Moraalisäännöt

[Numinous]

Olen lueskellut näitä foorumeja ja sivustoa useamman vuoden ajan ja siinä on paljon sellaista, mikä resonoi. Yksi isoin mutta minulle on kuitenkin se, mitä AT:ssa puhutaan moraalista. Sinänsä oma intentioni on yhdenmukainen AT:n kanssa siinä, että minulla ei ole tahtoa vahingoittaa muita ihmisiä tai korkeampia entiteettejä normaalitilanteessa. Kuitenkin olen monen muun suomalaisen miehen tapaan reserviläinen ja syön lihaa ja kummatkin ovat vakaumuksellisia valintoja. Vähemmän tunnettu saksalainen tiedustelu-upseeri ja zen-mestari Karlfried von Dürckheim kirjoitti, että oikeaa nöyryyttä ei ole käyttäytyä asemansa kieltäen. Itse näen oman asemani maailmassa sellaisena, että potentiaali toisten vahingoittamiseen kuuluu siihen. Toki nähdäkseni minun tulee kokea myötätuntoa myös vihollista ja ravintoani kohtaan, mutta on tilanteita, joissa empatia ei voi olla ainoa ohjaava periaate. Koulukirjaesimerkki tästä on lääkäri, jonka pitää satuttaa poistaakseen vaarallisen kasvaimen. Minä näen tämän järjestyksen pätevän myös universaalimmalla tasolla.

Taustani on läpeensä moralistisessa oikean käden uskonnollisuudessa, jossa miltei jokainen asia voidaan luokitella hyväksi tai pahaksi. Minua on viehättänyt Crowleyn anarkismi, jossa kuitenkin yksilö joutuu ottamaan vastuun tahtomisestaan. Samaa minulle symboloi Saatana: hän ei suostunut alistumaan sokeaan tottelemiseen, vaan hän noudatti omaa tahtoaan, minkä minä näen korkeammaksi. Olkoonkin, että pidän toisia tahdontiloja selkeästi alempina kuin toisia. Ajattelen kuitenkin niin, että yksilö itse päättää, mitä arvoja hän seuraa ja itse kantaa siitä vastuun. Joku voi lausua mielipiteensä näistä päämääristä, mutta loppujen lopuksi yksilö on itse vapaa valitsemaan - ja kantaa vastaan.

Tätä taustaa vasten minua hieman häiritsee AT:n korkean moraalin painotus ja mietin, mitä kaikkea vahingoittamisesta pidättäytyminen pitää sisällään. Nouseeko moraali veljeskunnan yhteisesti sovitusta tahdosta vai katsooko AT moraalinsa jotenkin universalistiseksi tai objektiiviseksi?

Kiitos kaikista kommenteista! Olen lyhyessä ajassa saanut jo paljon ajateltavaa vastauksista kysymyksiini.

[Nefastos]

Kiitos mielenkiintoisesta avauksesta. Näistä perustavanlaatuisista asioista on hyvä keskustella.

Samaa minulle symboloi Saatana: hän ei suostunut alistumaan sokeaan tottelemiseen, vaan hän noudatti omaa tahtoaan, minkä minä näen korkeammaksi.

Ymmärrän mitä ajat takaa, mutta:

Kristillinen Saatana-myyttihän esittelee Saatanan synnyn ylpeydessä: Lucifer oli niin äärimmäisen korkea enkeli, että hän ylpistyi & tahtoi tulla "kaikkein korkeimman kaltaiseksi". Tämän vuoksi Lucifer heitettiin maan päälle, jossa hänestä tuli Saatana, joka syvästä katkeruudesta & epätoivosta pyrkii johtamaan muutkin samaan eroon Jumalasta, johon itse on joutunut.

Juutalainen Saatana-myytti (jonka näemme Vanhassa testamentissa Jobin kirjassa) esittää Saatanan Jumalan palvelijana, jonka tehtävänä on koetella ihmisiä, pysyvätkö nämä vaikeissakin elämäntilanteissa yhä alisteisina totuudellisuudelle.

Islamilainen Saatana kirottiin, koska hän ainoana kaikista enkeleistä ei suostunut kumartamaan ihmistä, vaan ainoastaan Jumalaa. Niinpä on väitetty, että ainoastaan Iblis (Saatana) pysyi uskollisena Jumalan todelliselle tahdolle.

Mikään näistä saatanoista ei siis itse asiassa edusta oman tahtonsa vuoksi muiden vahingoittamisen hyväksymistä, vaan jompaa kumpaa: omaa tahtoa (joka pyrkii "liian hyvään": Lucifer & Iblis) tai vahingoittavaa tekoa (Ha-Shatan).

