Vivifikaatio

[Wyrmfang]

En löytänyt fra Sothothin muinoin aloittamaa ketjua, niin pistin pystyyn uuden samalla nimellä, koska tuli mieleen olennainen kela. Meillä on puhuttu valtavat määrät mortifikaatiosta, "maailmalle kuolemisesta" eri merkityksissään ja eri lähtökohdista, mutta on ollut hyvin vähän puhetta vivifikaatiosta, "täydemmin elämisestä". Silloin kun asiasta on puhuttu, se on tyyppillisesti nähty aika triviaalina "rennosti ottamisena". Minusta asiaa tulisi lähestyä itsenäisenä yhtä haastavana projektina kuin mortifikaatio. Itse asiassa, voisiko olla niin, että satanistisesta peruslähtökohdasta ponnistaville ihmisille mortifikaatio on jo lähtökohtaisesti melko luontevaa ja siksi ehkä tulee keskityttyä siihen, mikä on helpompaa ja luontevampaa? Ainakin minulle elämänpelko on aina ollut perustavampi ongelma kuin kuolemanpelko ja otti oman melko pitkän aikansa tunnistaa tämä ylipäätään.

Mitään kysymyksiä tms. ei nyt oikein tule mieleen, mutta sana on vapaa.

[Rosari]

Sekä mortifikaatio että vivifikaatio tuntuvat tapahtuvan minulle samanaikaisesti. On hassua, kuinka maailmalle kuolemisen myötä herään myös eloon. Eloon herääminen vaatii minulta tällä hetkellä kuolemista esimerkiksi projektien teon, seksin, maailman katsomisen muodossa, jossa annan itsestäni jotakin pois peruuttamattomalla tavalla. Se hajottaa minut toiseuteen sähköistäen ja avaen silmäni tämän maailman valheille ja niiden kauneudelle; Omituiselle kombinaatiolle, jonka vuoksi rakastan elämää.

Ennen yritin sulkeutua pois kaikilta vaikutuksilta ja leikkiä originellia. Yritin padota tunteitani muita ihmisiä kohtaan. Silloin muistutin räjähdysherkkää liikkumatonta kiveä. Koin että ihminen on elävä ja itsenäinen ainoastaan käperyessään itseensä. Nykyään sellainen ajattelumalli on onneksi hajonnut, sillä mikään ei ole koskaan tuntunut yhtä irrottautuneelta ja kylmänkalmaiselta kuin tuo.

Edelliseen kappaleeseen liittyen tämänhetkisen elämäni koen jopa kuolemana, sillä minut on osittain irrotettu toiseudesta ja pakotettu olemaan yksin pyörittämässä pienessä päässäni keloja, joita on miltei mahdotonta jakaa ihmisten tavoilla. Puhumalla tai kritjoittamalla.

Tavallaan on omituista myös, kuinka hajonneen ja kuolleen tilan voi saada myös ylisosiaalisoimisesta.

Minulle vivifikaatio on tasapainottelua kahden erityyppisen kohtaamisen kanssa. 1) Oman henkilökohtaisen uskonnollisen kohtaamisen, jossa koen yhdistyväni toiseuteen maagisella tavalla b) Toisen ihmisen/eläimen etc. kanssa yhteyden löytäminen. Kuitenkin jotta elämää voisin kokea, tarvitsen myös täysin omia hetkiä, jolloin yksin kotonani persoonani ikään kuin hajoaa ja lakkaa hetkeksi olemasta tietynlainen.

[Nefastos]

Helsingin Lucifer-looshin painotuksena on ollut nimenomaan Valkea aspekti & sen alainen vivifikaatioprosessi.

Minusta asiaa tulisi lähestyä itsenäisenä yhtä haastavana projektina kuin mortifikaatio.

Olen samaa mieltä. Käytäntö on myös osoittanut, että se aikanaan Polkujen kirjassa esittämäni jako, jossa Valkea on asetettu AT:n järjestelmässä ylimmäksi portaaksi, näyttäisi hahmottuvan validiksi. Siihen liittyy suuri haaste, koska vaatii valtavaa tarkkuutta erottaa vivifikaatio maallistumisesta, liiallisesta eksoterisoitumisesta & arkeen unohtumisesta. Jos painotuksemme olisi oikean- eikä vasemman käden tie, järjestys olisi varmasti luontevampi toisin päin.

Hysterian esittämä huomio vivifikaation kahtalaisesta haasteesta on mielestäni hyvä pointti, koska tässä jos missä pulmana on nimenomaan itseyden & toiseuden hirveän vaativan jokahetkisen balanssin löytyminen. Elämähän on tavallaan balanssia tietoisuuden & kuoleman ehdottomuuksien välillä... Mortifikaatio saa tai sen jopa tulee olla tavallaan itsevetoinen, mutta vivifikaatiossa tulee itseys & sen yhteys henkeen olla pidettävissä harmoniassa ulkoisen työn ("elämän" puolen) kanssa.

