Kätkeytyvä Jumala

[obnoxion]

Kun hyvin nuorella iällä aloin etsiä tietä sen uskonnollisen aavistukseni ytimeen, jota nykyisin jo voidaan hyvin kutsua satanismiksi, oli tietoa olemassa olemattomasti. Oli tartuttava jokaiseen oljenkorteen, analysoitava jokainen vihjaus, pystyttävä ottamaan vakavasti kaikki aavistukset, ja silti erottelemaan jyvät akanoista. Siihen aikaan ei vielä ollut internettiä, ja edes kohtuullista kirjaa okkultismista oli 12-14 vuotiaana lähes mahdotonta löytää. Siinä vaiheessa kun internetin maailma voimakkaine vaikuttimineen avautui, olikin jo oman satanismin perustukset valmistettu lähes epätoivoisella etsinnällä, jossa lopullisten vastausten oli löydyttävä ihmisen itsensä sisältä.

Nykyisen informaatiotulvan edessä ongelmat ovat toisenlaisia. Tavallaan edellytykset ovatkin monella tapaa paremmat. Mutta olen ajatellut että noina ensimmäisinä vuosina Saatana kätkeytyi ilmentyäkseen puhtaampana olemuksena, vapaana niistä ulkoisista mudoista ja asuista joita sen hetkiset julkisen satanismin voimakkaat suuntakset olivat Hänen eteensä ripustaneet.

Jumaluus joka kätkeytyy ilmentyäkseen, tai joka kätkee atribuuttinsa (kuten armonsa) ilmeentääkseen sen, on uskonnon yleisiä teemoja ja uskomisen perustavanlaatuisimpia paradokseja.

Vai kuinka itse koette asian olevan?

[Insanus]

Itse löysin ensimmäisiä oivalluksia juuri jossain 12-15 ikävuosina ja okkultismikiinnostus olikin ensisijaisesti tietyn kielen etsimistä: kuinka voidaan ilmaista se, mitä ei voida ilmaista niin ettei se sekoitu toisiin asioihin joita ei voi ilmaista. Informaatiota kaikesta toki löytyi netistä vaikka millä mitalla, mutta varsinkin 14-vuotiaan taidoilla löydetty taso ei ollut kovin korkea.
Kun olin oppinut että mustan kynttilän sytyttämällä voi ja saa tappaa kaikki ärsyttävät tyypit & että Helvetti on oikeasti mukava paikka jossa ihmiset pelaavat korttia, että demonit ovat jylhiä ja kauniita olentoja jotka voidaan tietty merkki piirtämällä käskeä antamaan rahaa tai mitä tahansa muutakin "what thou wilt" (huoh) ja niin edelleen, niin tuntui kyllä kovasti ettei okkultismi ollut ihan se oma juttu. Joka paikassa on adepteja jotka voisivat tehdä mitä tahansa mutta eivät viitsi (maksa 50 dollaria, niin saat kuulla miten!) ja kaaosmaagikoille mikä tahansa toimii kunhan siihen uskoo tarpeeksi kovasti.
Palvo siinä sitä pyhää. Ai niin, mutta sehän pitää itse määritellä mikä on pyhää, kaikki on subjektiivista ja minä olen jumala ja silti oli pakko yrittää ottaa edes jotain vakavasti. Jokin yhteinen ydin kaikelle sille roskalle, jotain millä punnita toinen toistaan järjettömämpiä vaihtoehtoja.

Tietyssä spesifissä kontekstissa uskon että jokainen väite pitää paikkansa, mutta siitä kontekstista ei kukaan koskaan puhunut sanaakaan, eikä se ole helppoa punnita kahdesta ristiriitaisesta harhakuvasta sitä jonka ytimessä on jotain läsnäolevaa. Kuitenkin, jokin piti tiellä ja poimi kaoottisista ilmaisuista sen mikä niissä oli hyvää ja oikein. Jokin harhaisessakin muodossa on läsnä ja sen kautta puhuu jokin tosi, eikä lapsi välttämättä menekään pesuveden mukana.
Jyviä on varmasti nykyisin enemmän, mutta niiden havaitseminen kysyy yhä tarkkaa silmää.