Tätä taustaa vasten minua hieman häiritsee AT:n korkean moraalin painotus ja mietin, mitä kaikkea vahingoittamisesta pidättäytyminen pitää sisällään. Nouseeko moraali veljeskunnan yhteisesti sovitusta tahdosta vai katsooko AT moraalinsa jotenkin universalistiseksi tai objektiiviseksi?

Veljeskunta on perustettu tämän moraalin perustalle (ks. perustuskirja). Yhteisesti sovittu tuosta moraalista tulee siten kullekin jäsenelle, joka tällaiselle perustalle rakennettuun veljeskuntaan tahtoo liittyä.

[Numinous]

Itse tarkastelen Saatanaa hahmona, joka ei ota kantaa moraalin sisältöön. Saatana ei minulle ole lupa tehdä pahaa, vaan pikemminkin määräys itse tehdä ratkaisuani moraalia koskevissa kysymyksissä sen sijaan, että alistuisin johonkin ulkoiseen järjestelmään kuten Jumalan käskyihin vastoin omaa tahtoani tai että hakisin Jumalasta tai jostain muusta järjestelmästä oikeutuksen kelvottomille teoilleni. Minulle saatanan esikuva on: päätä itse. Hänen ylpeytensä on minulle sankaruutta, joka ei johtunut turhamaisuudesta vaan siitä, että sokea tottelemattomuus on väärin silloinkin kun sitä vaatii Jumala tai joku joka esittäytyy Jumalaksi.

Minua viehättävät Raamatun ja mytologioiden antisankarit. He tekivät ulkoisesti pahoja tekoja, kuten Kain, joka tappoi veljiensä, mutta jolla kuitenkin oli siihen subjektiiviset syynsä. Meksikossa huumekauppiaat ja prostituoidut palvovat pyhää Kuolemaa Kolminaisuuden neljäntenä persoonana. Itse koen sen hyvin läheiseksi sitä satanismia, joka itseäni viehättää. Ei sillä, että hyväksyisin mitään murhia tms jota Mekskikon huumekauppaan kytkeytyy, mutta Pyhän Kuoleman kultissa oleellista on se, että hän ei tuomitse. Hän on hylkiöiden suojeluspyhä riippumatta siitä, ovatko hylkiöt joutuneet yhteiskunnan ulkopuolelle omasta syystään vai muiden ennakkoluuloista.

[Tähti]

Aika tommoisilta kristillisiltä ajatuskuluilta noi kuulostaa, ja sitten niiden kapinalta. Aika samanlaiselta pohjalta itse lähtenyt liikkeelle, intuition kehittäminen se mikä sitten ehkä eniten muuttanut suhtautumista. Samalla tavalla kuin yhteiskunnassakin on rakenteita tai säännönmukaisuuksia, niin universumissakin on joitain (henkisiäkin) säännönmukaisuuksia, yleensä noihin ei vaan pääse kiinni muuten kuin intuitiolla.

Tietty voi kapinoida esim että, "minä en aio noudattaa painovoimaa", ja sitten hypätä jostain, mutta harvemmin ainakaan kovin montaa kertaa huvittaa, kun alkaa huomata syyn ja seurauksen lakia. Tai vastaavasti, että "minä en aio noudattaa ihmisen psykologisia säännönmukaisuuksia olleenkaan". Siinä mielessä ei välttämättä tarvitse edes uskoa Jumalaan tai mihinkään, jotain tämmöisiä lainalaisuuksia voi kuitenkin oppia huomaamaan ja luottamaan niihin. Esim buddhalaisuus on tietyllä tavalla ateistinen uskonto.

Esim nämä jutut voisi olla hyödyllisiä aiheeseen liittyen:

10 okkultistin hyödyllisintä sanaa
http://www.azazel.fi/forum/viewtopic.php?f=5&t=485


7 Levels of Freedom

1) Destructive irresponsibility 2) Aimless/Unfocused 3) Released/unshackled 4) Mental liberation 5) Emotional liberation 6) Choosing freely 7) Realization of unlimited potential

http://www.michaelteachings.com/nine_needs_index.html

[Nefastos]

Itse tarkastelen Saatanaa hahmona, joka ei ota kantaa moraalin sisältöön. Saatana ei minulle ole lupa tehdä pahaa, vaan pikemminkin määräys itse tehdä ratkaisuani moraalia koskevissa kysymyksissä sen sijaan, että alistuisin johonkin ulkoiseen järjestelmään kuten Jumalan käskyihin vastoin omaa tahtoani tai että hakisin Jumalasta tai jostain muusta järjestelmästä oikeutuksen kelvottomille teoilleni.

