Onko Kristinusko väistämättä fundamentalismia?

[Kenazis]

Lainaus wikipediasta:

Chicagon yliopiston tutkimuksessa vuosina 1988–1993 tunnistettiin yhdeksän ideologista ja organisatorista piirrettä, joista useimpia esiintyy kaikissa fundamentalistisissa ryhmissä:

1. Reagointi uskonnon marginalisoitumiseen
2. Valikoivuus omien perinteiden ja kirjoitusten suhteen
3. Moraalinen dualismi: todellisuus jaetaan selkeästi hyvään ja pahaan
4. Ehdottomuus ja erehtymättömyys: pyhiä kirjoituksia pidetään kirjaimellisesti tosina, erehtymättöminä ja absoluuttisen auktoritatiivisina; tulkinnat voivat tosin vaihdella
5. Millenarismi ja messiaanisuus: käsitys hyvän lopullisesta voitosta ja historian päättymisestä
6. Valikoitu jäsenyys: jäsenet käsittävät itsensä erityisen jumallisen kutsun saaneiksi tai valituksi joukoksi pelastettuja
7. Tiukat rajat: ulkopuolisista yhteisöistä erottautuminen, joskus jopa asumisjärjestelyjen kautta
8. Karismaattinen ja autoritaarinen johtajuus
9. Käyttäytymisvaatimukset: kieltoja, jotka koskevat etenkin pukeutumista, ravintoa, nautintoaineiden käyttöä, parinvalintaa sekä viihteen ja kirjallisuuden kulutusta; ryhmän tunnukset toimivat kulttuurisina merkitsijöinä ja ryhmäidentiteetin tunnuksina

Itse ajattelin tosin asiaa pelkästään ensimmäisen käskyn kautta (Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Sinulla ei saa olla muita jumalia). Eikö tämä ole Kristinuskon perustavampia kulmakiviä, jota ilman ei kyse ole Kristinuskosta? Jos on, niin eikö se jo yksinään tee mahdottomasti todellisen tasa-arvoisen kanssakäymisen ei-kristittyjen kanssa?

Voidaan myös kysyä, että onko Kristinusko väistämättä myös anti-humanismia?

[obnoxion]

Itse vastaisin tähän kysymykseen ei. Jos vertaamme kristillisyyttä islamiin ja juutalaisuuteen, näistä kolmesta yksijumaluus on kristinuskolle vähiten keskeistä. Itse katson että kristillisyydessä olennaisin tekijä on kaksoiskäsky rakastaa sekä Jumalaa että lähimmäistä. Lisäksi kristinuskolle ainutlaatuinen tekijä on sijaissovitusoppi. Näistä jälkimmäinen on minusta fundamentalismille vahvasti altistava, mutta ensimmäinen ei.

[Kenazis]

Jos vertaamme kristillisyyttä islamiin ja juutalaisuuteen, näistä kolmesta yksijumaluus on kristinuskolle vähiten keskeistä.

Tästä ihan samaa mieltä ja puntaroinkin hetken puhunko rajatusti kristillisyydestä vai kaikista kolmesta.

Itse katson että kristillisyydessä olennaisin tekijä on kaksoiskäsky rakastaa sekä Jumalaa että lähimmäistä. Lisäksi kristinuskolle ainutlaatuinen tekijä on sijaissovitusoppi. Näistä jälkimmäinen on minusta fundamentalismille vahvasti altistava, mutta ensimmäinen ei.

Ensimmäiseksi mainitsemasi pitäisi olla kristillisyyden ytimessä, mutta mitä olen keskustellut kristittyjen kanssa ja kuunnellut heidän puheensa painotuksia niin tuntuu, että keskiössä on yksi ainoa Jumala ja Jeesuksen hyväksyminen syntiemme poistajana. Olen muutamaan kertaan myös saanut kuulla suoraa humanismin demonisointia (sillä ihmistä ei saa pistää ensimmäiseksi/keskiöön), tähän liittyi osaltaan tuo aloitus viestin anti-humanismi-heitto.

