Pohdiskelua

Vakaumukset, moraalisäännöt, muut seurat ja uskonnot.
Locked
Markion
Posts: 4
Joined: Mon Jun 17, 2013 4:06 pm

Pohdiskelua

Post by Markion »

Olen uusi täällä; kiitos, että sallitte minun rekisteröityä! Tämä kirjoitus ei varsinaisesti sisällä mitään kysymystä, ainoastaan ”ääneen” pohdiskelua.

Olen mielenkiinnolla jo pitkään tutkinut sivujanne - tekstejä, keskusteluja – ja pohtinut sitä missä itse seison näiden asioiden suhteen, eli kuinka hyvin tämä sinänsä hyvin vetoava aatesuunta minuun sopii. (Ja tosiasia, että seuranne on perustettu entisessä kotikunnassani, on hauska yksityiskohta.) Päällimmäisenä nousee esiin ajatus, olenko väliinputoaja MYÖS täällä.

Uskontokuntiin sitoutumattomuudesta… no, minä kuulun esoteerista kristinuskoa edustavaan kirkkokuntaan, jolla ei ole dogmeja. Itse en kokisi sitä esteeksi mihinkään. Pitkään olin hyvin aktiivinen jäsen, nykyään etääntynyt, johon syynä tuosta dogmittomuudesta huolimatta on silti kokemus siitä, että olen liiaksi oman tieni kulkija voidakseni täysin olla kotonani. Tavallaan se kyllä koskee mitä tahansa järjestöä; painiskelen kovasti sen näennäisen paradoksin kanssa, että haluan olla ehdottoman vapaa, ja silti tuntea kuuluvani johonkin – tuntea yhteyttä muihin.

Satanismista: minulla ei ole sitten minkäänlaista satanistista taustaa, toisin kuin monilla täällä näyttää olevan – mutta niin ikään olen luopunut käyttämästä nimikettä ”kristitty”, koska se on niin ahdas, harhaanjohtava ja väärinymmärretty, ja jo kauan sitten olen päässyt tietyistä kulttuurillisista peloista satanismia kohtaan ja pidän sitä hyväksyttävänä elämänkatsomuksena. Olen lukenut LaVeyn Saatanallisen Raamatun ja katsonut pari dokua hänestä, ja tiedän kyllä että teistiset satanistit eivät hänestä paljon perusta; omasta mielestäni hän oli fiksu tyyppi juuri siksi, ettei ottanut kaikkea sitä niin helvetin vakavasti (voimasana sallittaneen tässä yhteydessä?).
Olen niin ikään suurella mielenkiinnolla tutkinut kirjoituksia edesmenneestä 1970-luvun liikkeestä The Process Church of the Final Judgment, joka yhdisti opissaan Kristuksen, Saatanan, Luciferin ja Jehovan.

Omasta suhteestani uskontoon/henkisyyteen sanoisin, että oivalsin millainen yhteys näillä asioilla tänä päivänä on siihen miten lapsena loin valtavia fantasiamaailmoja mielessäni, ja millä hartaudella (sananmukaisesti) saatoin paneutua pelkästään leikin valmisteluun ennen kuin edes aloin leikkiä. Toisin sanoen yritän sanoa, että Jeesuksen käyttämä sanonta ”lapsenkaltaisuudesta” viittaa minusta tietynlaiseen hartauteen, mutta ilman mitään tosikkomaisuutta – leikkimielisyyteen! ”Taivasten valtakunta” on minulle mielikuvituksen valtakunta, luovuuden valtakunta. Annanko itsestäni väärän kuvan jos sanon, että leikin näillä asioilla? Rituaalit ja symbolit ovat minulle osa tätä leikkiä, ”pyhää leikkiä” niin sanoakseni.

Sen ollessa yksi puoli asiaa, toinen puoli on yksinkertainen Zazen, jota aloin harjoittaa vasta tänä vuonna – vastauksena pitkään kyteneeseen kaipuuseen – ja se on saanut aikaan henkisen vallankumouksen mielessäni.
Jos uskonnon ottaa liian vakavasti, se tekee kahjoksi – sen olen nähnyt, ja kyllä siitä omaakin kokemusta on aikoinaan ehtinyt tulla hankittua (olin joskus fanaattinen ”saarnailija”).

