Hyvät ja huonot muistot koulun uskonnontunneilta

[obnoxion]

Koulujen alkuun voisi sopia tällainen aihe: Kertokaa paras ja huonoin muisto koulun uskonnontunnilta. Muiston pitää olla ajalta ennen täysi-ikäisyyttä, eli muutamat lukion ensimmäiset vuodet vielä käyvät, mutta yliopiston luentoja ei tässä ketjussa pääse muistelemaan. Eikä mielellään siis pelkkää hyvää tai huonoa, vaan molemmat.

[Nefastos]

Kunnon satanistina aloitan huonolla koulumuistolla. Seitsemännellä luokalla keskustelimme uskonnontunnilla lyhyesti ei-kristillisistä uskonnoista. Viittasin & kysyin (en muista oliko aiheesta erikseen pyydetty mielipiteitä), olisiko mahdollista että sama Jumala ilmentäisi itseään näiden eri uskontojen kautta kuten valkea valo hajoaa prismassa moniin väreihin. Opettaja hämmästyi tätä rohkeaa pohdiskelua, ja vastasi: "Ei!" Sitten siirryttiin eteenpäin. Vastaus oli siinä määrin selkeä, että tämä jäi mieleen.

Hyvänä muistona jäi mieleen se lukioajan sympaattinen uskonnon & filosofian opettaja, joka aina mielellään keskusteli asioista. Hänen jälkeensä arvosanani putosikin neljä pykälää, kun seuraava opettaja oli taas behavioristi.

Nykyään puhutaan paljon siitä, miten uskontoa kouluissa tulisi opettaa. Minusta tuntuu siltä että opettakoot mitä tahansa, vaikka fundamentalistista raamatuntulkintaa jokaiselle, kunhan opiskeluympäristö on huomaavainen & keskusteleva. Ei auta yhteiskuntaa eikä ihmisiä, jos jokainen pieni ryhmä saa oman tunnustuksellisen uskonnonopetuksensa, jos opetus ryhmissä on näköaloja sulkevaa eikä avaavaa.

[Benemal]

En tiedä, ovatko nämä hyviä vai huonoja. Kun menin ekalle luokalle kuulin ensimmäistä kertaa nimet Jeesus ja Jumala (paitsi tietty olin tv:ssä kuullut). Minua ei ole kastettu ja kotona ei näistä asioista puhuttu. Tv:ssä tietenkin amerikkalaisissa showeissa palvottii Jeesusta ja Jumalaa, mutta kun ne ovat fiktiota. Jeesus oli ihmisten mielikuvitusystävä. Pikkulapsena minullakin oli mielikuvitusystävä, lohikäärme. Kuulosti täysin hullulta, mitä opettaja selitti. Oli käsittämätöntä, että aikuiset ihmiset uskoivat, että joku vanha mies on tehnyt heidät ja tarkkailee jokaista liikettä tuomitsevasti. Nauroin niille jutuille ja opettaja sanoi, ettei saa pilkata toisten uskoa. Hassua joutua tällaiseen tilanteeseen seitsemänvuotiaana. Kun tämä jatkui, opettaja sanoi, että olen jumalankieltäjä ja sana minunlaisilleni on ateisti. No niin, tämähän sopii oikein hyvin! Olin ylpeä uudesta ideologiastani. Senkin pellet, minuahan ei mikään vanhus taivaalla kyttää! Individualismin lähtökohta. Jumalan olemattomuudesta seurasi myös syvä eksistentiaalinen kriisi, joka oli melko raskas taakka alle kymmenenvuotiaalle. Varmaan liiankin raskas, kun oli niin yksin ja samalla kun oli kuolemanpelko, pelkäsin kauheasti isääni, jonka luulin tappavan meidät, tai ainakin äidin.

Yläasteella olin "elämänkatsomustiedon" tunneilla. Kerran oli mielenkiintoinen ekskursiopäivä Helsingissä. Kävimme Krishna temppelissä ja moskeijassa. Krishnoista olen pitänyt aina. Krishna "paransi" minut ateismista. Hassua porukkaa jokatapauksessa, mutta ovat hyvin sympaattisia. Moskeijassa imaami käveli edestakaisin, selittäen meille koraania alkukielellä, ikäänkuin meidän olisi pitänyt ymmärtää jotain. Kun lähdimme unohdin lippalakkini moskeijaan. En aikonut jättää sitä sinne. Hieman nolostuneena keroin imaamille, "tuota, minun lippalakkini jäi tuonne ylös". Lähdimme hissiillä takaisin ylös ja imaami sanoi "Miksi sinä unohtaa, sinä nuori"? En sanonut mitään.