[Beshiira]

Itse ajattelin tosin asiaa pelkästään ensimmäisen käskyn kautta (Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Sinulla ei saa olla muita jumalia). Eikö tämä ole Kristinuskon perustavampia kulmakiviä, jota ilman ei kyse ole Kristinuskosta? Jos on, niin eikö se jo yksinään tee mahdottomasti todellisen tasa-arvoisen kanssakäymisen ei-kristittyjen kanssa?

Minulle ensimmäinen käsky aukesi ihan uudella tavalla kun omaksuin eräässä kirjassa mainitun tärkeän huomion: Jumala sanoo: "Minä olen Herra, sinun Jumalasi." Ei: "Minä olen Herra, teidän Jumalanne." Eli mikä on kellekin se Jumala, jonka rinnalla "muut jumalat" (epäjumalat, jumalankuvat) menettävät väistämättä merkityksensä.

Tuollaista tulkintaa toki harvemmin kristityiltä kuulee, mutta toisaalta avarakatseisia (ja jopa "esoteerisesti" ajattelevia) kristittyjäkin on varmasti enemmän kuin äkkiseltään voisi kuvitella (lähtien jo ihan vaikka siitä miten vähän uskonto loppujen lopuksi määrittää vaikkapa useimpien Suomessa kirkkoon kuuluvien elämää). Fundamentalismia löytynee joka uskonnosta, mutta en sanoisi että se mitenkään "sisäänkirjoitettuna" kuuluu kristinuskoon.

[Tähti]

Huumori taitaa olla aikalailla fundamentalismin vastakohta. Joidenkin alkuperäisillä kielillä (hebrea ja kreikka) raamattua tutkineiden mukaan, raamatusta löytyy huumoriakin, mikä taitaa olla kyllä kadoksissa suomennoksista. Jossain oli kanssa että joidenkin asioiden merkitystä ei voi edes tajuta monellakaan nykyisistä kielistä, ainakaan englannilla. Ehkä ei suomeksikaan, en tiedä. En tiedä kyllä kuinka olennaisia noi kohdat on, mitä ei voi tajuta.

Ehkä vois kuitenkin ajatella että kun ihmisen voimakkaat tunnereaktiot vähenee, niin fundamentalismikin alkaa hiipua. Varmaan voi kyllä sitten tulla enemmistön mielestä harhaoppiseksi jossain määrin. Esim Bernadette Roberts on kristilliseltä pohjalta lähtenyt https://en.m.wikipedia.org/wiki/Bernadette_Roberts

[Tähti]

Nämä voi kyllä kanssa kiinnostaa tässä yhteydessä, eli kaksi Jumalaan viittaavaa sanaa raamatusta.

Jahve:

"Nimen Jahve merkitystä ei tiedetä varmasti. On arveltu, että nimi on johdettu heprean verbistä hawa ('olla') ja että se voi tarkoittaa esimerkiksi 'hän on', 'hän joka on', 'oleminen' tai ’hän, joka aiheuttaa [olevan] olemisen."

https://fi.m.wikipedia.org/wiki/Jahve

Elohim:

Tässä on mielenkiintoista, että sana on monikko.

https://fi.m.wikipedia.org/wiki/Elohim

[Alfalfa]

Lainaus wikipediasta:

Chicagon yliopiston tutkimuksessa vuosina 1988–1993 tunnistettiin yhdeksän ideologista ja organisatorista piirrettä, joista useimpia esiintyy kaikissa fundamentalistisissa ryhmissä:

4. Ehdottomuus ja erehtymättömyys: pyhiä kirjoituksia pidetään kirjaimellisesti tosina, erehtymättöminä ja absoluuttisen auktoritatiivisina; tulkinnat voivat tosin vaihdella