Hyvin pitkälti tämä onkin sopusoinnussa omien oppirakenteidemme kanssa:

Kukaan muu kuin ihminen itse ei voi nostaa ihmistä. Mikään ulkoinen vapahtaja, oli kyse sitten uskonnollisesta tai maallisesta asiasta, ei tosiasiassa voi ketään kehittää, voimistaa tai lunastaa. Jokaisen positiivisen muutoksen on oltava lähtöisin ihmisestä itsestään, tapahduttava hänessä itsessään, kokonaan läpäistävä hänet itsensä.

Mutta ajatuksella "jokaisen muutoksen on läpäistävä ihminen itse" on meille toinen puoli:

Paha on aina seurausta erehdyksestä eli puolinaisuudesta jossain asiassa, riippumatta siitä nimittävätkö tällaisen moraalin seuraajat sitä sitten ”hyväksi” tai ”pahaksi” tai pyrkivät eroon näistä nimikkeistä. Tosi tieto ja aito rakkaus kulkevat käsi kädessä, ja empatian puute on osoitus puutteellisesta tiedosta koskien hengen lainalaisuuksia.

Ja edelleen:

Saatanan nimen yhdistäminen itseisarvoiseen pahuuteen on erehdys. Mikään aidosti korkea järkiolento tai voima kosmoksessa ei toimi tavoitteenaan kärsimyksen, rappion ja moraalittomuuden lisääntyminen. Saatana on monikasvoinen olento, mutta näiden monien kasvojen takana on jumalallinen ja viisas olemus. Häntä tulee kunnioittaa ja häntä voidaan myös palvoa, mutta tätä ei voi eikä tule tehdä moraalittomasti tai antimoraaliin tukeutuen: olennot joita sellainen palvelus miellyttää, eivät koskaan ole ihmisen kunnioituksen tai palvonnan arvoisia.

Tässäkin viimeinen lause on jälleen huomionarvoinen moraalin ja tahdonvapauden kannalta. Ilman tällaisia rajoja ei olisi olemassa mitään "veljeskuntaa", ei sellaisen mahdollisuuttakaan. On paljon ihmisiä joiden kuva Saatanasta ei näe moraalia merkityksekkäänä tekijänä, & tämän "kääntyneen hierarkian" käytännöistä on kirjoitettu Argarizimissa. Ne perustuvat ja voivat perustua vain väkivallalle, toisin sanoen itse kunkin oman tahdon eteenpäinviemiseen muista välittämättä, sillä organisaatio jolla ei ole moraalia muodostuu darwinismin näyttämöksi. Kun ei ole olemassa mitään yhteistä ideaalia, tai yksimielisyyttä ideaalista, paljas voima muodostuu suorasti tai epäsuorasti ainoaksi merkityksekkääksi tekijäksi. Yksilöllisyyden ihanne on tällöin kääntynyt salavihkaa päälaelleen.

Voidaan hyvin sanoa, että Azazelin Tähti ei todellakaan sovi kaikille. Jos joku ei ole vielä aivan varma mitä mieltä on eettisistä kysymyksistä – ehkä väkivalta & valhe ovatkin toivottavia ratkaisuja, ainakin joissain tilanteissa? – tai jo tietää olevansa eri linjoilla veljeskunnan moraalin kanssa, on selvää että seura ei ole häntä varten. Maailmassa toimii jo hyvin paljon okkultismista, jopa satanismista kiinnostuneita tahoja, joille moraali ei ole niin tärkeää, tai jolle moraali merkitsee jonkinlaista puhdasoppisuuden konstruktiota. Meidän ei siten tarvitse edes yrittää täyttää moraalista vapaan tutkimusrakenteen aukkoa, jos jostain syystä tuollainen "täydellisen vapauden" (itse en usko vapauteen läheskään yhtä paljon kuin siihen, että eri ihmiset toimivat erilaisten inspiraatioiden alaisina) ideaali innostaisi meitä enemmän kuin se henkinen kohottautuminen, mihin ennen kaikkea liitämme eettisen ponnistuksen.

[Numinous]

Kiitos vastauksista. Tämä on hyvin kiinnostava aihepiiri. Erityisesti kiinnostava oli tuo linkki noista vapauden tasoista.