[obnoxion]

Itse löysin ensimmäisiä oivalluksia juuri jossain 12-15 ikävuosina ja okkultismikiinnostus olikin ensisijaisesti tietyn kielen etsimistä: kuinka voidaan ilmaista se, mitä ei voida ilmaista niin ettei se sekoitu toisiin asioihin joita ei voi ilmaista.

Myös omassa etsinnässäni oli erityisesti kysymys uuden kielen etsimisestä. Ja tarkoitan nyt erityisesti ajattelun kieltä, "sydämen kieltä".

Tuo 12-15 vuoden ikä ei ole selainen, että sille ryhmälle kannattaisi käydä erityisesti suosittelemaan okkultisimia. Pitäisin sitä hyvin epäviisaana. Mutta varmaan myös melkoista hienovaraisuutta vaaditaan jos esitellään peruskoulun uskonnontunnilla tiibetinbuddhalainen kuvaus Herukasta ja Dakinista jab-jumissa, juomassa ihmisen sisälmyksiä pääkallokupista. On parempi näyttää kaunis ilmavalokuva luostarista vuoristossa, ja kertoa että Dalai Lama on rauhannobelisti.

Mutta kun kysymyksessä on voimakas ja sisäsyntyinen palo, se näyttäisi alkavan ilmentymisensä tässä iässä. Sanoisin, että se näissä harvinaisissa tapuksissa herää jopa hieman ennen seksuaalisuuden tiedostamista. Aikuisena puuttuisin siihen minimaalisesti, eli mahdollisimman vähän eri oikeuksia, mutta myös mahdollisimman vähän asian estelyä. Tilanne on toinen maissa joissa vaikapa oppipoikakausi nuorella ikää luostarissa on kulttuurisesti normaalimpi asia. Länsimaissa se kuitenkin tarkoittaisi lapsen tai nuoren viemistä aikuisen päätöksellä marginaaliin, mikä on yleensä hyvin, hyvin haitallista.

Informaatiota kaikesta toki löytyi netistä vaikka millä mitalla, mutta varsinkin 14-vuotiaan taidoilla löydetty taso ei ollut kovin korkea.

Tämä on juuri se informaatiotulvan ensimmäisenä mieleen nouseva haitta, jolta me ennen internetin aikaa ennen etsintämme aloittaneet usein vältyimme.

[Insanus]

Tuo 12-15 vuoden ikä ei ole selainen, että sille ryhmälle kannattaisi käydä erityisesti suosittelemaan okkultisimia. Pitäisin sitä hyvin epäviisaana. Mutta varmaan myös melkoista hienovaraisuutta vaaditaan jos esitellään peruskoulun uskonnontunnilla tiibetinbuddhalainen kuvaus Herukasta ja Dakinista jab-jumissa, juomassa ihmisen sisälmyksiä pääkallokupista. On parempi näyttää kaunis ilmavalokuva luostarista vuoristossa, ja kertoa että Dalai Lama on rauhannobelisti.

Hirveän vaikeaa olla samaa mieltä. Ehkei käytännön okkultismia ole viisasta suositella tuohon ikään, mutta teoriaa? Jotain pientä alkua? Jotain tyyliin "mitkä asiat yhdistävät näitä jumalhahmoja a, b ja c", eikö se olisi loistava koekysymys vaikka kirkkohistorian tilalle? Myös, miksi on parempi kertoa Dalai Laman rauhan nobelista kuin ihmisten sisälmyksiä juovista Herukasta & Dakinista? Eikö molemmista?