Osaan, tai uskallan vastata ainakin yhteen. 4.: Olennaisen sisällön kannalta vastaus on: kyllä. Kristinuskossa pyhien kirjoitusten pääasian täytyy pitää paikkansa, aivan kuten historioitsijasta Julius Caesarin Commentarii de bello Gallico eli Gallian sota, kertoo todella tapahtuneesta Gallian sodasta. Samaten kristittyjen Hē Kainē Diathēkē, eli Uusi liitto, kertoo kristityistä todella tapahtuneesta uudesta liitosta Kristuksen veressä: "hē kainē diathēkē en tō haimati mou, to hyper hymōn ekchynnomenon", jne.
Molemmat teokset ovat ihmisten kirjoittamia ja niissä on selvästikin ihmisten keksimää ainesta. Kuitenkaan kristityn ei ole mahdollista pitää itse pääasiaa keksittynä. Tällaisista kirjoituksista eroavat yksinomaan keksityt kirjoitukset, kuten Lukianoksen Vera Historia.
Uusi liitto on kirja, joka käsittelee sitä asiaa — eli filosofien ja teologien kielellä "pragmaa", tai "resiä", joka on uusi liitto. Sekä asia, että sen merkki, tai siitä kertova sana täytyy erottaa toisistaan, sillä jos olisi vain merkki, eikä itse asiaa, ei asiasta olisi mitään hyötyä. Lisäksi, kun asia itse on sellainen, joka on — kuten filosofit ja teologit sanovat, "kath hēma', tai "pro nos" — meille kuten esimerkiksi luento, asiaa ei voida myöskään erottaa sen ilmaisusta, kuten yötä ja päivää. Kun itse asia tunnetaan vain kirjan, sanan, tms. merkin kautta, niin että itse asia olisi tuntematon, jos ei olisi kirjaa, sanaa, jne. merkki ja asia eivät ole erillään toisistaan kuten yö ja päivä, vaan kuten jalka ja ruumis.
Kuka on sitten kirjoituksen tekijä, eli sen 'auctor' ja onko hänellä mitään voimaa, eli kuten latinaksi sanotaan, "visiä"? Saksaksi yksi sana, 'Gewalt' sopii kuvaamaan sekä auktoria, että voimaa. Kristinuskossa Kristus, eli Kristuksen tekojen tekijä on tekemisissä kristittyjen kanssa tekeleensä kautta, so. Uuden liiton kirjan. Tätä kirjaa ei ole kuitenkaan Kristus tehnyt, vaan Hän on tehnyt sen teon, josta ko. kirja kertoo.
Koska ilman Kristuksen tekoa ei kirja olisi muuta kuin yksinomaan keksitty kirjoitus, ei kirjalla itsessään ole minkäänlaista auktoriteettia. Kuitenkin koska ko. kirja kristityistä kertoo siitä, mikä on tehty ja joka ei olisi meille ilman kirjaa, kirja välittää Kristuksen auktoriteettia, so. voimaa kuolla meidän puolestamme. Tällaisena kirja myös pääsisällössään säilyttää Kristuksen auktoriteettia ja kirjalla on valtaa, vaikka se onkin Kristuksen teon kautta, aivan kuin sen otsikko on todellisen veren kautta — eiväthän kirja ja veri ole nimittäin sama asia, vaikka kirjan nimi viittaakin vereen.
Onko tämä sitten fundamentaalista? Kristuksen teon todellisuus on kristitylle "fundamentum inconcussum", "principium primum", jne. ja koska asia tunnetaan kirjan kautta, on siitä kertovassa kirjassa jotakin sellaista, mitä ei voida mitenkään kristittynä kiistää ja jota pidetään ehdottomasti erehtymättömänä totuutena. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että kirjan kirjoittajat olisivat olleet erehtymättömiä. Päin vastoin, kirjassa kuvataan, kuinka apostolitkin, kuten Pietari tekevät virheitä, joten vielä enemmän siitä on syytä epäillä sellaisia, jotka tulivat heidän jälkeensä.

[...] Voidaan myös kysyä, että onko Kristinusko väistämättä myös anti-humanismia?