[obnoxion]

Muistelemalla muisteltuani, huomaan että kokeumukseni uskonnontunneilta ovat melko mietoja. Lukiossa oli mukavampaa kuin alakoulussa, ja yläkoulussa kaikkein ikävintä. Juuri yläkoulusta löytyy kuitenkin tapaus jota voisi sanoa sekä parhaimmaksi että huonoimmaksi.

Siihen aikaan herätti yleistä kinnostusta ja porua tällainen dokumentti kuin "Saatana kutsuu minua". Sitä oli esitetty uskonnontunneilla eri puolilla Suomea, ja moni oppilas toivoi sitä myös meidän kouluumme. Syy toli enimmäkseen se, että videon katsominen tunnilla on miellyttävämpää kuin aktiivinen opiskelu, etenkin jos aihe on vähän raflaavampi.

Aineopettaja olisi videon näyttänyt mielellään, mutta rehtori kielsi. Ja tähän tapaukseen loppui uskonnonopettajan pitkä ura koulussamme. (Asiaan vaikuttivat ilmeisesti myös kurinpitoon ja alkoholinkäyttöön liittyvät, työtä haittaavat ongelmat). Myös kolmetoistavuotiasta itseäni harmitti tällainen sensuuri todellä paljon.

Jälkeenpäin olen ajatellut kuinka outoa rehtorin toiminta oli siihen nähden, että hän kuului juuri sellaisiin äärikristityihin, joiden agendaan tuota aikaa jälkikäteen katsoen kuului amerikkalaistyylisen saatanapaniikin nostattaminen. Nykyään olen ajatellut, että ehkä sinänsä järkeävä rehtori olikin omissa porukoissaan jo nähnyt tarpeeksi, ja tajunnut mistä tässä hypetyksessä oli paljolti kysymys. Hän oli kuulemma perustellut päätöstään sillä, että video "vain pahentaa ongelmaa". Ja juuri näin ajattelen nyt itsekin. Niin sanotun valistuksen tarkoitus oli enneminkin pitää asiaa mahdollisimman näkyvänä ja huolestuttavan oloisena, kuin mikään muu.

Joka tapauksessa, vanhan opettajan lähdön myötä sain yläkoulun viimeisenä kahtena vuotena nähdä hyvin monipuolisen valikoiman erilaisia sijaisia opettamassa uskontoa. Tämä antoi tavallista monipuolisemman näkökulman aikuisten suhteesta uskonnon aiheisin, mikä oli hyvä asia. Erityisesti mieleen jäi pitkään sijaisena ollut "kiihko-rukoilevainen".

Nykyään puhutaan paljon siitä, miten uskontoa kouluissa tulisi opettaa. Minusta tuntuu siltä että opettakoot mitä tahansa, vaikka fundamentalistista raamatuntulkintaa jokaiselle, kunhan opiskeluympäristö on huomaavainen & keskusteleva. Ei auta yhteiskuntaa eikä ihmisiä, jos jokainen pieni ryhmä saa oman tunnustuksellisen uskonnonopetuksensa, jos opetus ryhmissä on näköaloja sulkevaa eikä avaavaa.

Minusta tämä oli todella hyvin sanottu.

[Einheri]

Seuraava teksti saattaa liipata off-topicia, koska muisto ei varsinaisesti liity juuri uskonnontuntien opetuksiin, vaan enemmän rippikouluaikaan...

Rippikoulussa piti opetella ulkoa isä meidän -rukouksen, sekä uskontunnustuksen lisäksi myös muuta sisältöä. Vuosien varrella näistä jäi parhaiten mieleen yksi opetus jonka vapaa siteeraus kuului jotakuinkin seuraavasti "Lain ja uskonnon ollessa ristiriidassa, kirkko on omatunto".
Opeteltujen aiheiden läksyjen kuulustelussa tuli sitten muistaa asiat ulkoa, joka oli kohtalaisen helppoa, mutta 15-vuotiaalle pojanklopille oli kohtalaisen haastavaa pukea sanoiksi ja sisäistää kyseinen ohjenuora.

