Moraalisäännöt

[Numinous]

Käsitteistöni on ehkä hieman hakusessa ja tuo dharman käsite voi sotkea enemmän kuin selittää. Ylläolevassa viestissä tarkoitan nimenomaan yksilöllistä tai yksilön asemaan liittyvää dharmaa. Kristillisessä teologiassa voidaan puhua äidin ja isän tai maanviljelijän tai pyövelin kutsumisesta, jolloin ei tarkoiteta sisäistä paloa tuohon hommaan, vaan ajatusta, että Jumala kutsuu ihmisiä eri tehtäviin maailmassaan. VKT:n mukaisesti ajattelen, että ihminen on vapaa rikkomaan kutsumuksensa, jos hän on valmis sen seurauksiin, mutta OKT:n mukaisesti ajattelen, että kutsumuksen seuraaminen on "oikein", silloinkin kun kutsumus on olla pyöveli. Oikealla tarkoitan tässä sitä, että se edistää hengellistä kasvua, kun ihminen ymmärtää asemansa ihmisenä tai johtajana tai sotilaana ja pystyy toimimaan tilanteen vaatimalla tavalla, vaikka alemmat impulssit sanoisivatkin vastaan ruumiinvamman tai mielipahan tuottamiselle.

[Invitus]

Tässä hieman maallisempi, jokseenkin sekava puhelin-näppäily asiasta joka mietityttää. Hoitakoot kirjaviisaat hienoilla termeillään todellisen selittelyn...

Vastaavanlaista pohdintaa pasifismin ja välivallan suhteen joudun käymään myös minä, ja varmaan useampi muukin jäsen. Yhteiskuntarakenteen puitteissa minulle on sen sisäisesti työssä ollessani suotu enemmän "oikeuksia ja velvollisuuksia" kuin osalle kanssaihmisistä. Yllättävän moni täälläkin on turvallisuus- tai hoitoalalla yms. Jossa pitää tehdä näitä päätöksiä.
Katson itse asiaa siten, että pyrin toimmimaan veljeskunnan periaatteiden pohjalta niin hyvin kuin inhimillisesti osaan, ja parantamaan tätä osaamista syventymällä rakkaudellisuuden ja väkimallattomuuden ideaalin äärelle.
Toki joskus voi tulla tilanne vastaan jossa joudun käyttämään väkivaltaa (joka yrittää hakea oikeutuksen itselleen "voimakeino" nimellä). Kuitenkin, tärkeämpää itselleni on oikea pyrintö ja intention puhtaus. Tästä saa loputtoman "tarkoitus vs. Keinot" keskustelun, mutta lopulta tilanteessa itsessään ihminen toimii melko intuitiivisesti tai reflekseillä.

Niin kauan kuin olen vain eksoteristi, toteutan maallisia velvollisuuksiani ja prosessoin mahdolliset harha-askeleeni. Ihailen toisaalta sitä joka on valmis uhraamaan henkensä periaatteen vuoksi, oli sitten kyseessä oma väkivallattomuus, tai toisen henki.
Karma hoitaa kyllä lopulta sen mitä en itse näe. Askel kerrallaan.

[obnoxion]

Henkisyys sellaisena kuin se minulle päivittäisen elämän tasolla näyttäyty on usein epäkäytännöllistä ja hankalasti perusteltavissa. Tämä on tietenkin vain yksi puoli asioista, mutta tämä puoli on arjessa niin läheisesti läsnä että se voi helposti nousta ylittämättömän korkeaksi kynnykseksi Ymmärettävästi tämä kynnystaso jää helposti ainoaksi tasoksi jota voimme yhteisesti tarkastella.

Ajattelun tasolla väkivalta voi näyttäytyä välttämättömänä. Voidaa kysyä, tappaisitko lapsesi jos voisit siten säästää tuhat muuta lasta tuskalliselta kuolemalta. Mitä tähän voi sanoa muuta kuin että toivottavasti en koskaan joudu tällaisen valinnan eteen oikeassa elämässä. Ja onneksi tuskin moni meistä joutuu.

Olen nuorempana nähnyt jonkin verran raakaakin väkivaltaa. Tämän perusteella oma kokemukseni on että väkivalta loppuu tehokkaimmin kun se kohdataan tyynesti ja provosoitumatta. Mitään tilastoa minulla ei ole esittää. Uskallan myös väittää, että kun väkivalta keinona on aidosti suljetu pois, vaihtoehtoisia keinoja alkaa yllättäen löytyä - jopa silloin kun on ajateltava jaloillaan.