[obnoxion]

Hirveän vaikeaa olla samaa mieltä. Ehkei käytännön okkultismia ole viisasta suositella tuohon ikään, mutta teoriaa? Jotain pientä alkua? Jotain tyyliin "mitkä asiat yhdistävät näitä jumalhahmoja a, b ja c", eikö se olisi loistava koekysymys vaikka kirkkohistorian tilalle? Myös, miksi on parempi kertoa Dalai Laman rauhan nobelista kuin ihmisten sisälmyksiä juovista Herukasta & Dakinista? Eikö molemmista?

Ehkä tässä eniten hirvittäisi vastuu. Koulussa tämä viesti, jota suurin osa aikuisistakaan ei kykene ymmärtämään, menisi koko ikäryhmälle, jolla persoonat ja identiteettit ovat keskeneräiset. Lisäksi on ajateltava vastuuta jokaisen lapsen vanhemmalle. Yksikin vahinko voi olla elämän mittainen tragedia koko perheelle. Esimerkiksi tantristen kuvien näkeminen luostareissa on ollut usein niin rajattua, että suuri osa mukeistakaan ei niitä koskaan päässyt katsomaan. Näkemys juontaa ajalta jolloin kuvilla ajateltiiin olevan todellista voimaa ja vaikutusta.

Jumaluus joka kätkeytyy ilmentyäkseen, tai joka kätkee atribuuttinsa (kuten armonsa) ilmeentääkseen sen, on uskonnon yleisiä teemoja ja uskomisen perustavanlaatuisimpia paradokseja.

Vai kuinka itse koette asian olevan?

Entä onko kenelläkään sanottavaa viestiketjun varsinaisesta otsikkoaiheesta, joka on nyt vaarassa jäädä alustukseni jalkoihin?

[Wyrmfang]

Jumaluus joka kätkeytyy ilmentyäkseen, tai joka kätkee atribuuttinsa (kuten armonsa) ilmeentääkseen sen, on uskonnon yleisiä teemoja ja uskomisen perustavanlaatuisimpia paradokseja.

Vai kuinka itse koette asian olevan?

Koen tämän hyvin keskeisenä ulottuvuutena uskonnollisuudessa. Tulee mieleen jokunen olennainen aspekti:

1.) Jumalan olemassaolo tai muut uskonnolliset totuudet eivät ole faktatotuuden kaltaisia, niitä ei voi todistaa. Jos voisi, se hävittäisi koko uskonnon merkityksen.

2.) Samaan tapaan, vielä ehkä monisyisemmin, jos ei olisi pahan ongelmaa ja sitä kautta vihaa Jumalaa kohtaan, ei Jumalaa voisi rakastaakaan.

3.) Ensimmäinen ajatus armosta oli, että ei koske minua satanistina. Mutta kun mietin hetken, niin myös armo on keskeistä minulle seuraavalla tavalla. Kun tekee kaikkensa jonkin asian eteen ja omat voimat eivät yksinkertaisesti riitä (tai pikemminkin periaatteessa ehkä riittäisivät, mutta ei käytännössä kykene ikinä tekemään parastaan), on satanistillekin keskeistä jättää mahdollisuus, että ulkopuolelta voi tulla apua, jota ei millään pysty ennalta aavistamaan. Usein henkinen kehitys ajautuu umpikujaan tämän mitättömän oloisen seikan takia; kielletään tuo mahdollisuus huoletta kategorisesti. Tällä pohdinnalla on ilmeisesti jotain tekemistä perinteisesti uskonnollisten ihmisten armon käsitteen kanssa (joka itselläni ei käsitteenä resonoi kovin mieltäylentävästi)?

Nykyisen informaatiotulvan edessä ongelmat ovat toisenlaisia. Tavallaan edellytykset ovatkin monella tapaa paremmat. Mutta olen ajatellut että noina ensimmäisinä vuosina Saatana kätkeytyi ilmentyäkseen puhtaampana olemuksena, vapaana niistä ulkoisista mudoista ja asuista joita sen hetkiset julkisen satanismin voimakkaat suuntakset olivat Hänen eteensä ripustaneet.