Nyt sitten useiden vuosien jälkeen tuosta ajasta, avasi Päivi Räsänen jälleen sanallisen arkkunsa jouduttuaan selittelemään mediassa pohdintojansa, Suomen lain ja kristillisyyden mahdollisista ristiriitaisuuksista "oikein tekemisen" suhteen.
-Tuolloin rippikoulussa opetettu värssy palasi takaisin mieleeni ja ´pelon sekaisin tuntein´ jouduin myöntämään sen, että olin sisäistänyt -kys. värssyn punaisen langan, sekä sen että tunsin ymmärtäväni Päivi Räsästä tässä ristiriita-ajatuksessa, joka nivoutuu ulkoapäin asetetun moraalin ja ihmisen omatunnon välille.

Onko tämä sitten lopulta hyvä vai huono muisto, siitä en mene takuuseen.
Silmiä avaava kokemus tämä oli joka tapauksessa.

[obnoxion]

Seuraava teksti saattaa liipata off-topicia, koska muisto ei varsinaisesti liity juuri uskonnontuntien opetuksiin, vaan enemmän rippikouluaikaan...

Sovitaan että myös rippi- ja pyhäkoulumuistot mahtuvat tähän ketjuun.

Nyt sitten useiden vuosien jälkeen tuosta ajasta, avasi Päivi Räsänen jälleen sanallisen arkkunsa jouduttuaan selittelemään mediassa pohdintojansa, Suomen lain ja kristillisyyden mahdollisista ristiriitaisuuksista "oikein tekemisen" suhteen.
-Tuolloin rippikoulussa opetettu värssy palasi takaisin mieleeni ja ´pelon sekaisin tuntein´ jouduin myöntämään sen, että olin sisäistänyt -kys. värssyn punaisen langan, sekä sen että tunsin ymmärtäväni Päivi Räsästä tässä ristiriita-ajatuksessa, joka nivoutuu ulkoapäin asetetun moraalin ja ihmisen omatunnon välille.

Tunsin itsekin ymmärtäväni Päivi Räsästä sen verran hyvin, että jopa hieman itse ahdistuin kun hänestä tehtiin kaikille yhteinen maalitaulu. Hän on joutunut lainaamaan kasvojaan - jos näin voidaan sanoa - yhteiskuntamme varjolle, ja kestänyt hankalassa tilanteessan minusta melko hyvin.

Ymmärrän itse "Kirkko on omatunto" -lauseen siten, että kun laki sallisi tehdä vastoin etiikkaa, silloin tehdään kuten on oikein, vaikka se olisi vaativampaa, ja vaikka epeettisyydestä ei mitään maallista sanktiota saisikaan. Tai, mikä vielä vaativampaa, jos maailma vieläpä palkitsee tällaisesta epäeettisestä teosta.

Tosin omasta puolestani Kirkko on käsitettävä tässä esimerkissä täysin henkiseksi ideaksi, jota voi maailmassa vastata kyllä monkikin kirkkorakennus arkkitehtuurinsa puolesta, mutta tuskin koskaan sen toiminna osalta jota näissä ulkoisesti upeissa puitteissa harjoitetaan.

[Nefastos]

Tunsin itsekin ymmärtäväni Päivi Räsästä sen verran hyvin, että jopa hieman itse ahdistuin kun hänestä tehtiin kaikille yhteinen maalitaulu.

Toisaalta tilanne osoitti jälleen konkreettisesti sen voimakkaan problematiikan, mikä liittyy politiikan & uskonnon yhdistämiseen. Ministeriltä ei ole minusta väärin odottaa näin voimakkaiden jännitteiden hienovireisempää ymmärtämistä.

Sovitaan että myös rippi- ja pyhäkoulumuistot mahtuvat tähän ketjuun.

Rippikoulu tuntuu oudolta rakenteelta. Ja tuntui oudolta rakenteelta myös siellä ollessani, vaikka olisin ollut hyvinkin kiinnostunut jatkamaan kristillisten vakaumuksen piirissä. Kokemukset ovat nuorten keskinäistä sosiaalisuuden opiskelua, siis nuoren oman identiteetin rakentamista, & se mitä tähän päälle opiskellaan dogmatiikasta, tuntuu suorastaan härskillä tavalla päälleliimatulta. Voitaisiin puhua jopa ehdollistamisesta.

Tämä näin ikään kuin pois alta, muilta varmaan tulee parempia anekdootteja.

[Insanus]

Muistan ala-asteen tunneilta uskonnonkirjan sivun jossa oli "ranskan saatananpalvojien maalaamia symboleita" eli seinään maalattu pentagrammi tekstillä "PISS ON CHRIST!!" ja sympaattisen tehtävän jossa piti piirtää vihkoon ilmestyskirjan peto Niitä hihiteltiin sitten.

