Viimeinen lause tiivistänee monien näkemyksen seurassa. Voidaan erittäin aiheellisesti kysyä, eikö olisi järkevämpi valita jokin neutraalimmin assosioituva termi sille arkkityypille, jota kristillisessä viitekehyksessä Saatanaksi kutsutaan ja johon edelleen varsin tulehtuneesti suhtaudutaan tässä kulttuuripiirissä. Varmasti jossain tilanteessa näinkin, onhan seuran nimikin Azazelin tähti eikä Saatatan tai Luciferin tähti. Pointti on kuitenkin siinä, että kristillisen kulttuuripiirin ahdistuneisuus tästä arkkityypistä ei ole välttämättä pelkästään patologista laatua. Kun puhutaan henkisestä pyrinnöstä, nousee täysin käsitteellisestä välttämättömyydestä kysymys siitä, voisiko ihminen alkaa tietoisesti vastustaa tuota pyrintöä, ts. hyvää. Voidaan ajatella, että kristinuskon valtakausi ja erityisesti sitä nyt seurannut jälki-kristillinen aika edustaa yksilöllisen tietoisuuden korostumista, jolloin tämän kysymyksen olennaisuus nousee etualalle. Antiikissahan ei ymmärtääkseni yksinkertaisesti ollut vielä esimerkiksi metafyysistä vapaan tahdon ongelmaa siten kuin se nykyään yleensä ymmärretään, kysymystä käsiteltiin pelkästään kontekstissa yksilön vapaus/yhteiskunnalliset velvollisuudet. Metafyysinen vapaan tahdon ongelma taas liittyy olennaisesti kysymykseen, voiko ihminen valita vapaasti ja tietoisesti pahan; jos nimitäin ei, niin silloinhan jokainen tekee vain sen minkä pystyy, eikä kukaan ole oikeastaan vastuussa tekemästään "pahasta" (kärjistän tässä toki rankasti). Vaikka AT painottaa aina, että Saatana ei kannusta pahaan (ja itse sanoisin myös, että ei ole mahdollista tehdä pahaa pahan takia), niin pahan valitsemisen ideaa ei tulisi ehkä kuitenkaan selittää liian triviaalisti jonkinlaisena poikkeuksellisena patologisena oikkuna.A.A. wrote: Moni vastasi, että henkisen kasvun ilmennys Saatanan kautta on tietynlainen vastine iloiselle new age/kristinusko-tyyliselle positivismille, johon ollaan petytty tai joka ei tunnu aidolta.
Mietin kuitenkin, että olisiko joissakin tapauksissa alunperin konfliktisesta maailmankatsomuksesta (ja/tai elämäntilanteesta) suotavampaa suunnata kristilisdualistisesta järjestelmästä kokonaan pois. Tällainen historiallisista rasitteista vapaa katsomus olisi jotain hermetismin/taolaisuuden/(zen)buddhalaisuuden suuntaista. Näissäkin toki voidaan käsitellä vastinpareja yms, mutta "symbolipöytä" on aiemmista rasitteista tyhjä.
Ehkä tällainen pöydän tyhjentäminen ei ole aina riittävästi merkityksellisyyden tarvetta tyydyttävä metodi.
Erilaiset "pakanalliset" aatesuuntaukset tietysti lähtevät siitä, että mitään objektiivista hyvää ja pahaa ei olekaan, vaan kyseessä on juutalais-kristillinen idea. Tässä kuitenkin mennään nähdäkseni nimenomaan modernin relativismin pohjalta; kaikki klassisten uskontojen "suuret opettajat" vannovat kyllä selkeästi moraalisen realismin nimeen.