin väärä ajatus mielestäni; vaikka, kuten itsekin sanoit, on sinänsä kunnioitettavaa, että ei halua "alentaa" sellaisen joukon (todellista tai kuvitteellista) arvoa mihin kokee halua liittyä. Ainoa kuitenkin, mitä oikeasti tarvitaan, on elävä ideaali, vakaa eettinen pohja ja palava halu / tahto kehittyä.
User avatar
Nefastos
Posts: 3029
Joined: Mon May 24, 2010 10:05 am
Location: Helsinki

Re: Idealismi ja realismi

Post by Nefastos »

Nagahel wrote:
obnoxion wrote:On outo ajatus, että työn pitäisi olla jo valmis ennen kuin se aloitetaan.


Hyvin totta. Se vaikuttaisi kuitenkin olevan hämmästyttävän yleinen ajatus...


Onko mahdollista, että tämä on erityisesti suomalainen piirre, ts. että tällainen ajatus helposti korostuu meille ominaisessa psykologiassa?

Suomalainenhan on usein hyvin syvällinen ja paneutuva, jopa itsepäisyyteen saakka omien ideaaliensa takana seisova, siis kuin luotu Suuren Työn prosessiin. (Mikä osaltaan saattaa selittää mainetta velhokansana.)

Tämän hienon piirteen varjokuvana piirtyy sitten puolestaan esiin tuskainen itsetarkkailu: jos en olekaan tarpeeksi? Mieleeni tulee aina se vanha vitsi norsusta ja sen eri kulttuurien edustajissa herättämistä ajatuksista. Siinä missä saksalainen ajatteli norsun hyödyllisyyttä ja muut kulttuurit aina oman suhtautumistapansa puitteissa sen erilaisia ominaisuuksia, suomalainen ajatteli, mitä norsu mahtoi hänestä ajatella. Tämä on mielestäni hyvin kuvaavaa.

Siten keskustelun otsikossa mainittu "realismi" saattaa meikäläisillä ihmisillä helposti muuntua ikään kuin pessimismiksi & tarpeettoman huonoksi itsetunnoksi, joka puolestaan voi alkaa nakertaa myös idealismia. Niin naiiveja kuin New Age- ja American dream-suhtautumismallit usein ovatkin, juuri suomalaisilla olisi niistä ehkäpä eniten oppimista.

Mitä tulee okkulttiseen paloon, realismi - tai se, mitä ihminen on oppinut sanomaan realismiksi - on pakko heittää heti kättelyssä roskakoriin. Alemman mielen sisältämä järki näennäisrajoituksineen ei kerta kaikkiaan sovi salatieteelliseen prosessiin, joka tulee rikkomaan kaikki kuvitelmat siitä millainen maailma tai jopa oma olemus todellisuudessa on. On pakko luottaa. Useinhan onkin sanottu, että juuri järki ja sivistyneisyys voivat estää edistymästä tiellä; tämä siksi, että mitä enemmän maailmallista tietoa ihminen on itseensä imenyt, sitä vaikeampaa voi olla luottaa henkisesti. "Lasten kaltaisten on jumalan valtakunta." Samaan liittyy osaltaan sekin, että mitä nuoremmalla iällä palava kiinnostus syttyy, sitä helpompi työstä tulee. Ei ole vielä opittu sellaisia mielen näennäisbarrikadeja, joiden ihminen antaa sammuttaa oman liekkinsä, joka näyttäytyy idealismina eikä nk. realismina.
Faust: "Lo contempla. / Ei muove in tortuosa spire / e s'avvicina lento alla nostra volta. / Oh! se non erro, / orme di foco imprime al suol!"
Lux

Re: Idealismi ja realismi

Post by Lux »