Kristinuskon suhteesta kirjaan päästään myös kysymykseesi kristinuskon ja humanismin suhteesta. Vastaus on ei, sikäli kun humanismi ymmärretään yliopistollisena oppiaineena, jollaisena se on 1500- luvulta, eli syntyhetkistään saakka, toiminut yhteistyössä kristinuskon kanssa. Nykyäänkin pappia koulutetaan esimerkiksi muinaiskreikassa ja -latinassa, jotka ovat mielestäni filologisia oppiaineita ja aidosti humanistisia, riippumatta yliopistojen nykyisistä jaotteluista. Tosin käsitteen 'humanismi' käyttäminen jatkuvuudessa 1500- luvulta nykyaikaan on hieman epäilyttävää, koska käsite syntyy historiallisesti vasta myöhemmin. Nimenomaan yliopistoa painottavan nykytutkimuksen ja sen aikaisen "humanismin" välillä on kuitenkin olennaisia vastaavuuksia. Humanismin ja kristinuskon suhteessa Rudolf Hermann on oikeassa siinä, että humanismia ei voida ymmärtää vain kristinuskon ihmisyyttä koskevina arvostelmina. Esimerkiksi Erasmus Rotterdamilaisen (1466 — 1536) ja Martin Lutherin (1483 — 1546) kiistaa tahdonvapaudesta on pidetty merkittävänä humanismin ja teologian suhteelle. Siitä ei kiistassa kuitenkaan ollut kysymys, sillä Erasmus on ennemminkin vanhojen katolisten ajattelumallien edustaja, paitsi teologisesti, myös — yllättävää kyllä — tulkintaopillisesti, vaikka hän itse julkaisikin Uuden liiton kreikankielisen laitoksen. Tässä on yksi asia, joka täytyy muistaa: humanismi — määritellään se nyt löyhästi vaikkapa paluuna alkuperäislähteille, "ad fontes" —, on syntyhetkistään saakka teologian aputiede. Teologia ja humanismi eivät ole toisiaan vastaan kuten yö ja päivä, vaan kuten jalka ja ruumis. Asiat ovat vastakkaisia useilla eri tavoilla, joten sanan 'anti-' merkitys kaipaa siis tarkentamista. Sikäli kun humanismilla haluaa kuitenkin käsittää jonkinlaista ihmisen kykyjen, jne. ylistämistä, kuten Pico della Mirandolan (1463 — 1494) tapauksessa, niin kyllä, minusta kristinusko on humanismia vastaan. Se, miten asia tarkemmin voidaan ratkaista, vaatisi kuitenkin melko työlästä humanismin käsitteen määrittelyä. En usko, että riittää pelkästään lukea esimerkiksi Mirandolan Oratio de hominis dignitate ja verrata sitä sitten johonkin itse keksittyyn kristinuskoon, mutta jotakin apua ko. teoksen lukemisesta saattaa olla.

[_xzu]

Pari pointtia alkuperäiseen kysymykseen, ennenkuin alan vastaamaan Alfalfalle. Kristinusko ei ole väistämättä fundamentalismia ihan puhtaasti siitä syystä, että määritelmällisesti fundamentalismi on aina osajoukko suuremmasta joukosta. Chigagon yliopiston tutkimuksesta kannattaa huomioida, että vaikka näitä piirteitä löytyy kaikista fundamentalistisista ryhmistä, se ei tarkoita, että kaikki ryhmät joista näitä piirteitä löytyy ovat fundamentalistisia.

Lainaus wikipediasta:

Chicagon yliopiston tutkimuksessa vuosina 1988–1993 tunnistettiin yhdeksän ideologista ja organisatorista piirrettä, joista useimpia esiintyy kaikissa fundamentalistisissa ryhmissä:

4. Ehdottomuus ja erehtymättömyys: pyhiä kirjoituksia pidetään kirjaimellisesti tosina, erehtymättöminä ja absoluuttisen auktoritatiivisina; tulkinnat voivat tosin vaihdella

Osaan, tai uskallan vastata ainakin yhteen. 4.: Olennaisen sisällön kannalta vastaus on: kyllä. Kristinuskossa pyhien kirjoitusten pääasian täytyy pitää paikkansa, aivan kuten historioitsijasta Julius Caesarin Commentarii de bello Gallico eli Gallian sota, kertoo todella tapahtuneesta Gallian sodasta. Samaten kristittyjen Hē Kainē Diathēkē, eli Uusi liitto, kertoo kristityistä todella tapahtuneesta uudesta liitosta Kristuksen veressä: "hē kainē diathēkē en tō haimati mou, to hyper hymōn ekchynnomenon", jne.

