- sillä kun vertaan itseäni muihin tuntemiini "uskonnollisiin/henkisiin" ihmisiin, minusta näyttää että heidän uskomuksensa ja maailmankatsomuksensa pysyvät aina keskeisiltä osin muuttumattomina, kun taas minä olen läpikäynyt kolme suurta mullistusta vuosien varrella (olen ehkä vanhempi kuin moni täällä - 45 v.). Pinnallisempi havainnoija saattaisi ajatella, että en koskaan ole ollut kovin tosissani ja vain ajelehdin, mutta olen aina sitoutunut syvästi kaikkeen, ja aina on myös tuskallista huomata että vanha tie ei enää kannakaan. Parikymppisenä etsijänä hurahdin lähinnä New Age-henkisyydestä suoraan gnostilaisen lahkon fanaattiseksi seuraajaksi, joka mullisti siihen astiset käsitykseni; moni asia oli yhtä-äkkiä vaarallista ja vältettävää (mm. meditaatio) ja kaikki muut suuntaukset enemmän tai vähemmän väärässä. Parhaimmillaan (tai pahimmillaan?) se oli hyvin kokonaisvaltaista - se oli koko elämä. Muutaman vuoden jälkeen - syystä että tapasin elämäni miehen, ja homoseksuaalisuuden toteuttaminen oli tietenkin este "Polulla kulkemiselle" - minun oli etsimällä etsittävä vaihtoehtoa; en pystynyt enää elämään vaatimusten mukaan, enkä voinut täysin hylätä henkisyyttäkään. Löysin sen esoteerisesta kristinuskosta ja minusta tuli erään kirkon aktiivinen seurakuntalainen; ei se tietenkään helposti käynyt - minun oli tavallaan pakotettava itseni uskomaan johonkin josta minua oli suorastaan varoitettu!
Vähitellen se onnistui, ja se oli parhaimmillaan henkisesti onnellista aikaa - melkein 15 vuotta. Loppuaikoina olin jo alkanut "flirttailla" pimeyden kanssa, ja minulla alkoi olla yhä enemmän omalaatuisia ajatuksia, jotka eivät oikein sopineet tämän "dogmittoman" kirkon itsestään selvinä pidettyihin käsityksiin, ja lopulta myös koin pettymyksen ihmisten suhteen, joka liittyi samaan asiaan: odotin heiltä enemmän avarakatseisuutta henkisissä asioissa kuin mitä sitten todellisuudessa oli.
Nyt olin henkisesti taas kuin erämaa-vaelluksella, en enää voinut pitää itseäni minkään sortin kristittynä, enkä tiennyt mihin enää uskoisin. Vaati vielä vapautumista lopuistakin kulttuurillisista ehdollistumista, ennen kuin oivalsin että minusta on tullut Luciferisti. Niin, en käytä termiä "satanisti", enkä pidä sitä samana asiana, vaikka löydänkin paljon minua puhuttelevaa AT:n sivulta, ja pitkälti hyväksyn näkemyksenne. Olen vuosia miettinyt liittymistä, mutta ymmärrettävästä syystä minulla on tänä päivänä suuria ongelmia henkisten yhteisöjen tai seurojen suhteen.
(Jeremy Crow edustaa ehkä lähinnä sitä mitä itse ajattelen, ja Greater Church of Luciferin - jossa myös hän on mukana - julkaisuja seuraan säännöllisesti, vaikka en ihan kaikkea allekirjoita.)
Käytännössä harjoitan meditaatiota päivittäin, ja minulle Zazen on osoittautunut toimivimmaksi metodiksi kaikessa yksinkertaisuudessaan. Kristityksi tunnustautuessani olin enemmän ritualistinen, mutta nykyään olen löytänyt tunnepuoltani tyydyttävän harjoituksen, jossa on minulle riittävästi rituaalia, ja se on - yllätys, yllätys - Azazelin Ruusukko. Asiaa auttaa se, että minulla oli paljon kokemusta kristillisestä ruusukkorukouksesta, joten tämä tuntuu omalta.
Minulla ei ole enää juuri mitään lukkoon lyötyjä uskomuksia, olen oikeastaan melko skeptinen henkisten asioiden suhteen olematta kuitenkaan täysin agnostikko. Buddhalaisuus tuntuu nyt läheisemmältä kuin kristinusko.