Nefastos wrote:Mitä tulee okkulttiseen paloon, realismi - tai se, mitä ihminen on oppinut sanomaan realismiksi - on pakko heittää heti kättelyssä roskakoriin...Ei ole vielä opittu sellaisia mielen näennäisbarrikadeja, joiden ihminen antaa sammuttaa oman liekkinsä, joka näyttäytyy idealismina eikä nk. realismina.
Näin juuri - "mitä ihminen on oppinut sanomaan realismiksi". Okkulttisessa / henkisessä havahtumisessa kysehän on nimenomaan siitä, että nämä kaksi - idealismi ja realismi - heittävät ensin "häränpyllyä", eli realismia, Todellisuutta, ovat nimenomaan ne asiat joita pidetään "järkevien aikuisten" tai maallismielisten ihmisten mielestä "idealistisena haihatteluna", ja onnistuneen prosessin myötä nämä "idealistiset haihattelut" (eettiset periaatteet kuten kunnia (ei tule sekoittaa egoistiseen ylpeyteen), uhrautuvaisuus, epäitsekkyys, rakkaus, totuudellisuus) tuodaan osaksi jokapäiväistä, joka-hetkistä todellisuutta; pyhä kohdataan elämän pienimmissäkin tapahtumissa ja asioissa, Taivas ja Maa, Jumaluus ja Ihminen kohtaavat ja ovat yhtä.

Näin siis ainakin ihanteellisesti... :|
Sothoth
Posts: 126
Joined: Fri May 28, 2010 1:18 pm

Re: Idealismi ja realismi

Post by Sothoth »

Käytännön "realismi" johtaa helposti kyynisyyteen tyyliin "mitä se auttaa maailmaa, jos minä sitä yritän kohottaa, kaikki kuitenkin valuu takaisin samaan kärsimyksen sumeaan hetteikköön". Tämä onkin eräs oleellinen koetus, joka vakavan pyrkijän tulee voittaa. Kun ymmärrämme sen tosiasian, että ajatuksemme kykenevät vaikuttamaan todellisuuteen suorastaan pelottavissa mittasuhteissa (kuten todettua, asia joka on vaikea ymmärtää monille länsimaisen reduktionismin kyllästämille ihmismielille; todellisuus koostuu viime kädessä tajunnasta ja ideoista, ei sattumanvaraisesta aineen liikkeestä), taivaanrantoja maailavasta idealismista tulee sitä suurinta mahdollista realismia.

Voin ottaa esimerkiksi vaikkapa tuon väkivallattomuuden. "Realisti" saattaa esim. esittää, että mitä jos esim. näen lasta raiskattavan, niin eikö minun pidä mennä väkivalloin väliin, tai muuten olen syyllinen? MUTTA: Koska tietyllä tavalla orientoituneen ja kehittyneen okkultistin mieli ei luo sisäänsä konfliktia, vaan määrittää koko ulkoisen todellisuutensa itsestään käsin, ei tämä ongelma tosiasiassa tule näyttäytymään niin räikeässä valossa, että on pakko käyttää väkivaltaa. Edit: Pidän täysin satavarmana sitä, että kehittynyt okkultisti kykenee ratkaisemaan ongelman, koska siitä ei muotoudu konfliktia hänen sisällään. Tämä on tietenkin hyvin vaativa ihanne, mutta samalla myös hyvin yksinkertainen suorastaan lapsenomaisella tavalla.

Mitä tällaiseen väkivallattomuuden ihanteeseen tai "toisen posken kääntämiseen" yleensäkin tulee, ei se missään nimessä ole mitään nössön heikkoutta, vaan suvereenia soturin voimaa sublimoituna uuteen muotoon ylevimällä mahdollisella tavalla; ts. soturi näkee itsessään kaikki ulkopuolisen maailman virheet, taistelee niitä vastaan itsessään ja päätyy samuraimaiseen itseuhraukseen. (Täytyy kuitenkin yhtä kaikki muistaa, etten tällä tarkoita väkivaltaa itseään kohtaan.)
Lux

Re: Idealismi ja realismi

Post by Lux »