Miksi? Miten "pääasia" määritellään? Vertauksesta sen verran, että hyvä historioitsija ei pidä Caesarin kirjoituksia totena eikä edes varmistavana lähteenä Gallian sodan tapahtumiselle. Analogiaa käyttäen voitaisiin todeta, että hyvä kristitty siis epäilee kirjoitusten totuutta ja etsii muita todisteita. Kristinuskosta löytyy monia suuntauksia, joissa näin nimenomaan kehotetaan tekemään.

Uusi liitto on kirja, joka käsittelee sitä asiaa — eli filosofien ja teologien kielellä "pragmaa", tai "resiä", joka on uusi liitto. Sekä asia, että sen merkki, tai siitä kertova sana täytyy erottaa toisistaan, sillä jos olisi vain merkki, eikä itse asiaa, ei asiasta olisi mitään hyötyä. Lisäksi, kun asia itse on sellainen, joka on — kuten filosofit ja teologit sanovat, "kath hēma', tai "pro nos" — meille kuten esimerkiksi luento, asiaa ei voida myöskään erottaa sen ilmaisusta, kuten yötä ja päivää. Kun itse asia tunnetaan vain kirjan, sanan, tms. merkin kautta, niin että itse asia olisi tuntematon, jos ei olisi kirjaa, sanaa, jne. merkki ja asia eivät ole erillään toisistaan kuten yö ja päivä, vaan kuten jalka ja ruumis.

Täytyy myöntää, että multa meni täysin ohi, mitä tässä yritetään sanoa.

Kuka on sitten kirjoituksen tekijä, eli sen 'auctor' ja onko hänellä mitään voimaa, eli kuten latinaksi sanotaan, "visiä"? Saksaksi yksi sana, 'Gewalt' sopii kuvaamaan sekä auktoria, että voimaa. Kristinuskossa Kristus, eli Kristuksen tekojen tekijä on tekemisissä kristittyjen kanssa tekeleensä kautta, so. Uuden liiton kirjan. Tätä kirjaa ei ole kuitenkaan Kristus tehnyt, vaan Hän on tehnyt sen teon, josta ko. kirja kertoo.
Koska ilman Kristuksen tekoa ei kirja olisi muuta kuin yksinomaan keksitty kirjoitus, ei kirjalla itsessään ole minkäänlaista auktoriteettia. Kuitenkin koska ko. kirja kristityistä kertoo siitä, mikä on tehty ja joka ei olisi meille ilman kirjaa, kirja välittää Kristuksen auktoriteettia, so. voimaa kuolla meidän puolestamme. Tällaisena kirja myös pääsisällössään säilyttää Kristuksen auktoriteettia ja kirjalla on valtaa, vaikka se onkin Kristuksen teon kautta, aivan kuin sen otsikko on todellisen veren kautta — eiväthän kirja ja veri ole nimittäin sama asia, vaikka kirjan nimi viittaakin vereen.

Tai sitten sillä kirjalla on auktoriteettia, koska lukija kuvittelee sen perustuvan tositapahtumiin. Eli kirjalla voi olla voimaa, auktoriteettia, Gewalttia, vaikutusvaltaa, energiaa, valoa, pimeyttä, Shaktia, whatever riippumatta siitä, mihin kirja perustuu. Kyse on enemmänkin lukija tietoisesta tai tiedostomattomasta tulkinnasta ja vastaanottavuudesta.

Onko tämä sitten fundamentaalista? Kristuksen teon todellisuus on kristitylle "fundamentum inconcussum", "principium primum", jne. ja koska asia tunnetaan kirjan kautta, on siitä kertovassa kirjassa jotakin sellaista, mitä ei voida mitenkään kristittynä kiistää ja jota pidetään ehdottomasti erehtymättömänä totuutena. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että kirjan kirjoittajat olisivat olleet erehtymättömiä. Päin vastoin, kirjassa kuvataan, kuinka apostolitkin, kuten Pietari tekevät virheitä, joten vielä enemmän siitä on syytä epäillä sellaisia, jotka tulivat heidän jälkeensä.

