Tummien Kasvojen kultit (harjoitus)

[Nefastos]

Suurehko osa Azazelin Tähden ideaa on aiemmin väkivaltaisia muotoja ottaneiden uskonnollisten kokemusten kirkastamisessa. Tämän pitäisi olla melko selvää siltä pohjalta, että moni seuran piirissä olevista mieltää itsensä jollain tapaa saatananpalvojiksi, mutta seuran ohjeistus kieltää jäseniltä väkivallan & valehtelemisen.

Tämän keskustelun alla kävisin siksi läpi erilaisia näkemyksiä siitä, kuinka erilaiset Tummien Kasvojen kultit olisivat nykyajan kontekstissa Kirkkaiden Kasvojen kautta ilmaistavissa. Asia on mielestäni nykyaikana valtavan merkityksekäs, jopa elämän & kuoleman kysymys.

Esimerkiksi otan sthaga- eli thuggee-kultin. Kyseessähän on rituaalimurhia suorittanut Kâlin palvojien kultti, joka tappoi uhrinsa pääsääntöisesti kuristamalla. Menemättä heti yksityiskohtiin väittäisin, että kultin modus operandi on tuotavissa Kirkkaiden Kasvojen toimintaan hyvinkin eksaktein vastaavuuksin: on yksinkertaisesti pidettävä huolta siitä, että aspiraatio on ylöspäinen, ja että väkivalta (tässä murha) pysyy - kuten sanotaan: - symbolisella tasolla. Eli että murhatut asiat ovat energiaa tai vääristyneitä voimalatauksia, eivät ihmisiä.

Tällaiset työtavat ovat tietenkin potentiaalisesti vaarallisia - satanismi on potentiaalisesti vaarallinen elämänkatsomus aina, tästä ei pääse mihinkään. Mutta "kolminaisen avaimen" muistaen & sitä jatkuvasti toteuttaen ihminen pysyy turvassa, & voi auttaa kääntämään hyvin negatiivisia voimalatauksia positiiviseen ilmaisuun. Tällä tavoin mestari Saatana (tai, pysyen esimerkin nimikkeistössä, Shiva tai Kâli) saa mahdollisuuden riisua tumman naamionsa & ilmentyä kirkkaassa, kauniissa muodossaan niin yksilössä kuin yhteisössäkin.

Esimerkkejä tällaisesta sublimoinnista pitäisi olla hyvinkin mahdollista löytää läheltä, eräänä Hylätyn Kiven artikkelissa mainitsemani black metal -idealismin yhteys shaivismin tantrisiin, potentiaalisesti alaspäisiin muotoihin.

p.s. Tämä on jälleen näitä aiheita, joista parasta olisi kirjoittaa ellei kirja, niin vähintäänkin pitkä artikkeli; mutta sellaiseen tuskin tulee mahdollisuutta ainakaan itselläni.

[H. Nox]

Idässähän yksilöpainotteinen, tantrinen uskonnollisuus on läpeensä väkivallan ja seksuaalisuuden kuvaston kyllästämää. Tavallaanhan näiden voitaisiin nähdä edustavan niitä kahta, olemassaoloa kenties voimakkaimmin määrittelevää prinsiippiä, eli absorbanssia ja emanaatiota (sisään -ja ulospäin tapahtuvaa tietoisuuden virtausta), joista muodostuu yksi yhteinen ja yleinen olemassaolon kokemus. Samaan aikaan molempiin akteihin myös liittyy tietynlainen yksilön tahdonvarainen ponnistus. Sikäli jos ajattelemme esoteriaa, on kyseessä juurikin työ jota varsin luontevasti voidaan kuvata näiden kahden (murhan/väkivallan ja seksin) kuvastolla.