Toden totta on niin, ettei pelkkä antimoralismi vie ihmistä henkisen kehityksen polulla kovin pitkälle. Saatana arkkityyppinä ja uskonnollisten mytologioiden hahmona ei ehkä tarjoa hirveän paljon positiivista vastauksia siihen, mitä ihmisen pitäisi tehdä, koska hänen roolinsa näen nimenomaan tällaisen pitäisi-moralismin murtajana. Mutta itsekin näen erittäin tarpeellisena seuraavaan vaiheeseen astumisen ja oman tahdon ja arvojen kirkastamisen. Se, missä ajatukseni horjuu on, kuinka paljon tämä positiivisen moraalin rakentaminen voi olla kollektiivista (muuten kuin karkealla yhteiskunnallisella tasolla) ja missä määrin sen on väistämättä oltava individualistista. Uskon karmaan ja uskon siihen, että yhdistämällä tahtonsa ihmiskunta voi kehittyä henkisellä tasolla kollektiivisesti. Kriitinen, itselle selkiytymätön kysymys on kuitenkin se, missä määrin maailman perusrakenne on sellainen, että tiettyjä pyrkimyksiä voidaan pitää parempina tai viisaampina kuin toisia ja missä määrin universumi on perusluonteeltaan anarkistinen, eikä ylös- ja alaspäistä tietä voi asettaa paremmuusjärjestykseen muuta kuin omien subjektiivisten pyrkimystensä näkökulmasta.

Tunnustan kyllä omalle kohdalleni myötätuntoperiaatteen ohjeellisuuden ja tietyn universaalisuuden. Buddhismissa Jumalan absoluuttisuus merkitsee sitä, että hän sulkee sisäänsä myös vastakohtansa eli kristillisesti nimitettynä Saatanan. Minulle tämä merkitsee myötätuntoa sekä omaa että toisten saatanallisuutta kohtaan. Minussa on potentiaali rakastaa ja vihata, rakentaa ja tuhota. Omassa henkisessä kasvussani näen oleelliseksi näiden aspektien yhdistämisen, mikä on pitkälti sitä, mitä Jung puhuu varjon integraationa.

Hegel näki maailmanhistorian vastakkaisten voimien taisteluna, jossa konfliktit tuottivat synteesin, jonka kautta ihmiskunta saattoi edistyä. Tämän takia Hegelille sota oli positiivinen asia. Hän näki siinä muutosvoiman, antiteesin. Näen tällaisen dialektiikan toteutuvan ihmisyksilössä itsessään ja myös niissä rooleissa, joita yksilöllä on osana yhteisöään. Näen ihmisen tuhovoiman hegeliläisenä luovana antiteesinä, joka riippuen miten se syntetisoituu osaksi ihmisen mutia pyrkimyksiä voi viedä häntä ja yhteisöä joko ylös- tai alaspäin. Näistä lähtökohdista minun on vaikea päästä kiinni voimakkaan pasifistisiin ideaaleihin.

[Wyrmfang]

Tulee ehkä hieman käännyttämisen fiilis, mutta en viitsi olla avaamatta suutani kun Hegelistäkin päästiin puhumaan.

Se, missä ajatukseni horjuu on, kuinka paljon tämä positiivisen moraalin rakentaminen voi olla kollektiivista (muuten kuin karkealla yhteiskunnallisella tasolla) ja missä määrin sen on väistämättä oltava individualistista.

Kulttuurissamme vallitseva käsitys atomistisesta ikään kuin kaikesta irrallisesta yksilöstä ja tästä seuraava käsitys vapaudesta täysin ennakoimattomana spontaanina kykynä lienevät epäkonsistentteja. Mikäli vapaus ymmäretään pelkästään negatiivisena vapautena, satunnaislukugenereaattori pitäisi käsittää samassa mielessä vapaana kuin ihminen. Kysymys lienee siis, miten vapauden positiivinen elementti pitäisi ymmärtää. Omasta mielestäni puhuttelevin ja eksaktein muotoilu (jos kohta melkoisen kuivakka ja haastava pinnaltaan) löytyy Kantilta. Kun pohdin mitä on minun itse, se määrittyy aina suhteessa toisiin, koko itsen käsite olisi muuten mieletön muodostaa. Kantin mukaan tästä on johdettavissa suoraan, että ei ole loogista kohdella toisia välineellisesti mutta ymmärtää itsensä arvokkaana sinänsä. Nefastos ilmaisi saman ajatuksen yllä: ellei eettistä toimintaa ymmärrä tästä lähtökohdasta, on vaikea nähdä muuta vaihtoehtoa kuin etiikan ymmärtäminen pohjimmiltaan valtakysymyksenä Nietzschen tapaan. Totta puhuen Kant lienee liian rationalisti siinä, että kyseessä olisi puhtaan looginen päättely; jos näin olisi, pahan valinta olisi aina vain looginen virhepäätelmä. Mutta on tietenkin mahdollista tietoisesti ylentää itsensä muihin nähden, mutta ellei tiettyä pistettä ylitetä, jokin ääni sielussa puhunee logiikkaan verrattavissa olevan selkeällä kielellä tätä vastaan.