Monelle kristitylle ehkä, mutta miksi kaikille? Koska joku joskus on niin kirjoittanut? Miksi myöhempiä kirjoittajia olisi syytä epäillä enemmän, eikö olisi loogisempaa, että heillä nimenomaan on laajempi näkemys ja he ovat voineet oppia aikaisempien kirjoittajien virheistä?

Tässä on yksi asia, joka täytyy muistaa: humanismi — määritellään se nyt löyhästi vaikkapa paluuna alkuperäislähteille, "ad fontes" —, on syntyhetkistään saakka teologian aputiede. Teologia ja humanismi eivät ole toisiaan vastaan kuten yö ja päivä, vaan kuten jalka ja ruumis. Asiat ovat vastakkaisia useilla eri tavoilla, joten sanan 'anti-' merkitys kaipaa siis tarkentamista. Sikäli kun humanismilla haluaa kuitenkin käsittää jonkinlaista ihmisen kykyjen, jne. ylistämistä, kuten Pico della Mirandolan (1463 — 1494) tapauksessa, niin kyllä, minusta kristinusko on humanismia vastaan. Se, miten asia tarkemmin voidaan ratkaista, vaatisi kuitenkin melko työlästä humanismin käsitteen määrittelyä. En usko, että riittää pelkästään lukea esimerkiksi Mirandolan Oratio de hominis dignitate ja verrata sitä sitten johonkin itse keksittyyn kristinuskoon, mutta jotakin apua ko. teoksen lukemisesta saattaa olla.

No, jos lähtökohtaisesti määrittelee humanismin teologian aputieteeksi, niin aika vaikeata sitä kristinuskoa on antihumanistisena pitää.

Humanismihan kattaa laajan alueen tieteitä, joiden yhteisenä tekijänä on ihmislähtöisyys. Koska humanistisiin ajattelutapoihin kuuluu sekä sekulaarisia että uskonnollisia suuntauksia, joita yhdistää lähinnä pyrkimys tieteelliseen metodiin, kriittisyyteen ja inhimillisyyteen, ei suoraan voi sanoa, että kristinusko olisi humanismin vastainen tai humanismi olisi uskonnonvastainen.

Jos taas kristinuskon lähtökohtaisesti määrittelee vaativan sokeaa uskoa pyhien kirjoitusten ydinsanomaan, silloin kristinusko on väkisinkin humanismin vastaista.

Onko itse keksitty kristinusko mielestäsi vähemmän oikeaa kuin jonkun toisen keksimä?

[Kenazis]

Molemmat teokset ovat ihmisten kirjoittamia ja niissä on selvästikin ihmisten keksimää ainesta. Kuitenkaan kristityn ei ole mahdollista pitää itse pääasiaa keksittynä.

Onhan Raamatun totuuden perustuttava johonkin muuhunkin kuin siihen itseensä, sillä ilman mitään sen sisältöä tukevaa "todistusta" ainoaksi mahdollisuudeksi jää puhdas usko. Emme silloin voi myöskää nähdä mikä siinä on keksittyä ja mikä ei. Jos kirja kertoo Kristuksen teoista, josta ilman kirjaa emme voisi tietää mitään, niin eikö kirjan voima perustu silloin nimenomaan itse kirjoitukseen, jonka totuutta emme voi varmistaa? Mistä saamme silloin varmuuden siitä, että kirja ei ole pelkkää kirjoittajan sepitettä? Vaihtoehdoksi jää vain täydellisen sokea uskonhyppy, jonka voimme toteuttaa muidenkin teosten kanssa?