Minusta tuntuu, että uskonnollisen symboliikan kontekstissa näiden kahden aktin, ihmisen psyyken sisemmissä kerroksissa toisiinsa yllättävän voimallisesti linkittyneen ääripään, kuvastolle on ominaista ihmisen ykseydentajun koetteleminen. Esimerkiksi opetus "Jumala on kaikissa murhissa" on äärimmäisen haastava: se liittää toisiinsa ajatuksen ykseydestä, pyhästä ja kaikessa olevasta merkityksestä, sekä erään meidän kulttuurimme äärimmäisimmästä tabuista. Mutta kun tarpeeksi pitkälle pohdimme tämänkaltaista symbolismia - tai jopa "provokaatiota" - voi ykseydentajumme kasvaa niin, että pystymme täysin luopumaan väkivallasta juurikin tuon ajatuksen herättämän myötätunnon ja ykseydenkokemuksen kautta. Tälläisen tantrisen kontemplaation kautta juurikin kaikki tarve ulkoiselle väkivallalle ja patologiselle itsekeskeisyydelle voi kadota suorittaessamme hiljaisen ja ennen kaikkea sisäisen itseuhrauksen.

Samalla toivoisin nostaa esille käytännön esimerkin buddhalaisuuden piirissä elävästä chöd-harjoituksen traditiosta. Tämä aihe on suunnattoman monimutkainen ja laaja, mutta yritän esittää lyhyen kuvauksen. Kyseessä on harjoitus jonka ulkoisessa, mytologisessa kuvauksessa, joogi oppii tulemaan tutuksi omien demoniensa kanssa, luoden voimakkaan persoonallisen suhteen niihin. Riitin lopullisessa vaiheessa joogi vetäytyy mahdollisesti pitkiksikin ajoiksi jonnekin syrjäiseen paikkaan suorittamaan viimeisen työvaiheen, jossa hän antaa kaikkien näiden demonien syödä itsensä. Tehdessään itsestään kaikkien näiden alhaisten, kärsivien olentojen ruokaa, saavuttaa joogi itse vapautumisen kokemuksen tullen samalla avuksi näille kaikille painajaismaisille olennoille. Ulkoisesti tämä harjoitus on mielen ja itsen - egon menettämisen ekstaattinen painajainen, mutta kyllästettynä syvällä, ykseydentajuun tukeutuvalla intentiolla, se pyrkii kaikkia olentoja auttavan myötunnon herättäjäksi ja samadhi-tilan luojaksi.

Perinteen mukaisesti tehtynä tämän harjoituksen onnistumisen kannalta on elintärkeää, että ihminen on antautunut ja omistautunut traditionsa oppien syvälle ymmärtämiselle, sekä elää niiden mukaisesti. Ellei näin tehdä, ei tätä riitin tarjoamaa luhistumiskokemusta voida käyttää sisäiseen yhdenmukaistumiseen Buddhatilan ja Mestarien kanssa, vaan seurauksena on ainoastaan syvä ja traumaattinen persoonallisuuden sekasorto.

[Insanus]

Yksinkertaista, eli ei. Kiehtova työ joka tapauksessa ja antanutkin paljon.

Jos omalle kohdalle mietin, niin ensimmäinen asia olisi varmasti saada kyseenalaistettua näiden väkivallantekojen konkreettisuus ts.osoitettua se, että konkreettinen murha on oikeastaan symbolinen ja toisin päin. Näin ilmaistuna ei paljon poikkea jeesustelusta, mutta joka tapauksessa oleellinen idea.

Toisekseen, etsiä palvonnan ydin: mikä motivaatio kultin toiminnalla on ja voidaanko intentio kiteyttää kaoottisesta muodosta "vain koska näin"-perustelluksi. Esmes. se joka tappaa ihmisiä jotta kali ei tappaisi ihmisiä ei vaikuttaisi palvovan Kalia, vaan pelkäävän tämän voimaa, kun taas uhri Kalille, koska Kalia palvotaan olisi ytimekkäämpi, intensiivisempi, voimakkaampi ja myös helpommin puhdistettava tapa palvoa.

Kaoottinen (=demoninen?) muoto on hyvin yhdistävä tekijä kaikessa alaspäisessä ja juuri tuo pelko (tai maaninen hurmos "voimasta joka toimii kautta", riippuvaisuus jossain muodossa) on myös. Siten, kolmanneksi kysymys kenties siitä onko valittu suunta se puhtain ja oikein kuviteltavissa oleva, tai saastaisin ja väärin, tilanteesta riippuen.

Koska jokaisessa väärin teossa/väärin tekijässä on olemassa se puhtaus jota vääristellään on siis pyrittävä palauttamaan palvonta siihen perustaan, jolloin prosessin kääntäminen ylöspäin helpottuu ja prosessi todnäk. myös muuttuu intensiivisemmäksi, sikäli kuin puhtaassa ytimessä pysytään eikä sen anneta kaotisoitua uudestaan. Ts.koska todellinen MINKÄÄN palvonta ei mene alaspäin pitää löytää se ajatusvirhe tai painotusongelma joka estää puhtaan, syyttömän liekehtimisen.