Johannes joskus kertoi hyvän esimerkin Jeesuksesta ja naisesta jonka kivityksen hän esti kysymällä kenestä on heittämään ensimmäinen kivi. Jeesus ja opetuslapset olisivat voineet tehdä taistelusuunnitelman, ja yli kymmenen henkisenä joukkona nuoria, fyysiseen työhön tottuneita miehiä yrittää estää kiityksen väkivalloin. Mutta he toimivat viisaammin.

Pidän itse väkivallattomuutta hyvin käytännöllisenä toimintatapana. Toisaalta olen tietoinen että riittävä hätä voisi ajaa minut väkivaltaan. Ja minähän siis syön lähes mitä tahansa lihaa vain edestäni satun löytämään.

Väkivallattomuuden käytännöllisyys on kuitenkin toissijaista. Kyse on henkisestä idealismista, jossa maa jalkojen alla muuttuu taivaaksi. Ja sitä en ole koskaan osannut täysin perustella kenellekkään toiselle.

Mitä tulee dharmaan, omassa käytössäni tarkoitan sillä yksilötasolla kutsumusta, sitä ettei hautaa kolikkoaan maahan. Mutta kastijärjestelmät käytännössä hylkään. Se on minusta buddhalaisuuden, kristinuskon ja ehkä muidenkin vastaavien uuden ilmoituksen uskontojen yksi keskeisistä uudistuksista. Eli suutarin oli ennen pysyttävä lestissään, mutta enää sille ei ole henkistä perustetta. Siinä mielessä ajattelen että se on negatiivista pakanuutta, tyhjiä muotoja joihin ihmisen ei tarvitse (tai pidä) ahtautua.

Erikseen on mainittava että pyöveliksi enimmäkseen jouduttiin, ja se oli rangaistus rikoksesta. Ainakin näin oli käsittääkseni Pohjois-Euroopassa. Kyllä minun on mahdotonta ajatella että esimerkiksi lääkärit jotka joissakin maissa tekevät amputaatioita rangaistuksina rikoksista toteuttaisivat dharmaa. Adharma on parempi termi. Ja tässä esimerkissä oikeastaan koko ajatus pyövelin kutsumuksen irvokkuudesta meidän aikanamme käy esiin.

[Numinous]

Mitä obnoxion ajattelet sellaisista hienovaraisemmin tilanteista, joissa joutuu aiheuttamaan (joskus) syvääkin mielipahaa jonkin korkeamman tavoitteen vuoksi? Esimerkkinä tosiaan tuo esimiehenä toimiminen tai vartijana, mutta myös esimerkiksi parisuhteen päättäminen vastoin toisen tahtoa.

Oma henkilöhistoriani varmasti vaikuttaa paljon siihen, miksi tämä kohta tökkii niin paljon, koska olen aiemmin omaksunut sellaisen vakaumuksen, että muiden tarpeet on aina laitettava omien edelle, minkä nyt näen pahasti virheelliseksi ajatteluksi. VKT sanoo minulle: ei tarvitse ja OKT sanoo: silloin kun se lähtee aidosta rakkaudesta, se voi joskus kannattaa.

[obnoxion]

Arvostan valtavasti käytöstapoja ja hienotunteisuutta. Mutta kyse on minusta eri asioista kuin tappamisesta ja kiduttamisesta. Minusta olisi tärkeää että ihmiset opettelisivat pitämään huolta omista ja läheistensä eduista laillisin keinoin, ja - jos mahdollista - väkivallattomasti silloinkin kun laki antaisi mahdollisuuden väkivallan käyttöön.

Mutta kiltteys ei ole minusta hyve. Olen itsekin opetellut aikuisena olemaan paitsi suora, myös tyly. Varmasti monet nuoruuden ylilyönnit olisivat jääneet tekemättä, jos olisin ollut suorempi itselleni ja muille. Ja vaikka en kannata verenhimoisia rangaistuksia, toivoisin että esimerkiksi raakaan väkivaltaan syyllistyneet voitaisiin eristää lopuksi elämäkseen muista, tosin aidosti inhimillisiin olosuhteisiin.

[Numinous]

Näet siis kategoriaeron henkisen ja ruumiillisen vahingon aiheuttamisen välillä? Entä sitten järjestyksenpito ja voimakeinojen käyttö siinä? Onko se sellaista, josta AT:n viitoittaman polun kulkijan olisi parempi pyrkiä pois?