Omassa henkisessä kasvussani näen oleelliseksi näiden aspektien yhdistämisen, mikä on pitkälti sitä, mitä Jung puhuu varjon integraationa.

Tästä AT:ssä on juuri kysymys, ja vaikka itse suhtaudun nykyään varsin kriittisesti seuran moniin yleisesti jaettuihin näkemyksiin, niin tässä kohtaa koen, että on saavutettu juuri oikea tasapaino.

Hegel näki maailmanhistorian vastakkaisten voimien taisteluna, jossa konfliktit tuottivat synteesin, jonka kautta ihmiskunta saattoi edistyä. Tämän takia Hegelille sota oli positiivinen asia. Hän näki siinä muutosvoiman, antiteesin. Näen tällaisen dialektiikan toteutuvan ihmisyksilössä itsessään ja myös niissä rooleissa, joita yksilöllä on osana yhteisöään. Näen ihmisen tuhovoiman hegeliläisenä luovana antiteesinä, joka riippuen miten se syntetisoituu osaksi ihmisen mutia pyrkimyksiä voi viedä häntä ja yhteisöä joko ylös- tai alaspäin. Näistä lähtökohdista minun on vaikea päästä kiinni voimakkaan pasifistisiin ideaaleihin.

AT:n "pasifistisen" (konkreettista pasifismia ei edellytetä, enkä sitä itsekään kannata ehdottomassa muodossaan) ideaalin pohja on siinä, että vaikka Saatanan työ maailmassa nähdään välttämättömänä ja kauniinakin, ihminen ei voi asettaa itse itseään Saatanaksi. Vaikka luu tulee murruttuaan vahvemmaksi, olisi omituinen ajatus murtaa luita tarkoituksella tämän takia. Hegelin dialektiikassa eri osapuolet ovat vaillinaisia ja näkevät oman totuutensa koko totuutena. Mikäli itse on sillä asteella, että hahmottaa jo valmiiksi jonkin vastakkainasettelun molempien puolien kehityspotentiaalin, ei liene dharman mukaista asettua jommalle kummalle puolelle sotimaan.

Hegelin esityksen kaltaiset teodikeat ovat muutenkin varsin problemaattisia - jokaisessa yksilössä on tavallaan oma äärettömyytensä, eikä ole oikeutettua sanoa massamurhan uhrille "katsoisit kokonaisuutta oman mitättömän osasi sijaan" jo pelkästään siksi, että minkäälainen metafyysinen tarkoituksellisuus maailmassa on uskonvarainen asia. Ehkä ilmeisemmällä tavalla Hegelin ajattelun epämoraalisuus näkyy hänen seuraajansa Marxin kuuluisassa sitaatissa "mitä väliä miljoonasta kuolleesta, jos sillä saadaan aikaan vallankumous". Teodikean logiikka on sama oli viitekehys sitten uskonnollinen tai sekulaari.

[Vanadís]

Minua on viehättänyt Crowleyn anarkismi, jossa kuitenkin yksilö joutuu ottamaan vastuun tahtomisestaan.

Hyviä pohdintoja näissä viesteissä, on ollut ilo lukea niitä.

Crowleyta lukiessa ja erityisesti hänen moraalisääntöjä tai –säännöttömyyksiä (Liber OZ) tutkiessa on hyvä pitää mielessä, että nämä on kirjoitettu ihmisille, jotka ovat valinneet seuraavansa Theleman lakia. Vaikka ”law is for all”, laki on kaikille, niin sen käytännön soveltamiseen tähtäävät neuvot ovat lakia-jo-toteuttaville. Crowleyn aikana tämä tarkoitti pitkällistä opiskelua oman Tahdon kultivoimiseksi ja kaivamiseksi esille, keskustelua oman ”Suojelusenkelin” tai jumalallisen sisäisen minän kanssa.