Lähtökohtaisestihan tässä täytyy muistaa, että jos uskoo maailman tarkoituksenmukaisuuteen, niin kehitys menee aina suuressa mittakaavassa oikeaan suuntaan. Tämä simppeli asia tuntuu kuitenkin usein unohtuvan ja okkultismista alkaa muodostua keino oikeuttaa omaa kykenemättömyyttä kohdata nykyajan haasteita (jolloin tietysti mahdoton ajatus paluusta menneeseen alkaa kiehtoa).

Jos kuitenkin yrittää verrata aikaa ennen "informaatiovallankumousta" nykyaikaan tässä suhteessa, niin sanoisin, että ennen mentiin joko syteen tai saveen. Mikäli kehittävän vakaumuksen pystyi kehittämään olemattomista ulkoisista virikkeistä, se on erittäin syvä ja kestävä. Epäonnistumisen hinta taas oli varmaan usein aika kova (nykyisin moni varmasti jo haudassa). Nykyään taas on mahdollisuus edetä enemmän valmiiksi pureskeltua tietä, jolloin ne väistämättä ilmenevät henkiset haasteet tulevat ehkä useimmin siinä, että osaa nähdä henkisenä myös sen perus ankean yhteiskunnallisen elämän (ts. että henkinen kehitys on todella kehitystä eikä valmiiden viehättävien abstraktioiden opettelua).

EDIT: Itse edustan siis sukupolvea, jonka henkinen herääminen ajoittuu aika lailla juuri tuohon informaatioaikakauden alkuun. Netti oli jo olemassa, mutta sen käyttö ei ollut samalla tavalla vakiintunut osa elämää kuin nykyään, ja sieltä ei vielä löytänyt ainakaan minun taidoilla "mitä tahansa" kuten nykyään.

[obnoxion]

Koen tämän hyvin keskeisenä ulottuvuutena uskonnollisuudessa.

Yksi keskeisimmistä mielestäni. Krsitinuskossa kätkeytyvä Jumala tuntuisi olevan aina oikea Jumala, mutta ilmenevää tai ihmeen tekevää Jumalaa epäillään ensin paholaiseksi. Toisaalta idea on gnostilainen: Todellinen Jumala ei toimi maailmassa, mutta kipinä Hänestä asuu ihmisen sisällä. Ihmisen oman uskonnollisuuden kautta on siis niin, että Jumala kätkeytyy eikä toimi maalmassa siksi, että voisi ilmentyä ihmisen sisäisessä maailmassa. Tällainen Jumala ei siten tarvitsesi antaa mitään ulkoisia merkkejä itsestään, vaan pelkästään sisäisiä ihmeitä.

1.) Jumalan olemassaolo tai muut uskonnolliset totuudet eivät ole faktatotuuden kaltaisia, niitä ei voi todistaa. Jos voisi, se hävittäisi koko uskonnon merkityksen.

2.) Samaan tapaan, vielä ehkä monisyisemmin, jos ei olisi pahan ongelmaa ja sitä kautta vihaa Jumalaa kohtaan, ei Jumalaa voisi rakastaakaan.

3.) Ensimmäinen ajatus armosta oli, että ei koske minua satanistina. Mutta kun mietin hetken, niin myös armo on keskeistä minulle seuraavalla tavalla. Kun tekee kaikkensa jonkin asian eteen ja omat voimat eivät yksinkertaisesti riitä (tai pikemminkin periaatteessa ehkä riittäisivät, mutta ei käytännössä kykene ikinä tekemään parastaan), on satanistillekin keskeistä jättää mahdollisuus, että ulkopuolelta voi tulla apua, jota ei millään pysty ennalta aavistamaan. Usein henkinen kehitys ajautuu umpikujaan tämän mitättömän oloisen seikan takia; kielletään tuo mahdollisuus huoletta kategorisesti. Tällä pohdinnalla on ilmeisesti jotain tekemistä perinteisesti uskonnollisten ihmisten armon käsitteen kanssa (joka itselläni ei käsitteenä resonoi kovin mieltäylentävästi)?