Sothoth wrote:Käytännön "realismi" johtaa helposti kyynisyyteen tyyliin "mitä se auttaa maailmaa, jos minä sitä yritän kohottaa, kaikki kuitenkin valuu takaisin samaan kärsimyksen sumeaan hetteikköön". Tämä onkin eräs oleellinen koetus, joka vakavan pyrkijän tulee voittaa.
Ervast taisi puhua tällaisen välinpitämättömän nihilismin kohdalla "järjen prostituutiosta", eli siitä ettei usko omilla toimilla olevan vaikutusta näennäisen minän ulkopuolella. Syytekijät ovat jälleen ennen kaikkea kartesiolainen dualismi, rationalismi ja sitä seuraava materialismi.
Sothoth wrote:Kun ymmärrämme sen tosiasian, että ajatuksemme kykenevät vaikuttamaan todellisuuteen suorastaan pelottavissa mittasuhteissa (kuten todettua, asia joka on vaikea ymmärtää monille länsimaisen reduktionismin kyllästämille ihmismielille; todellisuus koostuu viime kädessä tajunnasta ja ideoista, ei sattumanvaraisesta aineen liikkeestä), taivaanrantoja maalailevasta idealismista tulee sitä suurinta mahdollista realismia.
Kaikeksi onneksi "havahtumisen asteella" on vaikutusta myös siihen, kuinka laajaa kaarta (tai pyörrettä) yksilön tajunta muodostaa ympärilleen. Tämän vuoksi materialistinen kovettuminen toimii aidosti suojaavana muurina monelle ihmiselle.
Sothoth wrote:Voin ottaa esimerkiksi vaikkapa tuon väkivallattomuuden. "Realisti" saattaa esim. esittää, että mitä jos esim. näen lasta raiskattavan, niin eikö minun pidä mennä väkivalloin väliin, tai muuten olen syyllinen? MUTTA: Koska tietyllä tavalla orientoituneen ja kehittyneen okkultistin mieli ei luo sisäänsä konfliktia, vaan määrittää koko ulkoisen todellisuutensa itsestään käsin, ei tämä ongelma tosiasiassa tule näyttäytymään niin räikeässä valossa, että on pakko käyttää väkivaltaa. Edit: Pidän täysin satavarmana sitä, että kehittynyt okkultisti kykenee ratkaisemaan ongelman, koska siitä ei muotoudu konfliktia hänen sisällään. Tämä on tietenkin hyvin vaativa ihanne, mutta samalla myös hyvin yksinkertainen suorastaan lapsenomaisella tavalla.
Vaativa esimerkki tosiaan, mutta yhtä kaikki täysin mahdollinen. Hyvä esimerkki on UT:sta löytyvä naisen kivittämisepisodi, jossa Jeesus olisi voinut kavereineen kehitellä vaikka minkälaiset kivittäjien harhauttamis- ja hakkaamisvisiot ja toteuttaa ne vieläpä täysin onnistuneesti. Sen sijaan suuren maagikon muutama täysin puhtaan intention sanelema ja kyllästämä hyväntahtoisesti moittiva sana kivittäjille sai heidät luopumaan koko ideasta.
Sothoth wrote:Mitä tällaiseen väkivallattomuuden ihanteeseen tai "toisen posken kääntämiseen" yleensäkin tulee, ei se missään nimessä ole mitään nössön heikkoutta, vaan suvereenia soturin voimaa sublimoituna uuteen muotoon ylevimällä mahdollisella tavalla; ts. soturi näkee itsessään kaikki ulkopuolisen maailman virheet, taistelee niitä vastaan itsessään ja päätyy samuraimaiseen itseuhraukseen. (Täytyy kuitenkin yhtä kaikki muistaa, etten tällä tarkoita väkivaltaa itseään kohtaan.)
Erittäin oleellinen seikka tuoda esiin. Suuri soturi voi voittaa taistelematta. Missään nimessä väkivallattomuuden ideaali ei merkitse heikkoutta tai "nössöyttä", eikä se ole myöskään mitenkään pakosti millekään näennäiselle yhteiskuntajärjestykselle tai -rauhalle pohjaavaa pasifismia. Itse näkisin asian yksinkertaisuudessaan siten, että pasifismi on maailmallinen aate ja sen tavoiteet ovat ainakin useimmiten maailmalliset, siinä missä ahimsa ei ole "maailmasta", vaan sen toimintatavakseen valinnut kehittynyt ihminen toimii ajan ja maailman yläpuolella. Se, että lopputulos voi olla molemmissa sama, ei merkitse tässä niinkään kuin jälleen kerran - Intentio.
User avatar
Aquila
Posts: 355
Joined: Sat Jul 17, 2010 12:14 pm