Kristinuskon suhteesta kirjaan päästään myös kysymykseesi kristinuskon ja humanismin suhteesta. Vastaus on ei, sikäli kun humanismi ymmärretään yliopistollisena oppiaineena, jollaisena se on 1500- luvulta, eli syntyhetkistään saakka, toiminut yhteistyössä kristinuskon kanssa. ... Tässä on yksi asia, joka täytyy muistaa: humanismi — määritellään se nyt löyhästi vaikkapa paluuna alkuperäislähteille, "ad fontes" —, on syntyhetkistään saakka teologian aputiede. Teologia ja humanismi eivät ole toisiaan vastaan kuten yö ja päivä, vaan kuten jalka ja ruumis. Asiat ovat vastakkaisia useilla eri tavoilla, joten sanan 'anti-' merkitys kaipaa siis tarkentamista. Sikäli kun humanismilla haluaa kuitenkin käsittää jonkinlaista ihmisen kykyjen, jne. ylistämistä, kuten Pico della Mirandolan (1463 — 1494) tapauksessa, niin kyllä, minusta kristinusko on humanismia vastaan. Se, miten asia tarkemmin voidaan ratkaista, vaatisi kuitenkin melko työlästä humanismin käsitteen määrittelyä. En usko, että riittää pelkästään lukea esimerkiksi Mirandolan Oratio de hominis dignitate ja verrata sitä sitten johonkin itse keksittyyn kristinuskoon, mutta jotakin apua ko. teoksen lukemisesta saattaa olla.

Ajattelin kysymyksessäni humanismia maailmankatsomuksena, en niinkään historiallisina oppiaineina. En ihmisen kykyjen ylistämisenä vaan ihmisen pistämistä itseisarvolliseen asemaan. Näin toimii monet myötätuntoa painottavat uskonnolliset suuntaukset kuten mahayana-buddhalaisuus sekä ainakin näennäisesti eräät kristityt ryhmät, jotka ilmaisevat Jumalan rakkautta lähimmäisen auttamisen kautta. Kuitenkin olen tavannut henkilöitä, jotka sanovat "humanismin olevan Saatanasta", sillä ihminen ei saa olla keskiössä, koska Jumalan/Jeesuksen tulee olla jokaisen ihmisen tärkein asia elämässä. Humanismissa on myös ominaista näkemys ihmisestä lähtökohtaisesti hyvänä, kykeneväisenä kehitykseen ja kasvuun. Oppi perisynnistä ei mielestäni sovi tämän kanssa yhteen. Tähän liittyi pitkälti etuliite "anti".

[obnoxion]

Huomaan että meillä Alfalfan kanssa on hyvinkin päinvastaisia käsityksi Raamatusta. Alfalfa kokee että sanoilla osoitetaan tiettyä asiaa vaihtelevalla menestyksellä, kun itse taas koen että Raamatun vakuuttavuus perustuu sen kirjallisiin, ilmaisuvoimaisiin tekijöihin, joita kuka tahansa voi oppia arvostamaan niin tahtoessaan. Alfalfa näyttää asettavan erilleen Kristuksen kuoleman olennaisesti järjen ja havainnon tuolle puolelle jäävät, täysin ainutkertaiset, ihmisen kannalta ylittämättömän merkitykselliset tekijät, jotka on uskottava sellaisenaan (kuten ymmärrän Alfalfa itse omaksuneen). Itse taas koen että Raamattu edustaa sukupolvelta toiselle periytyvää tulkintahaastetta, jonka merkityksestä todistaa sen eettinen & myyttinen universaalisuus.

Ilmaisunkin osalta näyttäisimme edustavan eri äärilaitoja, kun Alfalfa näyttäisi pyrkivän itsetarkoituksellisesti haastavaan ilmaisuun, joka rajaa keskusteluun osallistujat pieneen ryhmään. Syytä tähän on vaikea keksiä, mutta foorumin pyrkimys käsitellä asioita tavalla joka olisi mahdollisimman helposti seurattavissa ja jossa sympatioita painotetaan on selvästi jotain mitä Alfalfa ei ole joko käsittänyt, tai ei vain moisesta välitä.

Itse ajattelen että olen osannut sanoa asian hyvin, jos sen ymmärtää lapsikin.

Mikäli olen ymmärtänyt Alfalfan väärin, korjaavasta palautteesta tuskin on iloa jos ilmaisussa ei olla valmiita tulemaan huomattavasti vastaan.