Itselleni jotenkin niiden uskominen on samanlainen asia, kuin supikoiran tai peuran näkeminen esikaupunkialueella.
Niistä ennen kaikkea kuulee, niitä myös itse näkee/kokee ja silti aina yllättyy kohdatessaan.
Omakohtaisen kokemukseni olen ilmaissut psyykkiset ilmiöt - alueella, mutta lyhykäisyydessään:
Pienenä menin pesemään hampaita ja tavanomaiseen tapaan siellä sitten oli kaapupäinen mieshenkilö, joka ei ikinä mitään puhunut.
Oli ikäänkuin tilapäisesti siellä katsomassa. Sitä sitten säikähdin tietysti.
Kyseessä siis useampi subjektiivinen "otos" eli eri iltoina häntä näki eritoten kylpyhuoneessa.
Myöhemmin usea perheenjäsenkin näki kyseisen hyypiön. Olento sitten katosi kun sitä mentiin rukoillen ajamaan pois talosta.
Tällä hetkellä olen päässyt aika hyville jalustoille näiden yllättävien tilanteiden kannalta, mutta ehkä tämäntyyppinen kokemus on painottanut sitä, etten koskaan juuri ole ollut kiinnostunut ns. kummitus-jutuista tai paranormaaleista ilmiöistä.
Jostakin muistan lukeneeni, että kummitukset, aaveet ja henget jaoteltiin erilaisten ominaisuuksien kautta.
Itse jaottelua en muista.
Henkiin samaistan enemmänkin, jonkun mediumistisuuden (ei toki aina).
Ihan arkikielessäkin puhutaan "ajan hengestä" tai että jokin on "jonkin henkinen".
Liitän tarinat aaveisiin ja kummituksiin enemmänkin epämääräisinä koputtelijoina tai fyysiseen maailmaan häiriönä ilmenevinä tekijöinä. Usein väkivaltainen kuolema aikaansaa näitä katoilla rämistelijöitä ja lamppujen poksauttelijoita.
Suomen sisällissodasta olen kuullut paljon tarinoita, kuinka ihmisiä on lahdattu omalle pihallensa ja siitä sitten myöhemmin alkanut nämä "erikoiset ilmiöt".
Eniten nämä omakohtaiset tapaukset tietysti aiheuttavat hämmentäviä ajatuksia siitä, että mikä tämä epämääräisyys oli.
Ja miksi?
Siitäkin voi puhua että onko kyseessä tai onko edes mielekästä käyttää sanaa "olento"