Re: Idealismi ja realismi

Post by Aquila »

Nagahel wrote:
Kysyisinkin siis seuraavankaltaisia asioita: Kuinka idealistisina ihmisinä pidätte itseänne, ja kuinka ehdottomina näette tietyt henkisen kehityksen ohjenuorat, esim. väkivallattomuuden periaatteen tai jonkin muun vastaavan? Kuinka "todellisina todellisuuksina" koette sellaiset asiat kuten eettiset lainalaisuudet, Rakkauden, Ykseyden, jne.? Kuinka tärkeäksi koette pyrkimyksen näiden asioiden ilmentämistä ja tajuamista kohti? Kuinka paljon vaaditte itseltänne käytännön elämässä, vai vaaditteko lainkaan? Osaatteko "ottaa rennosti" itsenne ja muiden ihmisten suhteen? Kuinka taipuvaisia olette kompromisseihin omien tosina kokemienne periaatteidenne suhteen esim. "yleisen hyvän" vuoksi (sota tulee luontevasti mieleen konkreettisimpana esimerkkinä)? Koetteko tai oletteko joskus mahdollisesti kokeneet, että koska ette täytä kaikkia mahdollisia henkisen elämän kriteerejä, niin sen vuoksi ei kannata tehdä Työtä tai aloittaa kulkemaan tietä ylipäätään?
Viimeinen kysymys osuu siinä mielessä hyvin omalle kohdalleni, että olen aiemmin henkiselle tielle pyrkiessäni erehtynyt ajattelemaan hieman tuon suuntaisesti, eli kärjistäen: "minun kuuluisi olla valaistunut Mestari, eikä vain alhainen kurja ihminen". Siinä vaiheessa oli vaikeuksia käsittää, ettei elämä kaikkine eri puolineen ole vain este jollekin "suurelle valaistumiselle", vaan päinvastoin sen edellytys. Valtava epäonnistumisentunne oli usein seurana, kun huomasi, ettei kykene siihen henkisen elämän ihanteeseen, jonka kuvitteli olevan ainoa sallittu tapa elää. Silloinen luopumiseni päivittäisen meditaatiohetken suorittamisesta ja käsityksistä mikä on sallittua ja mikä ei, oli lopulta ainoa keino todella edetä, ja tiedostin pyrkineeni luulotellulla henkisyydellä ainoastaan pakenemaan niitä asioita jotka minun täytyy kohdata. Luulen, että moni muukin henkeä kohti kurkottava lankeaa samaan sudenkuoppaan. Omalla kohdallani väkinäisestä harjoituksesta luopuminen johti lopulta tiettyyn kärsivällisyyteen ja pehmeämpään pyrkimykseen, ilman pakottavaa tarvetta saavuttaa heti kaikki ihanteensa, joiden tavoittamisen aika on vasta tulevaisuudessa, oikean ajan tullessa kohdalle. Tuo rennompi lähestymistapa onkin johtanut huomattavasti luontevampaan etenemiseen omalla tielläni ja hiljalleen ne ihanteet, joiden voimakkaan tavoittelun pyrin lopettamaan, ovat kuin itsestään alkaneet tulla esille varteenotettavina mahdollisuuksina ja yhä enemmän todellisuutena, johon yltää niillä voimavaroilla, jotka on saavuttanut.

