Pohdintoja pääsiäisajasta
Posted: Thu Apr 13, 2017 8:50 pm
Herättääkö käsillä oleva pääsiäisaika arvon kanssakeskustelijoissa erityisiä ajatuksia tai tuntemuksia? Kristityille nämä ovat vuoden pyhimmät päivät, maallistuneille ihmisille pari ylimääräistä vapaapäivää, mutta entä ihmiselle, jonka symbolimaailma kiinnittyy kristilliseen narraatioon, mutta näkökulma perinteisiin doktriineihin, kuten sijaissovitukseen on kriittinen?
Passiokertomukset ovat luoneet ympärilleen mittavan korkeakulttuurisen taidemuodon ja mikäli tämä puhuttelee, niin näinä päivinä mahdollisuudet korkeatasoisten musiikkiesitysten kuulemiseen ovat erinomaiset. Mikäli evankeliumien kärsimyshistoriaan löytää jonkin itselleen sopivan tulokulman, niin varmaan näihinkin teoksiin. Kiinnostaisikin kuulla, minkälaisia tulokulmia ihmisllä mahdollisesti on.
Itseäni viehättää passiokertomuksissa pahan väistämättömyys. Kerran aiemmin jotain ajatuksiani Juudaksesta kirjoitinkin, mutta kirjoitetaan uudestaan. Kristillisessä teologiassa klassinen ratkaisematon kysymys on, miksi Jumala sallii pahan. Minusta vastaus on ilmeinen: se, mitä me kutsumme pahaksi on olemassa aivan vissistä syystä. AT:n näkökulma lienee jonkin verran pessimistisempi, mutta minusta on aivan selvää, että Jumala ei vain ikään kuin "salli" kun pahoja asioita tapahtuu kuin itsestään, vaan hän on myös niiden alkusyy. Tämä on minusta filosofinen välttämättömyys, jota kristillinen teologia ei kykene myöntämään.
Passiokertomuksissa tämä pahan välttämättömyys tulee hyvin selvästi esiin. Jotta Jeesus voisi kuolla ristillä, on väistämätöntä, että hänet kavalletaan, tuomitaan ja teloitetaan. On selvää, ettei Jumalalla olisi ollut mitään velvollisuutta järjestää asioita näin. Jeesus olisi voinut vaikkapa kuolla tapaturmaisesti tai tehdä itsemurhan, mutta jostakin syystä tämä entiteetti halusi järjestää asiat niin, että hänen poismenonsa tapahtuu inhimillisen ja demonisen pahuuden kautta, kun evankeliumit kertovat saatanan menneen Juudakseen viimeisellä ehtoollisella.
Minä uskon tähän kätkeytyvän esoterisen opetuksen, joka ei välttämättä ollenkaan vastaa Jeesuksen itsensä saati evankelistojen opetusta, mutta joka nousee niistä kosmologisista välttämättömyyksistä, mitä nämä kertomukset ilmentävät: kaikki ne voimat, jotka operoivat makrokosmoksessa, operoivat myös mikrokosmoksessa ja kaikki ne palvelevat jotakin osasta tässä kokonaisuudessa. Jonkun rooli on väistämättä olla Juudas.
Mel Gibsonin Passion of the Christ elokuvaa pidän edelleen erittäin puhuttelevana. Alussa on Raamatun ulkopuolelta, juutalaisesta pääsiäistraditiosta tuleva sananvaihto Maria Magdaleenan ja Neitsyt Marian välillä, jossa ensimmäinen kysyy miten tämä päivä eroaa musita päivistä ja jälkimmäinen vastaa, että ennen olimme orjia, mutta nyt olemme vapaita. Tätä ajatusta tuskin on vaikea integroida vasemman käden polkuun. Koko elokuvan voi nähdä allegoriana pahuuden väistämättömyydestä ja siitä miten sekin loppuviimeksi palvelee korkeampia päämääriä. Intiastahan löytyy tämänkaltaista ajattelua aghorien keskuudesta, mistä muistaakseni on palstalla puhuttukin.
Pääsiäisen kristillisestä näkökulmasta suurin tapahtuma on tietysti Jeesuksen ylösnousemus. Tämäkin on helppo nähdä hengellisenä allegoriana, jossa pelottomuus kuoleman edessä ja rohkeus astua tuonelaan on lopulta ainoa tie tuonelan herraksi. Vaikeampi kysymys on, mitä ajatella ruumiin ylösnousemuksesta. Minun maailmankuvani kannalta ei ole mitenkään mahdotonta ajatella, että Jeesuksen sielu todella palasi takaisin ruhjottuun ruumiseen ja että hän oli sen sortin avatar, joka kykeni kulkemaan ruumiillisessa muodossa hautaluolan seinän läpi. Kuitenkin minusta tämän ruumiillisen kuolemattomuuden pitäminen ultimaattisena päämääränä on jotenkin häiritsevää. Vallitseva kristillinen opetus muotoutui sellaiseksi, että alettiin uskoa konkreettiseen yleiseen ruumiiden ylösnousemukseen, mutta jo Uuden testamentin kirjoituksista käy ilmi, että osa kristityistä ei tähän uskonut ja Jeesuksen oma opetus Lasaruksen kuolleista herättämisessä painottaa sitä, että usko on todellinen kuolleistaherääminen. Ehkä Jeesus halusi asettaa riman aloitteleville maageille riittävän korkealle.
