The Star of Azazel - Azazelin Tähti

Jonkinlainen päivittäinen rituaali on jäänyt selkärankaan. Tähtihymnien käyttö on vielä vähän hakusessa, koska olen yhtäältä niin pirun herkkä & toisaalta niin vaativa, että "vain yhden" käyttäminen päivässä on joko aivan liian vähän, tai aivan liikaa; joko tunne jää puutteelliseksi tai syrjäyttää kaiken muun & epätasapainosta on lähestulkoon pelkkiä huonoja kokemuksia. Joskus, tarpeen mukaan voi syventyä tiettyyn arkkityyppiin jos balanssi on täysin kateissa, mutta enimmälti rukoilen vain absoluuttia ja/tai en mitään. Legiferissä esitetty seitsemän siunauksen puku on toimiva ja hyväksi havaittu.

Pääasiassa rituaalin hyödyksi koen psyyken kohdentamisen muodottomien ideoiden yhteyteen & elämän eri osa-alueiden sovittamisen yhteen käytännöllisellä tasolla. Pelkkä rituaalin abstrakti kauneuskin riittäisi syyksi, mutten vielä nykyisellään tohdi hirveästi kiinnittää huomiota aivan herkimpiin tasoihin koska otan aivan liian vakavasti varoitukset itsensä sisäisestä sekoittamisesta.

Minun on mahdotonta vastata ettei rituaalityöskentely kuuluisi elämääni lainkaan. Mutta tämä on varmasti määrittelykysymys. Näen arkisissa rutiineissa syviä merkityksiä, joilla on valta mullistaa ihmisen koko elämä, kuten se onko ihminen onnellinen vai onneton. Toiselle teen valmistaminen ja juominen on täysin banaali akti, mutta toiselle se on seremonia johon voi sisältyä sanattomia olemassaoloon liittyviä merkityksenkokemuksia.

Tällä hetkellä rukoilen kerran päivässä, ja se on ainoa säännöllisesti uskonnollinen rituaali sanan tiukassa merkityksessä. Olen kuitenkin joskus käyttänyt huomattavasti enemmän aikaa itsetarkoitukselliseen rituaalityöskentelyyn, enkä pidä mahdottomana ajatusta että tekisin niin tulevaisuudessakin.

Minulle rituaali on aina itseisarvo ja itsessään kaunis asia. Ihminen joka nauttii vaikkapa itsekseen tanssimisesta tai laulamisesta voi hyvin kuvitella miten viattomasta ja ihanasta asiasta tässä lopulta on kysymys, sillä näistä yksityisistä hetkistä ei ole kuin varpaanmitta uskonnollisesti latautuneeseen, teeskentelemättömään rituaaliin.

Tarpeen mukaan, mikä tarkoittaa käytännössä ei juuri koskaan. Joissain poikkeustilanteissa ritualistiseksi laskettavilla käytännöillä olen pyrkinyt esimerkiksi vahvistamaan päätettyä mielenlaadun/toimintatavan muutosta, toivomaan parasta lähimmäiselle jne. Käsitän tosin ritualistisuuden pitkälti paljon parjatun "psykoteatterin" mielessä.

Nuorena valutin verta maaleihin, joita käytin työhuoneella. Yksin yöllä, ettei muut pitäisi hulluna. En pyrkinyt mihinkään tiettyyn tulokseen, enkä silloin tiennyt mitään mistään. Koin erikoisia asioita ja olin samaan aikaan rakastunut, mikä oli katkera huumaantumisen tila. Työhuoneella seurana oli musta lohikäärme, joka sytytti hermostoni palamaan. Ikäänkuin aikuisempi versio lapsuuden mielikuvitusystävästä. Olen harkinnut samankaltaisia selkeästi toimivia keinoja hiljattain, mutta tekisin sen maltillisemmin tällä kertaa.

Valitsin vaihtoehdon "en ollenkaan". Tarkemmin pohdittuani se on on kyllä väärä vastaus, koska rukoileminen on minulle iltaisin nukkumaan pistäessä silloin tällöin intuitiivista, luonnollista ja osa arkea. Lapsena minulle opetettiin iltarukous ja sitä sitten suoritin vanhempieni kanssa tiettyyn ikään jonka jälkeen se jäi (kapina kristin uskoavastaan murrosiän kynnyksellä jne). Myöhemmin olen alkanut samaan malliin, nukkumaan pistäessä rukoilemaan, tai tai paremminkin antaa mielen levähtää hetken Saatanassa ennen nukahtamistani.
Käsien ristiminen on minusta erinomainen fyysinen ele Azazelin Tähden filosofian kannalta katsoen.
En harrasta minkäänlaisia rituaaleja joissa käytetään välineitä.

Tarpeen mukaan, toisin sanoen hyvin harvoin ja aina vähän haparoiden - siis jos kyse on sen verran selkeästi uskonnollisesta rituaalista, että ulkopuolinenkin huomaisi sen. Jos taas käytetään väljempää määritelmää, arkeni on täynnä rituaaleja kuten ilta-/yökävelyllä käyminen ja päiväkirjan kirjoittaminen, jotka ovat molemmat olleet minulle välttämättömyyksiä varhaisteini-iästä lähtien. Jälkimmäinen muistuttaa rukoilemista siinä, että sekin on puhetta toiseudelle, joka tajuaa kaiken. Jonkinlaisen hahmottoman läsnäolon siinä saattaa aistiakin.

Rituaalityöskentely omalta osaltani on vaikea määritellä, mutta yritän.