Takanani on noin kaksikymmentä vuotta esoteriikkaa – alkaen teosofiasta ja etenkin Pekka Ervastista – ja tänä päivänä tunnen olevani kyllästynyt kaikkiin teorioihin, liikaan älyllistämiseen – on vaikea nähdä siinä muuta kuin että ihmiset valitsevat uskoa mitä tietty auktoriteetti on sanonut, vastoin jotain toista auktoriteettia. Mystiikka – suoraan asian ytimeen ilman välikäsiä – tuntuu mielekkäämmältä lähestymistavalta itselleni. Päästä sydämeen. Olen erittäin ”lukenut” ihminen mitä tulee henkisyyteen ja uskontoihin, ja tavallaan haluan ”oppia pois” kaikesta oppimastani, mutta en sittenkään vähättele tiedon merkitystä; se on hyvä perusta jolta ponnistaa, ja ilman sitä vasta voisikin eksyä. Vaikka en voi enää hyväksyä mitään valmiita vastauksia, ainakin on helpompi nähdä asiat laajemmassa perspektiivissä, vertaillen, eikä kuvittele liikoja eri suuntien lupauksista.

Olin muutaman vuoden syvästi sitoutunut erääseen gnostilaiseen liikkeeseen, josta eroon ajautuminen oli hyvin kipeä kokemus – tosin vasta kymmenen vuotta myöhemmin saatoin todeta, että kyseinen liike oli ja on ahdasmielinen lahko. Siitä huolimatta tuntuu siltä että ”kerran gnostikko, aina gnostikko”; tietyissä perustavanlaatuisissa kysymyksissä olen palannut juurilleni, mutta ilman musta-valkoisia elämäntapa/moraalikoodeja, joita kohtaan olen saanut pysyvän inhon, ja joita suorastaan tietoisesti pyrin rikkomaan nykyään (en toki tarkoita mitään laitonta tai ketään toista vahingoittavaa; esim. tupakoimalla vahingoitan vain itseäni).

Etenkin Luciferin näen hyvin positiivisena, prometeusmaisena kapinallisen arkkityyppinä. Absoluuttiin pahaan en usko, enkä myöskään persoonalliseen olentoon/olentoihin.
Myös Jeesus Kristus – jonka inhimillisen hahmon koen hyvin läheisenä, ja joka tuttuudessaan on hyvin ”käyttökelpoinen”, ei kuitenkaan kirkollisessa merkityksessään – on minulle ennen kaikkea arkkityyppi. Abstrakti ”Kristus-prinsiippi” on liian vaikea lähestyä, ainakin antaumuksen tietä, ja Kristuksen hahmo taas on ”välittäjä” vielä käsittämättömämpään Jumaluuteen nähden. Nykyään Buddhan merkitys on myös kasvanut omalla kohdallani – zenin myötä - vaikka aina olen häntäkin kunnioittanut; näen Buddhan ja Jeesuksen paljon läheisempinä kuin esim. Jeesuksen ja Mooseksen, tai Jeesuksen ja Muhammedin. Buddhan seuraajat ovat paremmin huomioineet mitä Buddha opetti; ”Jeesuksen seuraajat” – jos niin edes voi sanoa – pistävät liikaa painoa Vanhaan testamenttiin ja Paavaliin, ja jopa pyrkivät selittämään Jeesuksen haastavat sanat tyhjäksi.
User avatar
Nefastos
Posts: 3029
Joined: Mon May 24, 2010 10:05 am
Location: Helsinki

Re: Pohdiskelua

Post by Nefastos »

Tervetuloa, Markion!
Markion wrote:olenko väliinputoaja MYÖS täällä.


"Azazelin Tähti: Missä jokainen on väliinputoaja!"