[obnoxion]

Täytyy sanoa että länsimaissa noitasapatti ja musta messu ovat kristillisen tradition ehkä merkittävintä antia vuorisaarnan lisäksi. Kun katsotaan miten alkukristillisys tai Jeesuksen toiminta muuttui kristilliseksi eksoteriaksi, voidaan hyvin nähdä miten tällainen uskonto voidaan määritellä ihmisen uskonnollisiksi teoiksi. Sen sijaan nuoren monoteismin rinnalla jatkoi - ja eräällä tapaa jopa voimistuen - katkeamattomana, muinaisena ja muuttumattomana eräänlainen tajunnan reunoilla kukoistava noitaperinne. Ottaen huomioon että tämä ilmiö ei ollut ihmisen tietoisen uskonnollisen teon mukaista, edustaa tämä aineisto laajasti käsitetyn kristillisen perinteen sisällössä Jumalan toimintaa, erään laista Jumalasta lähtevän uskonnollisen teon vaikutusta.

Oikeastaan Vuorisaarna yhtäältä ja Noitasapaati toisaalta ovat kristillisen tradition Jumalasta lähtöisin olevat tekijät, ja väitän että ne ovatkin keskeisimmät raaka-aineet ykseyden työlle, anakin kun se lähtee tästä traditiosta. Noitasapatin ja mustan messun symboliikan kohottavia mahdollisuuksia sivusin Hylätyssä Kivessä #4, artikkelissa "Pedon luvut", kohdassa jossa kirjoitin Metatronin verestä.

[Nefastos]

Erinomaisia esimerkkejä! Chöd-harjoitus johtaa mielen vastaavaan, joskin vähemmän tietoisesti rakentuvaan kokemukseen pohjoisen shamanismin piirissä (demonit syövät initioitavan). Mistä tulee mieleen, että tällainen perinne Tummien Kasvojen sublimaatiosta (oik. sisäisyydestä, askensiivisuudesta) on itse asiassa tavattoman vanha, & rinnakkainen ei-jaottelevan kanavoinnin kanssa. Voidaan ajatella myös fra O:n mainitsemia noitasapatteja, joiden juuret epäilemättä juontuvat pakanallisiin aikoihin, ja kokevat vain jonkinlaisen (hieman perverssin!) voimaantumisen kristinuskon dualismin puristuksessa. Yksinkertaistetusti sanoen.

Mistä mielestäni tullaankin jo aika helposti hypoteesiin esihistoriallisesta kulta-ajasta, jota Hesiodos sanoo Saturnuksen (Saatanan) hallitsemaksi: eli että on ollut olemassa käänteinen rakenne jossa demoninen, luonnollinen & pyhä ovat yhtä, & se mitä nykyään yritämme, on kääntää käänteinen rakenne takaisin näille alkuperäisille sijoilleen. Tervehdyttää vääristynyttä, epäkäytännöllistä kuvaa pyhästä takaisin sellaiseksi, mitä se hamassa muinaisuudessa mahdollisesti oli, lisättynä läpikäydyn kehitystien suomilla mahdollisuuksilla.

Tämä on sellaista new age -optimismia, minkä itsekin voin allekirjoittaa.

konkreettinen murha on oikeastaan symbolinen ja toisin päin.

Filosofisesti kyllä, käytännössä ei. Tässä ollaan aika lähellä sitä pistettä, jossa paperilla ihmisiä tappanut Raskolnikov huomaa, että käytännössä asia onkin aivan eri. Tai pahimmillaan ei huomaa. Näitä raskolnikovejahan on nykymaailmassa paljon, & äärimmillään he konkretisoituvat breivikeiksi. Se että seurattu ihanne on näennäisesti ei-uskonnollinen on enää semantiikkaa.

