Tämä varsin suosittu näkemys tunnetaan moraalisen relativismin nimellä, jonka mukaan tosiaan moraalisten väitteiden totuus on suhteellista, siis ajasta, yhteisöstä jne. riippuvaista. Toinen tavallaan samansuuntainen näkemys, nihilismi, taas väittää, että moraaliset väitteet eivät ylipäätään omaa totuusarvoa, vaan niissä on pohjimmiltaan kyse esimerkiksi tunteen ilmaisusta. Filosofiyhteisössä 2000-luvulla on kuitenkin noussut moraalinen realismi siinä määrin suosituksi, että sitä tentitään nykyään perustason oppikirjoissa. Realismin mukaan jotkin moraaliset väitteet yksinkertaisesti ovat tosia ja toiset vääriä - maailmassa on yksinkertaisesti moraalisia totuuksia ihmisistä riippumatta, vaikka tietenkin lähes kaikkien mukaan ainoastaan ihminen voi realisoida moraalisia totuuksia tai epätotuuksia toiminnallaan.Isobel wrote:Eikö moraalin määrittele aina joukko ihmisiä, olivat he sitten kristittyjä tai eivät.
Selventääkseni hieman, uskon, että niin relativismin kuin nihilismin intuitiivinen vetovoima perustuu kriittisessä kohtaa varsinkin 1800-luvun lopulla nousseen luonnontiedekeskeisen diskurssin valta-asemaan. On triviaalisti totta, että moraalista käyttäytymistä voidaan viimeisimmän viestin tavoin selittää esimerkiksi biologisesti, psykologisesti tai sosiologisesti. Se, mitä tällöin täsmälleen ottaen selitetään, ei ole kuitenkin itse moraalisuus, vaan aina jotain empiirisesti havaittavaa. Moraalinen realismi ei myöskään tietenkään sulje pois tietynasteista relativismia. Asia voidaan hahmottaa analogialla luonnontieteen kehitykseen. Aluksi oltiin väärässä monessa asiassa, ja nykyäänkin tieto on hyvin vaillinaista, mutta eteen päin mennään. Samalla tavoin, jos moraalinen realismi oletetaan, on kaikesta valtavasta pahasta huolimatta aika helppo ajatella ihmiskunnan kehittyneen objektiivisesti moraalisemmaksi verrattuna esihistorialliseen aikaan tai edes keskiaikaan.