Vastasin kyselyyn että harjoitan rituaalitoimintaa juhlapäivinä ja tarpeen mukaan. Tämä on totta, mutta lisäyksenä voisin vastata myös että joka päivä. Jälkeenpäin oivalsin että myös omaan musiikkityöskentelyyn liittyy minulle rituaalinomaisia piirteitä.

Kirjoitan sanoja sydämmestä, ja lausun samat lyriikat päivästä toiseen antaumuksella niihin ja niiden sanomaan. Tästä syystä sanoituksistani muodostuu tavallaan rukouksia. Tarpeen rituaalimagialle koen koko ajan, mutta koen etten halua harjoittaa sitä kuin tietyissä (ns. "täydellisissä") tilanteissa (ja "tiloissa").

Pitkän kaavan, ja suurta valmistautumista vaativien rituaalien suorittaminen on jäänyt minulta olemattomaksi kokemukseksi, ainakin toistaiseksi. Ja olen selvästi etenemässä siihen suuntaan että näistä tulee pian ajankohtaisia.

Viimeiset kaksi vuotta ovat olleet pääni sisällä aikamoista mylläkkää maailmankuvan muovaamiseen liittyvien asioiden kanssa. Muutoksia on tapahtunut aivan pohjamutia myöten, mutta viimein koen että olen saavuttanut tietynlaisen mielenrauhan vaikeimpien pulmien kanssa. Rukoilu on yksi sellainen asia johon olen suhtautunut hyvin erilaisilla tavoilla. Lapsena rukoilin kyllä, mutta luonnollisesti ymmärtämättömyydestä johtuvan pelon käsittelemisen vuoksi. Murrosiän aikoihin kuvioihin astuneen uhmakkaan ateismin aikaan taas näin rukoilun hömppänä jota heikkomieliset hupsut tarvitsevat kasassa pysyäkseen, hehe. Nykyään asioitten valjetessa olen alkanut näkemään rukouksen hyvin erilaisessa valossa. Tässä vähän aikaa sitten tein jotain mitä en itsestäni vielä muutama vuosi sitten olisi uskonut, otin nimittäin rukoilun osaksi elämääni.

Vaikutukset ovat olleet erittäin positiivisia. Olen kyllä aina saanut pohdiskelusta paljon irti, mutta rukoustuokion yhdistäminen siihen on syventänyt kokemusta aivan mahdottomasti. Kaikki kirkastuu, mieli uppoutuu syvyyteen tyyntyen ja saavuttaa sellaisen rauhan tilan jossa mietiskely on huomattavasti hedelmällisempää kuin normaalisti. Olen varma että nämä tuokiot tekevät hyvää pääkopalleni, stressaan paljon joutavista asioista ja olen muutenkin yleensä melko jännittyneessä tilassa. Nämä hetket poistavat joutavan stressin lähes täysin ja auttavat suuntaamaan huomioni oikeasti tärkeisiin asioihin. Tulen jatkamaan tällaisten hiljentymishetkien pitämistä ehdottomasti, olen tehnyt pahan virheen aliarvioidessani näitä asioita aiemmin.

Hoenir wrote: Tässä vähän aikaa sitten tein jotain mitä en itsestäni vielä muutama vuosi sitten olisi uskonut, otin nimittäin rukoilun osaksi elämääni.

Vaikutukset ovat olleet erittäin positiivisia. Olen kyllä aina saanut pohdiskelusta paljon irti, mutta rukoustuokion yhdistäminen siihen on syventänyt kokemusta aivan mahdottomasti. Kaikki kirkastuu, mieli uppoutuu syvyyteen tyyntyen ja saavuttaa sellaisen rauhan tilan jossa mietiskely on huomattavasti hedelmällisempää kuin normaalisti. Olen varma että nämä tuokiot tekevät hyvää pääkopalleni, stressaan paljon joutavista asioista ja olen muutenkin yleensä melko jännittyneessä tilassa. Nämä hetket poistavat joutavan stressin lähes täysin ja auttavat suuntaamaan huomioni oikeasti tärkeisiin asioihin. Tulen jatkamaan tällaisten hiljentymishetkien pitämistä ehdottomasti, olen tehnyt pahan virheen aliarvioidessani näitä asioita aiemmin.

Kuulostaa hienolta - ja tutulta. Suunnilleen puolen vuoden haparoivien yritysten jälkeen rukoileminen on alkanut sujua minultakin, meditaation aloittamisen myötä.

Näiden kahden käsitteen ero on kiinnostava ja ainakin omalla kohdallani paljon puitu kysymys. Minulla on tapana meditoida ennen kuin rukoilen, ikään kuin puhdistautua meditaation "anti-tilassa" (Insanusta laintakseni) voidakseni sen jälkeen olla rukouksessa läsnä henkilökohtaisemmin. Rukous on jotain positiivista, ei "anti-tila" vaan tila: sillä on muoto, ja siinä voidaan hyödyntää estetiikkaa yms. Voisi myös sanoa, että meditaatio on vain "filosofista", kun taas rukous on "uskonnollista".

Miten muut foorumilaiset näkevät asian?

Minulla olisi myös kysymys suoraan Nefastokselle. Omien vapaamuotoisten rukousteni lisäksi olen käyttänyt Azazelin rukousta ja tähtihymnejä, osin eläytyen, osin pohdiskellen. Haluaisin kysyä, miten nämä ovat syntyneet; mikä osuus oli taiteellisella inspiraatiolla, mikä eri perinteistä lainaamisella jne.?