Crowley toteaa, että tämän prosessin läpikäynyt ihminen on niin puhdistunut ja jumalyhteyden löytänyt, että hänelle yksittäiset moraalisäännöt – kuten tappamisen kieltäminen – ovat turhia. Hän ymmärtää ne sisäisesti. Tämän vuoksi kieltojen sijaan hän luettelee ehkä anarkistisen kuuloisesti, mitä kaikkea saa tehdä, murtaen tällä monien vanhojen uskontojen käskyjä ja kieltoja. Tavalliselle ihmiselle tämä osasto menee yli ymmärryksen. Monelle maagikollekin tämä menee yli ymmärryksen ja oma Tahto sekoittuu erilaisiin puhdistamattomiin mielihaluihin. Sen tähden pidän hyvänä, että AT:ssa on erikseen korostettu korkeaa moraalia ihanteena ja pyrintönä. Se myös antoi aikanaan turvaa, kun mietin seuraan liittymistä, sillä se antoi käsityksen siitä, että seurassa olisi porukkaa, jolle nämä arvot ovat allekirjoittamisen arvoisia.

[RaktaZoci]

Olemme varmasti Wyrmfangin kanssa hieman eri linjoilla suhteessa Hegeliin, mutta en malttanut minäkään olla hiljaa tässä yhteydessä.

Hegelin dialektiikassa eri osapuolet ovat vaillinaisia ja näkevät oman totuutensa koko totuutena. Mikäli itse on sillä asteella, että hahmottaa jo valmiiksi jonkin vastakkainasettelun molempien puolien kehityspotentiaalin, ei liene dharman mukaista asettua jommalle kummalle puolelle sotimaan.

Tämä oli hyvä pointti!

Ehkä ilmeisemmällä tavalla Hegelin ajattelun epämoraalisuus näkyy hänen seuraajansa Marxin kuuluisassa sitaatissa "mitä väliä miljoonasta kuolleesta, jos sillä saadaan aikaan vallankumous". Teodikean logiikka on sama oli viitekehys sitten uskonnollinen tai sekulaari.

Vaikka itse luen mielelläni Hegeliä, en voi sanoa Marxista samaa. Siinä missä Hegel oli selvästi filosofi, koen että Marx oli ennenkaikkea taloustieteilijä ja tämä myös näkyy hänen kirjoituksissaan. Itse tulkitsen Marxin ymmärtäneen väärin Hegelin Herran ja rengin suhteen esimerkin. Siinä missä Marx tulkitsi sen tarkoittavan vallankumouksen välttämättömyyttä, itse näkisin sen viittaavan Hegelin Tunnustus-käsitteeseen ja sitä kautta ajatukseen tasa-arvosta ja "itsen näkemisestä toisessa", kuten hän ilmaisee.

[Wyrmfang]

Ehkä ilmeisemmällä tavalla Hegelin ajattelun epämoraalisuus näkyy hänen seuraajansa Marxin kuuluisassa sitaatissa "mitä väliä miljoonasta kuolleesta, jos sillä saadaan aikaan vallankumous". Teodikean logiikka on sama oli viitekehys sitten uskonnollinen tai sekulaari.

Vaikka itse luen mielelläni Hegeliä, en voi sanoa Marxista samaa. Siinä missä Hegel oli selvästi filosofi, koen että Marx oli ennenkaikkea taloustieteilijä ja tämä myös näkyy hänen kirjoituksissaan. Itse tulkitsen Marxin ymmärtäneen väärin Hegelin Herran ja rengin suhteen esimerkin. Siinä missä Marx tulkitsi sen tarkoittavan vallankumouksen välttämättömyyttä, itse näkisin sen viittaavan Hegelin Tunnustus-käsitteeseen ja sitä kautta ajatukseen tasa-arvosta ja "itsen näkemisestä toisessa", kuten hän ilmaisee.

Koko vasemmistohegeliläinen perinne tietenkin tulkitsee ortodoksian näkökulmasta väärin Hegeliä koska sen tietoinen tavoite on rajata Hegelin metafyysis-teologiset ideat yhteiskunnallisiksi. On kuitenkin selvää, että miten tahansa Hegeliä tulkitsee, hän jos joku oli teodikean sanansaattaja; "hengen haavat paranevat eivätkä jätä arpia". Tämä idea siitä, että kokonaisuuden katsominen oikeuttaa yksilöllisen kärsimyksen, on yhtä lailla väärä sovelti sitä missä viitekehyksessä tahansa.