Badb wrote: ↑Thu Aug 06, 2020 11:19 am
Etsiskelin foorumilta viestiketjua, joka liittyisi tunteiden käsittelyyn, ja löysin tämän viestiketjun. Omalla kohdallani olen aina ollut vähän sellainen, että haluaisin, ettei minulla olisi mitään tunteita, ei positiivisia, ei negatiivisia, ei mitään. Tiedän kyllä, että tunteidensa tappaminen on alaspäisen tien vihkimys, mutta Johannes Nefastos on kuitenkin kirjoittanut tunteisiin
samaistumisen lakkaamisesta.
Tässäkin on aihe, joka antaa antamistaan - ja on alati ajankohtainen. Päätin 12-vuotiaana lakata tuntemasta mitään (ihmisiä kohtaan). Kaksikymppiseksi mennessä olin kehittänyt itsestäni ihmisrobotin (tämä luonnehdinta tuli avomieheltäni ja oli kaiketi osuva). Elin ilman virtaavaa yhteyttä tunteisiin (ja ruumiiseen), kuitenkin tunteet aika-ajoin - tietyissä tilanteissa - alkoivat vuotaa minuun patonsa takaa hallitsemattomasti. Hakeuduin YTHS:n psykologille kuvaten itseäni ihmishirviöksi. En osannut itkeä. Jos yritin, tuntui siltä että olisin voinut yhtä hyvin nauraa. Tunteiden kokeminen tuntui teeskentelyltä. Empatian tunteminen oli hankalaa, koska en ollut kosketuksissa omiin tunteisiini (vaikka olin joskus ollut pikkutyttö joka tahtoi pelastaa kastematoja sateen jälkeisiltä kaduilta). Koin itseni käytännössä eläväksi kuolleeksi. Kadulla kävellessä tuuli todella puhalsi lävitseni.
Olen opetellut hiljalleen kokemaan ja käsittelemään tunteitani. Se on ollut surullista ja kauhistuttavaa: tunteet ovat kertoneet, että jotain pahaa tapahtui (lapsuudessa ja nuoruudessa). Itse koen, että ruumisyhteyden palautuminen ja tunteiden palautuminen kulkivat käsi kädessä. Kävin kehollisissa terapioissa jne.
Nykyään pyrin näkemään jokaisen tunteen olennaisena. Tunne on viesti jostain. Tuo viesti tulee asiallisesti lukea, ennen kuin sen päästää irti. Tunteet ovat validia informaatiota, mutta vaatii kärsivällisyyttä, että niiden pohjalta oppii toimimaan oikein. Se johtuu ehkä osittain siitä, että elämänkokemuksiin liittyvät tunteet ovat usein kerrostuneita. Esimerkiksi vihan takana on usein suru.
Itse koen myös, että tunteisiin ei tule samaistua yksi yhteen. Ne kuvaavat validisti sitä, mitä tietyssä osassa energiakehoa on meneillään. Joka kerta kun olen samaistunut tunteeseen yksi yhteen, on paska osunut tuulettimeen. Esimerkiksi pelkopohjainen reaktio/toiminta johtaa elämässäni väistämättä tuon pelon realisoitumiseen.
Olen miettinyt taas viimeaikoina paljon vihaa, ja vihan funktiota on käsitelty mielenkiintoisesti myös ketjussa "Empatia ei-ihmisiä kohtaan". Mielestäni tunteiden kokeminen toista partikkelia (esim. ihmistä) kohtaan avaa väylän (astraaliselle) vuodatukselle partikkeleiden välillä. Tämän(kin) vuoksi vihan kokeminen on mielestäni pidemmän päälle vahingollista ihmiselle itselleen. Tulet siksi, mitä vihaat. Itse pyrin etenkin vihan suhteen aina kysymään jungilaisittain, että mikä tässä vihaamassani asiassa on sellaista, jota en itsessäni pysty näkemään ja/tai hyväksymään. Olen vihannut todella paljon elämäni aikana. Muistan kuinka aloin vihata entistä aviomiestäni. Jonkun takia yhdistän sen siihen tapaukseen, kun katsoimme hänen ja hänen veljensä seurassa uutisia. Sinä vuonna järjestettiin jalkapallon MM-kisat Riossa ja uutisissa käsiteltiin sitä, kuinka faveloita (köyhien kortteleita) purettiin kisakaupungin tieltä. Faveloiden asukkaat olivat järjestäneet mielenosoituksen. Tuossa(kin) mielenosoituksessa poliisi kohteli mielenosoittajia kovakouraisesti, näytettiin lähikuvaa kuinka eräs poliisi pamputti mielenosoittajaa ja suihkutti kyynelkaasua tämän päälle. Entinen aviomieheni ja tämän veli
nauroivat tuolle näylle. Kysyin myöhemmin mieheltäni, miksi hän oli nauranut. Hän ärtyi minulle (typerästä kysymyksestäni) eikä osannut vastata mitään sen enempää (ja tämä oli vain eräs oireellinen tapaus). Olen vihannut häntä todella. Olen yrittänyt purkaa tuota vihaa osiin vapautuakseni siitä. Olen ymmärtänyt, että vihaan hänessä henkistä laiskuutta ja henkistä välinpitämättömyyttä (ignorance), joka todella tahtoo kääntää kasvonsa pois kaikesta siitä, mikä on todellista. Sitten olen kysynyt, missä määrin itsessäni on tai on ollut tuota ominaisuutta. Koska todella: enhän päätynyt hänen seuraansa vahingossa! Päädyin vertaisteni seuraan - kuten aina. Päädyin seuraan, jonka koin ansaitsevani ja joka tuntui tutulta. Tutuimmalta tuntui siis epäempaattisuus ja suoranainen demoninen riivaus, joka kaivoi itsestäni esiin sen kaiken mitä olen elämässäni eniten vihannut - ja sen lisäksi vuodatti tuota myrkkyä elämääni yhä lisää ja lisää. Tänään tuo viha alkoi muuntua rakkauden kautta joksikin suruksi (ties monetta kertaa). Ja se suru on suurempaa kuin minä tai hän. Se on osittain sen pienen tytön surua jonka isä sanoi, että kaikki naiset ovat huoria. Se on sen pienen pojan surua, joka ei osaa kuin nauraa toisen olennon tuskalle. Se on surua, joka todella jostain vielä kauempaa. Koen, että tässä tunteiden näkemisen ja "puhdistamisen" työssä on oma sarkani. Tahdon päästää rauhaan, päästä rauhaan.