Ylä-asteella oli mukavan huumorintajuinen uskonnonopettaja, mutta hänen (osin itsetarkoituksellisen) kyyninen ilmaisunsa "ja sitten taisi joku Jesse pamauttaa parit ihmeet" vei ehkä intoa vakavammalta paneutumiselta enemmän kuin olisi ollut tarpeen.

Ei sieltä paljon oikeasti jäänyt mieleen.

[Tephra]

Yläasteen uskonnonopettajamme oli hyvin värikäs eikä varmasti kovinkaan tasapainoinen persoona, josta oli liikkeellä kaikenlaisia tarinoita, joiden totuudenmukaisuudesta (nostellut hamettaan luokan edessä jne.) on vaikea lähteä sanomaan yhtään mitään, ehkei kannatakaan. Varsin ristiriitainen ja omalaatuinen tapaus kuitenkin.

Kävin yläasteeni siinä 2000-luvun puolenvälin tietämillä, ja ainakin koulussamme (vai olisiko liittynyt tuohon opettajaan) taisi leijua vielä jäänteitä 90-luvun saatananpalvontahysteriasta. Tunnilla katsottiin "Saatana kutsuu minua", ja jotkut taisivat ottaa nuo jutut kohtalaisen sellaisenaan. Itsekin sain, joskin oppilaiden toimesta, oman osani saatananpalvojahuutelusta, joskin enimmäkseen kiusoittelumielessä. Ehkä parhaiten on jäänyt mieleen opettajan kauhistunut, dramaattinen kuvailu saatananpalvonnasta musiikissa, joka hänen mukaansa ilmeni siinä, kuinka Metallican jossakin kappaleessa lauletaan "hakkaan muijaa pesäpallomailalla", josta päästiin etenemään tämän päivittelyn kohokohtaan, eli määrittelemättömässä kappaleessa olleeseen "take this innocent body"-lauseeseen, jonka opettaja kertoi kuvaavan vauvan uhraamista Saatanalle. Näin vuosia jälkikäteen olen googlettanut tämän löytämättä mitään tuloksia.

Hyvänä muistona on se, että hanakasta kyseenalaistamisestani (en muista, kuinka rakentavia tai tyydyttäviä vastaukset kysymyksiini olivat, tosin) ja ehkä hivenen myös ulkomuodostani huolimatta tämä opettaja ei koskaan ottanut minua silmätikukseen tai pitänyt muutenkaan arveluttavana, vaikka se olisi periaatteessa ollut helppoa. Saattoi kylläkin liittyä kattaviin koevastauksiin - eräänlaisena koulun kansanperinteenä siirtyi aina eteenpäin, että kokeesta sai kympin, jos kirjoitti asiat mahdollisimman pitkästi. Ei sillä, kyllä evlut-uskontoa vastaan kapinoinnistakin huolimatta senkin opiskeluun oli aitoa kiinnostusta.

[Sothoth]

Yläasteen uskonnonopettajani esitti asiat ihan neutraalisti ja muitakin uskontoja kuin kristinuskoa käsiteltiin kattavasti. Katsottiin ihan jotain dokkareita hindulaisten ja buddhalaisten arjesta, mikä oli kyllä mukavan havainnollistavaa opetusta. Buddhalaisuutta käsiteltäessä luokan piti meditoida pulpetissa istuen ja kertoa sen jälkeen mitä ajatuksia kokemus herätti. Innostuinkin noihin aikoihin buddhalaisuudesta kovasti ja etsin siitä paljon tietoa. Muistan myös, että ensimmäistä kertaa kuulin mainittavan teosofiasta, jonka esimerkkinä opettajani mainitsi Pekka Ervastin. Noin yleensä ottaen olin melko tyytyväinen uskonnonopetukseeni ja tykkäsin aineesta yläasteella ja lukiossakin. Ala-asteen uskonnonopetus sen sijaan ei kyllä ollut mitään kummoista. Samat vanhat kristinuskojutut siellä käytiin, mitä kotonakin ja seurakunnan kerhossa, jossa olin ennen kouluikää.

Saatananpalvontahysteriaa ei meillä muistaakseni uskonnontunneilla lietsottu. Yläasteen äidinkielen opettajani tosin kyllä saatananpalvontaa kauhisteli, kun eräs luokkatoverini piti esitelmän Slipknotista.