Insanus wrote:Mikä tää juttu on ja mitä välii sil on?
Saamme alkeellisen rakkauden kokemuksen pieninä lapsina — kun emme kykene vielä itse rakastamaan, kuten meitä rakastetaan. Lapsen rakkaus on aluksi erittäin narsistista, sillä pieni lapsi ei edes kykene erottelemaan äitiä ja itseään erillisiksi olennoiksi, joilla on omat tahtonsa. Äiti on paljolti lapsen biologisten tarpeiden tyydyttämistä varten — lapsi huutaa refleksinomaisesti ja oppii, että huutaminen on keino saada tarpeensa tyydytetyksi. Lapsi ei kykene vielä paljon muuhun, kuin huutamaan, tai olemaan huutamatta. Sen huudot eivät ilmaise täyttymätöntä rakkautta, vaan nälkää, pelkoa, yms. alkukantaisia tunteita. Tyydyttäessään ruumiillisia ja alkeellisia henkisiä tarpeitaan, lapsi kokee
tyydytystä. Tyydytys on toisaalta kaukana siitä rakkaudesta, jota vanhemmat kokevat lastaan kohtaan ja miksi he ottavat lapsensa huudot huomioon, sen sijaan että antaisivat lapsen kiljua. Vanhempien rakkaus lapseen on varmaankin osaksi biologinen refleksi, dynastista itserakkauden heijastumaa, yhteiskunnallista velvollisuudentuntoa, yms. mutta se saattaa olla ja osittain varmasti myös onkin yleisempää tarvetta ja halua uhrata omaa hyvinvointia toisen elollisen olennon takia. Puhdasta altruismia se ei varmasti ole ja ihmisissä jotka ovat omaksuneet vanhemman roolinsa esimerkiksi yhteiskunnallisen paineen takia, liika uhrautuminen kostautuu jossain vaiheessa sisäisenä ja usein tiedostamattomana
vihana lasta kohtaan, joka saattaa purkautua äkkiä ja väkivaltaisesti joko lasta kohtaan, tai toisia reittejä kuten aviopuolisoa kohtaan.
Monet ihmiset etsivät vielä aikuisenakin enemmän tai vähemmän lapsuudesta saakka periytyvää rakkauden kaavaa, jossa omat narsistiset tarpeet halutaan tyydyttää riippumatta toisen tahdosta ja pyrkimyksistä. Tällainen ihminen etsii uutta isää tai uutta äitiä itselleen palatakseen täydelliseen tyytyväisyyden tilaan, jossa oma tahto on toisen tahtoa, koska toinen ihminen vastaa huutoon kuin marionetti.
Kypsän aikuisen rakkaus havaitsee mielestäni toisen ihmisen erillisenä olentona omine päämäärineen, tarkoituksineen ja kamppailuineen — mitä enemmän rakastaa, sitä valmiimpi on myös siihen, että huomioi sen mikä on
hyvää itse kullekin ja asettaa oman päämääränsä pyrkimällä hyvään. Hyvään pyrkiminen on mahdollista vasta yhdistyneenä
tietoon, so. kuten psykologiseen ymmärrykseen siitä, että olemme usein alitajuisten tarpeidemme ajamia ja että naamioimme alitajuiset tarpeemme itseltämme. Rakkaus toista ihmistä kohtaan ilmenee silloin valmiutenamme asettaa omat
rakkaudettomat ja
itsekkäät pyyteemme syrjään, jotta lisäisimme
hyvää. Hyvän lisääminen ei ole perustaltaan itsekästä, tai altruistista, vaan hyvän
sellaisenaan lisäämistä, joka saattaa ilmetä ulkoisessa käytöksessä aivan samalla lailla uhrautuvuutena, kuin puolensa pitämisenä. Rakkaus vapauttaa rakastetun siinä mielessä, että rakastaja pyrkii
omaan hyväänsä, eli hän ei pyri sellaiseen lopputulokseen, joka on pahasta sekä hänelle itselleen, että toiselle ihmiselle — kuten narsistinen hyväksikäyttö on.
Rakastaminen on
hyvää ja siihen pyrkiminen huomioi yhtälailla omat ja toisten tarpeet, asettaen molemmat oikeaan suhteeseen käytökseemme.