[Hoenir]

Sekä mortifikaatio että vivifikaatio tuntuvat tapahtuvan minulle samanaikaisesti.

Koen täsmälleen samalla tavalla. Sisään kääntyminen edellyttää sitä, että jotain vuotaa uloskin. Mortifikaatiossa lähestytään tarkalleen ottaen kaikkea mitä on kuoleman ympärillä: väkisin tiedostamattomaan painettuja asioita, mitä ei olla pystytty ymmärrettävistä syistä käsittelemään. Kuolemaa itseään ei ole tarkoitus tavoittaa, ainakaan jos haluaa vielä palata. Käytännössä kuolemaa mietiskellessä lähestytään olemisen ja ei-olemisen välistä jännitettä, latauksen purkautuminen nostaa mielestä kaikenlaista kurjaa pintaan. Tuon jännitteen raukeaminen on vivifikaatio, se on kuin virkeä tuulahdus joka puhaltaa ihmiseen voimia ja saa hänet jatkamaan. Vaikka vivifikaatio itsessään on jollan tavalla ihanteellinen tila, niin se on silti sama asia mikä kuljettaa mortifikaation niittämät ongelmat käsiteltäväksi. Mitä enemmän sitä ainesta on käsitelty, niin sitä puhtaampana ja voimaannuttavampana vivifikaatio seuraa.

En usko, että täydellistä mortifikaatiota voi suorittaa. Koen ihmisen olevan melko kamalassa asemassa olemassaolonsa kanssa, mieli kehittää väkisinkin uusia karsimisen arvoisia rihmastoja. Ongelmamme ovat niin kipeän tiivis osa meitä itseämme, että niistä pääseminen vaatii aina ponnisteluja. Ihminen on tuomittu ahdistukseen, yksinäisyyteen ja kuolemaan, jännitteen raukeaminen vaatii kovaa hintaa. Se onkin parasta varautua maksamaan aina uudestaan ja uudestaan.

[Insanus]

On puhuttu psykologisesta alisteisuudesta ja riippumattomuuden & vapauden saavuttamisesta ja niiden kautta ymmärrän mortifikaation ja vivifikaation prosessit. Mortifikaatio kurottaa negatiiviseen vapauteen (pois jostakin) ja vivifikaatio positiiviseen (vapauteen johonkin, täydempään elämään). Mortifikaatio, "kuolettaminen" on Hirtetyn Miehen ulkoista passiivisuutta suhteessa omiin motivaatioihinsa: ne havaitaan ja koetaan, mutta niihin ei reagoida toimimalla. Siinä on oma aktiivisuutensa toisella tasolla, esim. jollain "koska en ole valinnut tuntevan olennon osaa, on vapauden paras osoitus olla välittämättä siitä"-tyyppisellä logiikalla. Se, mikä persoonassa on vastustava elementti on toisaalla atminen tahto, eli se juttu jota "täydemmin eläminen" välttämättä vaatii.

Jos sellainen jokin, jonka takia elää ja olla olemassa onnistutaan jotenkin löytämään, -oli se sitten merkitys tai sokea tahto- "tuntevan olennon osa" voidaan valita mielekkäistä syistä ja silloin on hengittävä kone toistamassa periaatteesta (eikä tottumuksesta) omaksumaansa keppi-ja-porkkana-algoritmia, jossa mm.tavat suhtautua kuolemaansa tulevat ilmaisemaan jo jotain parempaa. Ei ole ollenkaan kummallista kokea mortifikaatio & vivifikaatio samana asiana: ensimmäinen on keskittymistä ja jälkimmäinen "ahaa-elämys". Teurgiaa ja goetiaa. Sana tulee lihaksi kun liha tulee sanaksi.

Vivifikaation haaste on varmaankin ennen kaikkea tuon jonkinlaisen "Oman merkityksen" kokemuksellistamisessa sillä tavalla että se menee jakeluun tälle mekaaniselle apinallekin ja helposti voisi kuvitella että se "käy itsestään" kun "normaalissa elämässä" näitä vetäymyksiä suuntaan ja toiseen on niin paljon ja muutenkin (toivon mukaan) on pyritty totuuteen ja rakkauteen ja merkitykseen. Suunta on kuitenkin eri, kun tietää nyt, tällä hetkellä millä totuuksilla on väliä ja mitä tarkoitusta ne palvelevat. Ei ole ihmeemmin hapuiltavaa ja sen sijaan että SITÄ etsittäisiin harhaillen, aletaan harhaillen hahmottaa sen MUKAISIA ajatuksia, maalaamaan sen tunteita, toimimaan sen tahdon mukaan. Satanistille "se" on luonnollisesti (lopulta) Saatana, mutta "Syntymätön Itse", tai dharma, tai joku juttu voidaan tietysti ilmaista muillakin tavoin: olennainen asia on kaiketi palvonnan kohteeseen (muttei sen symboliin) samaistumisessa & sitä kautta asteittaisessa askensiossa. Tietoisessa naamion kantamisessa täällä teatterissa