[H. Nox]

Samalla toivoisin nostaa esille käytännön esimerkin buddhalaisuuden piirissä elävästä chöd-harjoituksen traditiosta. Tämä aihe on suunnattoman monimutkainen ja laaja, mutta yritän esittää lyhyen kuvauksen. Kyseessä on harjoitus jonka ulkoisessa, mytologisessa kuvauksessa, joogi oppii tulemaan tutuksi omien demoniensa kanssa, luoden voimakkaan persoonallisen suhteen niihin. Riitin lopullisessa vaiheessa joogi vetäytyy mahdollisesti pitkiksikin ajoiksi jonnekin syrjäiseen paikkaan suorittamaan viimeisen työvaiheen, jossa hän antaa kaikkien näiden demonien syödä itsensä.

Ajattelin hieman jatkaa tämän otsikon nyt hiljentynyttä pohdintaa. Aiheesta enemmän kiinnostuneita ehdottaisin lukaisemaan myös englannin kielisen foorumin mainiot keskustelut "Jesus & antinomian symbolism" sekä "Aesthetics of the Left Hand Path" joissa sivutaan hyvin samoja teemoja.

Obnoxion nostikin jo esille mainiossa aiemmassa viestissään yhteyden noitasapatin ja vuorisaarnan välillä. Tämä on hyvin monimutkainen aihe, joka todella lähentelee sellaisia symbolismin tasoja mitkä esimerkiksi kristillinen kirkko on raamatullisessa pohdinnassaan hylännyt mitä todennäköisimmin täysin; täten ne eivät ole lähtökohtaisesti helposti lähestyttäviä tai kovinkaan tuttuja useimmille kristillisen kirkon piirissä kasvaneelle.

Noitasapattiin liittyvä kultti ei ole itselleni suunnattoman tuttu, mutta pohtiessani Jeesuksen yhteyttä tähän asiaan on mieleeni herännyt ainakin näitä seuraavia asioita. Jeesuksenkin opetuksien voitaisiin nähdä liittyvän jakoon eksoterian ja esoterian välillä. Ensimmäistä edusti "se" Jeesus jota kirkko enemmän tai vähemmän onnistuneesti on pyrkinyt seuraamaan; "tämä" Jeesus antoi universaaleja opetuksia rakkaudesta, ihmisen ja elämän arvosta, sekä eettisiä ohjeita joita pitkin periaatteessa kuka tahansa voi kulkea kehittyäkseen paremmin soveliaaksi Jumalan tuntemiseen. Tämä on Jeesuksen puhuttujen oppien polku, joka on avoin kaikille.

Mutta Jeesuksella näyttäisi olevan myös puoli, jonka kirkko on jättänyt täysin huomiotta ja jossa mielestäni kuvastuu vasemman käden polun tiettyjä korkeimpia ihanteita. Tämä on "toiminnan polku" ja näyttäisi liittyvän hyvin paljon menetelmiin joiden vuoksi Jeesus aivan aktuaalisesti teki itsestään harhaoppisen aikalaistensa silmissä. Mutta tämä polku on salattu elämän itsensä allegorialla; ne salaiset voimat joihin se näyttää liittyvän eivät ole avattavissa ilman suunnatonta ponnistusta, ilman suunnatonta uskoa ja välitöntä ymmärrystä "Isän tahdosta" josta Jeesus usein puhui.

Yhden esimerkin noitasapatin ja Jeesuksen välillä löytäisin ainakin tästä:

Jeesus neuvotteli Saatanan kanssa paastotessaan erämaassa. (Matt. 4) Tämän tapahtuman jokainen yksityiskohta on mitä rikkainta allegoriaa.
Matt 4:11: "Silloin perkele jätti hänet; ja katso, enkeleitä tuli hänen tykönsä, ja he tekivät hänelle palvelusta." Tämä enkelien tekemä palvelus näyttäisi olevan hyvin verrannollinen idän kertomuksiin joogeista joille henkisen harjoituksen aktivoimat arkkityyppiset voimat ilmenivät dakineina, verenhimoisina demonisina syöjättärinä, jotka kuitenkin muuttuivat jumalhahmoiksi, kun heidän edustamansa haaste oli ratkaistu (enemmän tästä: fra Obnoxionin käännösartikkeli "Gurujooga & yhden elämän aikana saavuttaminen).

Myöhemmin Jeesus ohjeistaa omaa suljettua oppilasrinkiään mm. seuraavasti:

Matt. 10:8 "Parantakaa sairaita, herättäkää kuolleita, puhdistakaa spitaalisia ja ajakaa pois pahoja henkiä. Lahjaksi olette saaneet, lahjaksi antakaa."