Markion wrote:painiskelen kovasti sen näennäisen paradoksin kanssa, että haluan olla ehdottoman vapaa, ja silti tuntea kuuluvani johonkin – tuntea yhteyttä muihin.


Sanoisin, että ratkaisu tähän paradoksiin voi joskus löytyä uhrautuvan tekemisen kautta: Että ihminen tekee juuri sitä, mitä kokee mielekkääksi, mutta tekee sen kokonaisuuden hyödyksi, kokonaisuuden tarpeet huomioiden.

Lainaus AT:n säännöstöstä:

"Seuran kulloinkin painottamat työskentelytavat eivät merkitse, että muut tavat aatteellisen työn tekemiseen olisivat kiellettyjä tai vähemmän kannustettavia. Päinvastoin, kuten veljeskunnan perustuskirjan pohjalta voimme ymmärtää, kaikki lähestymistavat joita ohjaa pyrkimys henkiseen lopputulokseen, ovat toivottavia. Jos siis huomaat, että veljeskunnalla ei ole itse toivomasi kaltaista toimintamuotoa organisoituna, tämä ei tarkoita etteikö tuollainen toiminta harkiten toteutettuna olisi toivottavaa; luultavasti kyse on siitä, että veljeskunnan muilla jäsenillä ei ole ollut tarvittavaa kykyä, aikaa tai erityistemperamenttia kyseisen työn tai projektin toteuttamiseen: siten kyseisen asian organisoiminen / toteuttaminen voi olla juuri oma tehtäväsi tai osa sitä."


Ja sehän pätee ihan täällä foorumillakin keskustellessa.

Markion wrote:Omasta suhteestani uskontoon/henkisyyteen sanoisin, että oivalsin millainen yhteys näillä asioilla tänä päivänä on siihen miten lapsena loin valtavia fantasiamaailmoja mielessäni, ja millä hartaudella (sananmukaisesti) saatoin paneutua pelkästään leikin valmisteluun ennen kuin edes aloin leikkiä. Toisin sanoen yritän sanoa, että Jeesuksen käyttämä sanonta ”lapsenkaltaisuudesta” viittaa minusta tietynlaiseen hartauteen, mutta ilman mitään tosikkomaisuutta – leikkimielisyyteen! ”Taivasten valtakunta” on minulle mielikuvituksen valtakunta, luovuuden valtakunta. Annanko itsestäni väärän kuvan jos sanon, että leikin näillä asioilla? Rituaalit ja symbolit ovat minulle osa tätä leikkiä, ”pyhää leikkiä” niin sanoakseni.


Mielikuvituksesta Taivaan valtakuntana palaa mieleen Blake, mikä on vahvasti positiivinen assosiointi. Tietty negatiivisempiakin assosiointeja tulee. Mieleni tekisi tässä taas suomia niitä uudemman ajan okkultisteja, jotka leikkimisellä helposti vesittävät tärkeitä asioita, koska prosessin valokeilassa loistaa helposti ego eikä totuuden itseisarvoisuus.

Sympaattisempaa onkin mielestäni tehdä leikkiä siihen suuntaan, että fiktiosta kurkotetaan kohti totuutta, kuin toisin päin. Leikin upeushan tulee juuri siitä, mikä siinä on totta; mikä koskettaa jotain aitoa, vaikka konteksti onkin (muka) "epätotta". Ajatellaan taas vaikka Lovecraftia, Tolkienia & uuden ajan mytologioita...

Markion wrote:tänä päivänä tunnen olevani kyllästynyt kaikkiin teorioihin, liikaan älyllistämiseen


Mutta älylläkin on usein ihana leikkiä. Ei huumorin tarvitse olla sellaista slapstickia, jossa jotakuta (viittaan taas totuudellisuuteen) sattuu nenään.

p.s. Keskustelun nimen voisi vaihtaa vähemmän ympäripyöreäksi. "Leikillisyys uskonnossa"? "Taivasten valtakunta on mielikuvitus"?
Faust: "Lo contempla. / Ei muove in tortuosa spire / e s'avvicina lento alla nostra volta. / Oh! se non erro, / orme di foco imprime al suol!"
Locked