Passiokertomukset ovat luoneet ympärilleen mittavan korkeakulttuurisen taidemuodon ja mikäli tämä puhuttelee, niin näinä päivinä mahdollisuudet korkeatasoisten musiikkiesitysten kuulemiseen ovat erinomaiset. Mikäli evankeliumien kärsimyshistoriaan löytää jonkin itselleen sopivan tulokulman, niin varmaan näihinkin teoksiin. Kiinnostaisikin kuulla, minkälaisia tulokulmia ihmisllä mahdollisesti on.
Itseäni viehättää passiokertomuksissa pahan väistämättömyys. Kerran aiemmin jotain ajatuksiani Juudaksesta kirjoitinkin, mutta kirjoitetaan uudestaan. Kristillisessä teologiassa klassinen ratkaisematon kysymys on, miksi Jumala sallii pahan. Minusta vastaus on ilmeinen: se, mitä me kutsumme pahaksi on olemassa aivan vissistä syystä. AT:n näkökulma lienee jonkin verran pessimistisempi, mutta minusta on aivan selvää, että Jumala ei vain ikään kuin "salli" kun pahoja asioita tapahtuu kuin itsestään, vaan hän on myös niiden alkusyy. Tämä on minusta filosofinen välttämättömyys, jota kristillinen teologia ei kykene myöntämään.
Passiokertomuksissa tämä pahan välttämättömyys tulee hyvin selvästi esiin. Jotta Jeesus voisi kuolla ristillä, on väistämätöntä, että hänet kavalletaan, tuomitaan ja teloitetaan. On selvää, ettei Jumalalla olisi ollut mitään velvollisuutta järjestää asioita näin. Jeesus olisi voinut vaikkapa kuolla tapaturmaisesti tai tehdä itsemurhan, mutta jostakin syystä tämä entiteetti halusi järjestää asiat niin, että hänen poismenonsa tapahtuu inhimillisen ja demonisen pahuuden kautta, kun evankeliumit kertovat saatanan menneen Juudakseen viimeisellä ehtoollisella.
Minä uskon tähän kätkeytyvän esoterisen opetuksen, joka ei välttämättä ollenkaan vastaa Jeesuksen itsensä saati evankelistojen opetusta, mutta joka nousee niistä kosmologisista välttämättömyyksistä, mitä nämä kertomukset ilmentävät: kaikki ne voimat, jotka operoivat makrokosmoksessa, operoivat myös mikrokosmoksessa ja kaikki ne palvelevat jotakin osasta tässä kokonaisuudessa. Jonkun rooli on väistämättä olla Juudas.
Mel Gibsonin Passion of the Christ elokuvaa pidän edelleen erittäin puhuttelevana. Alussa on Raamatun ulkopuolelta, juutalaisesta pääsiäistraditiosta tuleva sananvaihto Maria Magdaleenan ja Neitsyt Marian välillä, jossa ensimmäinen kysyy miten tämä päivä eroaa musita päivistä ja jälkimmäinen vastaa, että ennen olimme orjia, mutta nyt olemme vapaita. Tätä ajatusta tuskin on vaikea integroida vasemman käden polkuun. Koko elokuvan voi nähdä allegoriana pahuuden väistämättömyydestä ja siitä miten sekin loppuviimeksi palvelee korkeampia päämääriä. Intiastahan löytyy tämänkaltaista ajattelua aghorien keskuudesta, mistä muistaakseni on palstalla puhuttukin.
Pääsiäisen kristillisestä näkökulmasta suurin tapahtuma on tietysti Jeesuksen ylösnousemus. Tämäkin on helppo nähdä hengellisenä allegoriana, jossa pelottomuus kuoleman edessä ja rohkeus astua tuonelaan on lopulta ainoa tie tuonelan herraksi. Vaikeampi kysymys on, mitä ajatella ruumiin ylösnousemuksesta. Minun maailmankuvani kannalta ei ole mitenkään mahdotonta ajatella, että Jeesuksen sielu todella palasi takaisin ruhjottuun ruumiseen ja että hän oli sen sortin avatar, joka kykeni kulkemaan ruumiillisessa muodossa hautaluolan seinän läpi. Kuitenkin minusta tämän ruumiillisen kuolemattomuuden pitäminen ultimaattisena päämääränä on jotenkin häiritsevää. Vallitseva kristillinen opetus muotoutui sellaiseksi, että alettiin uskoa konkreettiseen yleiseen ruumiiden ylösnousemukseen, mutta jo Uuden testamentin kirjoituksista käy ilmi, että osa kristityistä ei tähän uskonut ja Jeesuksen oma opetus Lasaruksen kuolleista herättämisessä painottaa sitä, että usko on todellinen kuolleistaherääminen. Ehkä Jeesus halusi asettaa riman aloitteleville maageille riittävän korkealle.