Toisin sanoen Jeesus kehottaa opetuslapsiaan noituuteen vastalahjan antamiseksi. Eräässä mielessä tämä voitaisiin tulkita kehotuksena pyrkiä putsaamaan oma karminen velka harjoittamalla myötätuntoa halveksittuja, eli ihmisen oman varjon ilmenemiä kohtaan. Rakastamaan ihmisen vihollisia. Haluaisin nähdä tämän ennen kaikkea myös varsin suorana kehotuksena rakastaa Saatanan työtä.

Puhun noituudesta tässä yhteydessä sen tähden, että tälläinen aktiivisuus silloittaa lähes poikkeuksetta yhteen sen mitä yhteisö yleisesti pelkää ja kammoaa; tälläinen työ maksaa pois yhteisön eli ihmisen kollektiivista karmaa. Se kesyttää pelkoa, inhoa ja rajoja joilla ihminen suojelee itseään hetkellisesti, mutta vain erottaakseen itsensä yhä syvemmin Totuudesta ja tuottaakseen yhä enemmän kärsimystä jatkossa.

Yritän listata jatkossa enemmänkin esimerkkejä tästä, mutta tämä riittäköön nyt pienenä jatkopalasena.

[H. Nox]

Esimerkiksi opetus "Jumala on kaikissa murhissa" on äärimmäisen haastava: se liittää toisiinsa ajatuksen ykseydestä, pyhästä ja kaikessa olevasta merkityksestä, sekä erään meidän kulttuurimme äärimmäisimmästä tabuista. Mutta kun tarpeeksi pitkälle pohdimme tämänkaltaista symbolismia - tai jopa "provokaatiota" - voi ykseydentajumme kasvaa niin, että pystymme täysin luopumaan väkivallasta juurikin tuon ajatuksen herättämän myötätunnon ja ykseydenkokemuksen kautta.

Näiden tunnelmien ja Jeesuksen opetuksien pohtimisesta nousi mieleeni asia, jonka esitin jo englanninkielisen foorumin topikissa "Jesus & antinomian symbolism"; nimittäin varmastikin useimmille jo entuudestaan tuttu ahimsaeli väkivallattomuuden/vahingoittamattomuuden periaate.

Useinhan Jeesuksen esittämä posken kääntämisen periaate on meille niin läpeensä tuttu, että emme edes pysähdy pohtimaan tarkemmin sen merkitystä. Me voimme kuitata sen yleisenä, hyvänä toimintatapana ja järkevänä käytöksenä, sekä pitää ehkä jossain määrin käytännöllisenäkin ohjenuorana silloin kun kyseessä ei ole liian vakava ongelmatilanne elämässä. Mutta väittäisin kuitenkin, että ihminen ei ole muuttunut perimmäisesti juurikaan niistä ajoista jolloin esteiden murtaminen väkivalloin oli normaalia ja jopa sankarillista. Jopa väkivaltainen uhrivalmius on edelleen useimpien mielestä varmasti hyvin kunnioitettavaa. Väittäisin täten että Jeesuksen (sekä useiden muidenkin) edustama ahimsa on edelleen jotakin todella vallankumouksellista ja ihmisluontoa radikaalisti muuttavaa silloin kun sen harjoittamiseen paneudutaan vakavasti.

Kaikki väkivalta perustuu aina pelkoon ja pelko perustuu dualismiin; jonkin asian niin syvään irtileikkautumiseen itsestä, että tuon jonkin asian koetaan uhkaavan oman minuuden rajoja. Tästä seuraa joko voimakas repulsio tai vastaavasti impulsiivinen janoaminen, jotka muodostavat tietyssä mielessä väkivallan potentiaalin. Täten väkivallan potentiaalin omassa itsessämme määrittää tosiasiassa oma käsityksemme itsestämme; omaksi minuudeksemme mieltämämme rajat ja niihin samaistumisen intensiteetti.
Tämän mainitun ihmisen minuuden eli itseyden kenties konkreettisimman ja selkeimmän rajan puolestaan muodostaa kuolema; kuolema määrittää ihmisen rajat ja täten myös ihmisen elämän. Millainen suhde meillä on kuolemaan, sellainen on myös suhteemme elämään ja itseemme.