Täytyy siis vielä korostaa, että kyse ei ole täysin pyrkimyksestä luopumisesta, vaan sen asettamisesta henkilökohtaisesti oikeisiin mittasuhteisiin ja ymmärryksestä, ettei portaikkoakaan loikata suoraan alhaalta ylös, vaan etenemällä askel kerrallaan.
User avatar
Insanus
Posts: 835
Joined: Sat Aug 21, 2010 7:06 am
Location: Helsinki

Re: Idealismi ja realismi

Post by Insanus »

Rakkaus ja Ykseys niin todellisina todellisuuksina kuin todellisuus voi todellinen olla.
"ja korkein niistä on rakkaus" vai miten se meni.
Muuta en näe merkityksellisenä kuin niiden kahden toteuttamisen, mikä on tietysti ihan hyväkin, koska paljon muuta ei oikeastaan oikein voi toteuttaakaan, hyvin tai huonosti.

Toisaalta tietyssä mielessä olen tässä hetkessä arvoiltani jokseenkin harmaassa nihilismin tilassa, eikä oikeastaan paljon kiinnosta, tai oikeammin, olen niin väsynyt 'olemaan hyvä'.
Luovaa voimaa on liikaa tälle materian sylissä lepäävälle kuoriotukselle, ja se käy väkivalloin päälle ja painaa alaspäin. Tai toisin sanoen, haluaisin haluta, mutta True Will unohtu aamuröökillä tms ja pirullisen lähellä päivittäin lipsahtaa ja menettää järkensä, kun koittaa herätä heräämisestä.

Kolmioiden yhteydeltä sokeana, kai.
Jumalan synnit ovat kourallinen hiekkaa ihmisen valtameressä
User avatar
Nefastos
Posts: 3029
Joined: Mon May 24, 2010 10:05 am
Location: Helsinki

Re: Idealismi ja realismi

Post by Nefastos »

Goreart wrote:Toisaalta tietyssä mielessä olen tässä hetkessä arvoiltani jokseenkin harmaassa nihilismin tilassa, eikä oikeastaan paljon kiinnosta, tai oikeammin, olen niin väsynyt 'olemaan hyvä'. Luovaa voimaa on liikaa tälle materian sylissä lepäävälle kuoriotukselle, ja se käy väkivalloin päälle ja painaa alaspäin. Tai toisin sanoen, haluaisin haluta, mutta True Will unohtu aamuröökillä tms ja pirullisen lähellä päivittäin lipsahtaa ja menettää järkensä, kun koittaa herätä heräämisestä.


Minusta tuo kuvaa juuri sitä mitä satanismi tai mortifikaatio melkeinpä parhaimmillaan on. Ts. mikä on oikea paikka henkiselle kärsimykselle, ja milloin oman henkisen vittuuntumisen (onkohan tämä ihan virallinen termi?) tiedostaminen on nimenomaan tienviitta ylös ja oikeaan suuntaan.

Kun on "väsynyt olemaan hyvä" lienee juuri oikea aika jättää pois vanha käsitysmallinsa hyvästä - ehkä jonkinlaisena kiltteytenä tai sopeutuvuutena - ja luoda itselleen uusi käsitys oikeintekemisestä. Niin kauan kuin nuo totuudellisuus & rakkaudellisuus pysyvät mukana, se ei voi mennä väärään. Ikuinen kipu ja ahdistus, te adoro & invoco. Ja uusi stage rakennetaan sitten myöhemmin uudelle pohjalle.

Eli: -

Goreart wrote:Kolmioiden yhteydeltä sokeana, kai.


- Tuskin sisäisesti. Joskus ykseys ilmenee vuorovaikutuksena, joka edellyttää instrumentaalisen erottamisen käytäntöä.
Faust: "Lo contempla. / Ei muove in tortuosa spire / e s'avvicina lento alla nostra volta. / Oh! se non erro, / orme di foco imprime al suol!"
Locked