Kyllä. Mainittakoon että atribuuttinsa kätkevä Jumala voi kätkeä muunkin atribuuttinsa, kuin armonsa.

Lähtökohtaisestihan tässä täytyy muistaa, että jos uskoo maailman tarkoituksenmukaisuuteen, niin kehitys menee aina suuressa mittakaavassa oikeaan suuntaan.

Aivan. Toki pienessä mittakaavassa voidaan ottaa väliaikaisesti isojakin askelia taaksepäin, ja pieni mittakaava voi kai helposti olla ihmisen ikää suurempi.

Nykyään taas on mahdollisuus edetä enemmän valmiiksi pureskeltua tietä, jolloin ne väistämättä ilmenevät henkiset haasteet tulevat ehkä useimmin siinä, että osaa nähdä henkisenä myös sen perus ankean yhteiskunnallisen elämän (ts. että henkinen kehitys on todella kehitystä eikä valmiiden viehättävien abstraktioiden opettelua).

Kätkeytyneen Jumalan teema minusta vain ilmenee eritavalla, kun jumaluus kätkeytyy informaatiovirtoihin. Kielikuva pureskelusta oli minusta hyvä. Näitä virtoja on hyvin vaikea todella sulattaa ja hyödyntää. Helposti tulee niin nieltyä kuin oksennettua niitä erilaisina sekamutoisina kokonaisuuksina. Ylimääräinen informaatio voi olla taakka. Jos sytyttää uteliasuuttaan valot huoneeseen, ja siellä seisoo naamioitunut mies kuolleen poliisin vieressä, mikään ei ole enää ennallaan vaikka laittaisi valot takaisin kiinni.

[Insanus]

Ehkä tässä eniten hirvittäisi vastuu. Koulussa tämä viesti, jota suurin osa aikuisistakaan ei kykene ymmärtämään, menisi koko ikäryhmälle, jolla persoonat ja identiteettit ovat keskeneräiset. Lisäksi on ajateltava vastuuta jokaisen lapsen vanhemmalle. Yksikin vahinko voi olla elämän mittainen tragedia koko perheelle. Esimerkiksi tantristen kuvien näkeminen luostareissa on ollut usein niin rajattua, että suuri osa mukeistakaan ei niitä koskaan päässyt katsomaan. Näkemys juontaa ajalta jolloin kuvilla ajateltiiin olevan todellista voimaa ja vaikutusta.

Nykyään taas porno ja verinen väkivaltaviihde on useille ala-asteikäisille arkipäivää ja juuri sen tähden voisi luulla että teemojen julkinen käsittelykin aiempaa nuoremmassa iässä voisi olla suotavaa. Täydellisessä maailmassa kaikki kohdattaisiin silloin kun omat voimavarat ovat riittävät, mutta täällä tulee psyykkisesti turpaan joka tuutista herkästi iästä riippumatta.
Latauksen piiloon painuminen hyvinkin voi luoda vaikeita vääristymiä & vastuu taitaa tässä olla se peruste puolesta & vastaan. Toisaalta tietoinen käsittely aikaisessa vaiheessa voi kuormittaa ihmistä valtavasti, toisaalta käsittelemättä jättäminen voi vaikeuttaa itse asiaa.

Jumaluus joka kätkeytyy ilmentyäkseen, tai joka kätkee atribuuttinsa (kuten armonsa) ilmeentääkseen sen, on uskonnon yleisiä teemoja ja uskomisen perustavanlaatuisimpia paradokseja.

Vai kuinka itse koette asian olevan?

Asian poissaolo saa ihmisen kutsumaan sitä sisältään, varmasti on näin. Itse pyrin suhtautumaan tähän kysymykseen sillä usein kristillisissä piireissä kuullulla näkemyksellä jossa Saatana edustaa ei jumalan vastakohtaa, vaan Jumalan poissaoloa. Siten näkemys Saatanasta "valonsa himmentäneenä jumalana" ja samanaikaisesti vihkijänä voi avata ainakin osan tästä paradoksista.