Pyrkimys hyvään osoittaa meille
paikkamme maailmassa, tämän menneisyyden kanssa, näiden lähimmäisten kanssa, tämän
itsen kanssa, jne. jotka olemme osittain saaneet ja osittain valinneet — ja pyrkii parhaaseen mahdolliseen päämäärään siltä perustalta ohjaamalla huomiota rakastamiseen. Se joka pelkästään rakastaa on onnellisempi kuin se joka pelkästään on rakastettuna, sillä rakastaminen on palkka itsessään. Rakastaminen ei ole riippuvaista siitä, rakastaako myös rakkauden kohde — kuitenkaan se ei tungettele, eikä yritä väkisin sinne, missä sen työskentely ruokkisi vain itsekästä narsismia. Rakastaminen ei ole
järjellisen ajattelun hedelmä, so. kuten geometrisen, matemaattisen, loogisen, tms.
yksin ja epäintuiviisesti harjoitetun ajattelun tulos. Usein
tieteet loitontavat meitä rakastamisesta sen sijaan että lähentäisivät siihen. Rakastaminen on taito, joka täytyy oppia pitkän elämänkokemuksen kautta ja se pitää usein sisällään monenlaisista valheista vapautumisen — kuten valheellisen ajatuksen siitä, että rakastamme toisia, kun yritämme
opettaa heitä tuottamalla heille tuskaa, joka vain sotkee heitä entisestään.
Vaikka rakastamisen taito kehittyy vasta ajan kanssa, se ei silti ole kuten geometrian tms. yksinäisen ajattelun taidot, vaan liittyy läheisemmin
omaantuntoon. Omatunto on
sisäistä kokemisesta, mutta ei kuten matemaattisten tms. tieteiden hyödylliset kuvitelmat. Toisaalta omatunto, joka kehottaa rakastamaan, saattaa kehottaa meitä myös tekemään
tiedettä — tiede on osallinen totuudesta ja totuus on yksi rakastamisen työkaluista, sillä se joka rakastaa pyrkii hyvään ja pyrkiminen hyvään ei ole mahdollista ilman tietoa siitä miten asiat todellisuudessa tapahtuvat. Siksi pyrkimys rakastamiseen myös jatkuvasti piiskaa meitä etsimään lisää tietoa niin ulkoisesta kuin sisäisestä todellisuudestamme. Kykymme hyvään ja rakastamiseen kehittyy ajan kanssa, eikä sille ole määritelty mitään kiinteää loppupistettä, paitsi kuolema. Ihmislajin näkökulmasta suhteellisesti suurempi jatkuvuus yksilöön nähden saattaa edellyttää suuremman rakastamisen aikaan saamiseksi, että työskentelemme tieteen parissa ja ikuistamme näkemyksemme jälkipolville.
Usein se mihin hyvä tähtää, ei ole erillään yksilön biologisista, psyykkisistä, sosiaalisista, jne. tarpeista, vaan kaikki totuuden alat muodostavat osatekijöitä ja edellytyksiä rakastamiselle. Rakastaminen ei yksilön tasolla toteutuessaan ole erillään mainituista tarpeista, eikä sen harjoittaminen jätä meitä itseämme vaille palkkiota — sillä suurempi hyvyys on palkkio itsessään, joka ei tarvitse välttämättä mitään ulkoista palkintoa tai saavutusta. Yksilölliset tarpeemme se kuitenkin yleensä huomioi ja sikäli kun hyvyys on palkkio itsessään, se on sitä myös yksilölle, eikä pelkkää altruismia, silloinkin kun sen puolesta antaa henkensä. Hyvyys ja rakastaminen ovat
tilannekohtaisia ja
intuitiivisia — suosittelen itse katselemaan esimerkiksi horisonttiin, kun pyrkii löytämään sisältään rakastamisen hiljaisen äänen, sillä rakastaminen suhtautuu mieleen kuten silmä horisonttiin. Symbolinen ulkoinen toiminta auttaa mieltä asettumaan sisäiseen asenteeseen ja on eräänlainen rituaali. Rakastaminen virtaa meitä kohti kaukaisuudesta, kun otamme sen päämääräksi ja pyrimme sitä kohti. Sitä ei löydetä järjellä, vaan intuitioilla, joka kuitenkin kykenee käyttämään järkeä
työkalunaan — intuition löytäminen puolestaan on osaksi ajallisesti kehittyvän järjen tulos, niin että erilaiset ihmiset erilaisissa tilanteissa oppivat eri aikoina ja erilaisissa tilanteissa seuraamaan rakastamisen hiljaista ääntä.