Itsellä harvemmin tulee tilanteita vastaan, jossa joutuisin puuttumaan jonkun ruumiiseen, joten ne kysymykset ovat minulle hypoteettisia - paitsi periaatteellisesti tasolla mm. reserviläisenä kuten heti kärkeen mainitsin, vaikka mikään sekään ei minulle ole. Ajatuksellisesti pasifismin täytyisi merkitä omalla kohdallani jotain henkistä ja sosiaaliseen vuorovaikutukseen liittyvää, jotta se ei jäisi vain kuolleeksi kirjaimeksi.

[obnoxion]

No henkinen vahingonaiheuttaminen on kyllä väärä termi. Mutta aina ei tarvita silkkihansikkaita. Ankaruudelle on myös oltava tilaa.

Voimankäytöstä: Ajattelen että sähkö- ja kaasuaseet ovat kehitystä oikeaan suuntaan, jos ne lamaavat nopeasti mutta eivät yleensä aiheuta pysyvää vammaa, toisin kuin vaikkapa pamput ja pistoolit.

Siis eihän väkivallattomuus tarkoita että maailma muuttuisi pumpuliksi. Ei ainakaan minulle.

[Numinous]

Ajattelen, että ihmisten itsetarkoituksellinen loukkaaminen ja ilkeys on merkki sielullisesta kehittymättömyydestä ja vie alaspäin. Teon seuraukset voivat kuitenkin olla esimerkiksi työstä erottamisen tai parisuhteen päättämisen kohdalla vahingoittavat ja esimerkiksi ajaa, vaikka intentio ei olisi tämä. Tekijän itsensä kannalta näen intention kuitenkin tärkeämmäksi kuin seuraukset. Kun teolle on oikeat perusteet, näen että se on viisasta tehdä, vaikka sen väistämätön seuraus olisikin kärsimys toiselle.

Näen tämän analogisena fyysiselle voimankäytölle. Itsetarkoituksellinen vahingoittaminen on omalle sielulle vahingollista, mutta joskus on perusteltua käyttää vahingoittamista välineenä. Tämän tulkitsin sinunkin hyväksyvän, kun mainitsit ei-kuolettavat voimankäyttövälineet. Tapahtuuko tässä kategoriaeroa, kun siirrytään kuolettavaan voimaan tai kuolema on mahdollinen esimerkiksi tainnutuksen seurauksena (kaatuu, lyö päänsä asfalttiin)? Minusta ei tapahdu.

Kunnioitan sitä, joka valitsee pasifistinen tien ja ei esimerkiksi puolustaudu edes ryöstäjää vastaan tai joka vetää rajan toiseen kohtaan. Oma ihanteeni, jonka näen myös maagisesti ehyempänä suhtautumisena on se, että ihmisellä on sekä tuho- että luomisvoimat käytössään ja hän annostelee niitä oikein korkeampien päämääriensä mukaan.

[obnoxion]

Itse olen perheellisenä aika kiinni maailmassa monellakin tapaa, enkä ole kovin valmis antautumaan tapettavaksi tai edes hakattavaksi. Väkivallan koen kuitenkin jo viihteenkin tasolla vastenmieliseksi ja käytännössä usein tehottomaksi, ja pyrin kohtaamaan tilanteet ilman väkivaltaa. Mutta en ole mikään erityisen filosofinen ihminen, vaan toimin intention pohjalta avoimin mielin.

[Insanus]

Pidän moraalia munankuorena, jonka sisällä okkultismin oppilas kasvaa. Minusta on kuitenkin hyvinkin tärkeää pitää mielessä se, ettei lopullista valintaa näissä asioissa tehdä kuin vasta silloin kun tuo kuori rikotaan. Jokaiselle energialle on paikkansa maailmassa ja niiden silloittamisesta on kyse. On voitava tunnistaa väkivalta itsessään jotta sen voiman suhteen voidaan tehdä oikeasti päätös ja sellainen on aina varjon alueelle astumista. Ei voi vain "pitää kiinni moraalista", kun jo sen näkeminen "että minä voin tehdä väärin", sen mahdollisuuden avaaminen mahdollisuutena on askel ulos kuoresta ja samalla se, mikä ylipäänsä mahdollistaa oikein tekemisen, kokonaisvaltaisemman itsensä ja ihmisen ymmärtämisen jne.