Tästä pääsemme siihen jokaista okkultistia epäilemättä vaivaavaan kysymykseen, että mitä ahimsa on okkulttisesti? Itse näkisin sen mortifikaationa; sen rajan ylittämisenä missä ihminen kuvittelee päättyvänsä. Kaikki vakava hengellisyys/okkultismi on mortifikaatiota ainakin jollakin tavalla - jatkuvaa uhrausta suuremman hyvän vuoksi ja tulemista osaksi suurempaa kokonaisuutta.

Vaikka useimpien nykysuomalaisten ei onneksi tarvitse pelätä väkivaltaista kuolemaa ja on olemassa paljon onnekkaita, joille väkivalta ja jopa sen uhka on täysin vieras asia (puhumattakaan kuolemasta liitettynä tähän), on epäilemättä kaikilla meillä elämässämme ajanjaksoja (fyysisiä tai psyykkisiä) joissa me voimme pyrkiä ymmärtämään tätä ahimsan, oman itsemme ja ei-itsemme ykseydellistä kolmiota ja jopa toteuttamaan sitä jossain määrin elävästi teoissamme ja ajatuksissamme. Ja vaikka ahimsa valitettavan harvoin sellaiseksi käsitetään, voi se olla todella syvällinen ja monimuotoinen, vakava ja usein hyvin vaikeakin henkisen harjoituksen muoto.

Edit: Tähän samaan jatkumoon lisäisin vielä vihollisen rakastamisen periaatteen, joka on jo niin huomattavan vaativa harjoitus, ettei sen ymmärtämistä, saatika harjoittamista valitettavasti voida nykyihmiskunnalta edes loogisesti odottaa. Kuitenkin jokaiselle okkultistille väittäisin tämänkaltaisten absorbaatio-harjoituksien tulevan lähes väistämättömäksi tavalla tai toisella.

[Nefastos]

Tämän mainitun ihmisen minuuden eli itseyden kenties konkreettisimman ja selkeimmän rajan puolestaan muodostaa kuolema; kuolema määrittää ihmisen rajat ja täten myös ihmisen elämän. Jos suhteemme kuolemaan on tietynlainen, samanlainen on myös suhteemme elämään ja itseemme.

Tässä ollaan juuri siinä okkulttisen & profaanin maailman rajapisteessä, johon hiljattain viittasin asekeskustelussa. Eli rajalla, jolla omat realiteetit valitaan. Yksinkertaistetusti tämän valinnan voisi esittää niin, että viime kädessä valinta on joko aineellisen elämän eduksi (tärkeintä on fyysisen kuoleman välttäminen) tai sielun eli ihanteen henkisen elämän eduksi (tärkeintä on ihanteen mukainen toiminta silloinkin, jos sen välillisenä seurauksena ruumis kuolee).

Kuten Musashikin muistaakseni esitti, kuolemaan valmis soturi on vastustajista pelottavin. Näin siksi, että kuoleman jo eläessään voittanut olento on siirtynyt korkeammalle tasolle: hänen fokuksensa eli tehokkuutensa ei ole lopulta alisteinen aineen lainalaisuuksille. Mutta tälle on tietysti edelleen hyvin monta eri astetta olemassa. Samurai tai nekrosofi voi olla todellinen idealisti ja antaa henkensä silmää räpäyttämättä, mutta ei ole edelleenkään lähellä todellisinta - hänen ihanteensa voi nimittäin olla salavihkaa edelleen hyvin itsekäs ja tarkkaan rajattu, poissulkeva & dualistinen. Hän kunnioittaa syvästi tietynlaista ideaalia, mutta on luultavasti aivan sokea toisenlaisille idealismin muodoille.

Valmiudesta kuolemaan syntyvät siten myös pahimmat ruhjeet elämälle: itsemurhapommittaja selkeimpänä esimerkkinä. Sellaisessa tapauksessa dualismi elää ja voi oikein hyvin mielen sisäisessä maailmassa. Sillä astraalimaailma fyysisen yläpuolella on vieläkin vaativampi koetus rakkauden ihanteelle kuin on kuoleman uhka tässä fyysisessä maailmassa: molempia näistä hallitsee separatismi, dualismi, eli kuten sanoit, pelko.