Otava wrote:En elä millään tapaa taideytimessä, mutta mielisairaudesta /-vikaisuudesta on lie kautta aikain otettu boostia saada nostettua hyvä taide vielä paremmaksi. Tuntuu että nykyään vähän kaikki on jotain (takaistuja / muka) introventteja, aspergereja, skitsofreniikkoja jne.
Kaipa noissa jotakin pohjaa on, mutta lähtökohtaisesti ainakin musiikin puolella ja miksei siten muidenkin taiteiden puolella sääntö on seuraavan kaltainen.
Jos haluat pinnalle, keikkoja ja linkkejä niin pitää olla ainakin tiettyyn pisteeseen asti ulospäinsuuntautunut eli on pystyttävä oma-aloitteisesti luomaan kontakteja, joilta sitten niitä keikkoja saisi.
Jäi kiinnostamaan Otava, tämä sinun mielikuvasi. Mistä se on mielestäsi peräisin?
Tietysti itsellenikin tulee välillä mieleen kuvia jostain herkästä runoilijapojasta, mutta toisaalta oma mielikuvani on, se että on pakko "myydä" itsensä maailmalle ja toisinaan se sitten voi tarkoittaa tällaisen skitsofreenikon leiman, jos näyttää että sillä saisi niitä kirjoja kaupaksi.
Toisena mainintana musiikin saralla vihaamani nimitys: "occult rock". Ai hitsi että se kismittää.
Tiedän että tämä on vähän kyyninen näkökulma, eikä välttämättä ole täysin paikkaansa pitävä.
"Kaikki myyvät aitouden mielikuvaa, olematta aito".
Tuntuu että miksi tällaiset asiat kiukuttavat ja saavat tuntemuksia aikaan on se, että otetaan tällainen marginaali-ilmiö tai vastaavaksi luokiteltava leima ja tehdään siitä jotain McOccult-populaarikulttuuria. Toisaalta ehkä sellainen häpeäleima voisi kadota sen myötä kun se tulee yleiseen tietoon.
Liittyisikö tähän kiukkuisuuteen ja vastakulttuurillisuuteen myös ylpeys?
Ylpeys siitä, että mikä oli alussa aitoa onkin nyt häpäisty jonkun isomman koneiston palvelukseen? Vääränlaista ylpeyttä, koska ei ole ymmärtänyt tiettyjen asioiden sisäistä merkitystä ja täten pyhyyttä?
Aiemmin skeittaus oli tällaista marginaalia elämäntapaa. Nyt kun "Adidakset" ja "Niket" ovat lähteneet tähän mukaan ja siitä on tulossa myös Olympia-laji niin se muuttaa ainakin joiltain osin tätä kulttuuria.
Tuntuu, että koko kulttuuri perustuu vain siihen, että osa asioista halutaan hylätä ja halveksia ja painottaa aina hyvin kaksijakoisasti tiettyjä vastakkaisia asioita.
Kirjallisuuden puolella tämä näyttäytyy (klassismi vs romantiikka) vs (realismi vs symbolismi) jne. Vaihtaen aina järjen ja älyn tunteisiin ja tuonpuoleisiin.
Musiikin, eritoten jazzin puolella Swing vaihtuu riitaiseen ja massoja halveksivaan elitistiseen bebopiin, jonka jälkeen tullaan kriisiin: onko jazz rouheaa tunteikasta ja raivoisaa vai hillittyä ja "coolia"?
Nämä asiat kun muistetaan, miten kulttuuri etenee tai oikeastaan heilahtaa "puolelta toiselle", niin voisiko myös tällainen meidän luokittelemamme ja ylläpitämämme "vähemmistöhenkisyys" ollakin jonain päivänä ei-niin marginaalihenkisyyttä? Häpeäleima saisikin esimerkiksi uuden kulttuurillisen ylpeysleiman?
Aika off-topiciin päin lähdin, pahoitteluni. Toivottavasti kuitenkin koskettaa vähintään tätä vähemmistön teemaa jollakin tapaa.