Veljeys & Kilvoittelu

[obnoxion]

Sisarukset kadehtivat toisiaan ja kilpailevat vanhempiensa huomiosta. Silti sisarussuhde on usein läheisempi kuin mikään muu ihmissuhde.

-GEO-lehti 8/12, s. 30-

Tämä lapsen kehitystä koskeva huomio on jossain määrin siirrettävissä sellaisiin uskonnollisiin yhteisöihin, joissa henkinen pyrintö ja veljeysaate ovat voimakkaasti korostettuina. Tämän tyyppistä yhteisöllisyyttä edustaa omalla tavallaan myös Azazelin Tähden Veljeskunta. Toivoa sopii että kilvoitteluun rohkaisisi muukin motiivit kuin kateus, ja suhde vanhempiin voitaneen tässä tapauksessa korvata vaikkapa jumalsuhteen käsitteellä (joku muu saattaisi käyttää muuta käsitettä, ja ehkä sijoittaisi vastaavan viesti filosofiaan tai elämäntapoihi "Aatteet ja sukonnot"-osion sijaan).

Minusta on tärkeää muistaa että kilvoittelu ja sisarustunteen kehittyminen kulkevat hyvin luontaisesti käsi kädessä, ja uskonnollisessa pyrinnössäkin toisen korostaminen toisen ylitse johtaa pitkään jatkuessaan sellaiseen liitoiteltuun hyvyyteen, jollaiseksi pahuus on (muistanko oikein) Koot Hoomin mukaan tullut määritellyksi.

[Insanus]

En uskoisi pohjimmiltaan niinkään pysähtyneeseen tavoitteeseen: ylittää toinen saavuttaakseen vain x, vaan elävään: ylittää toinen saavuttaakseen jotain ja sen jälkeen taas tulla toisen ylittämäksi.
Mikä on kellekään tietään rakastavalle ylevälle soturille suurempi ilo ja kunnia, kuin tulla oppipoikansa voittamaksi omassa pelissään? Oppilaan ja opettajan roolit kehkeytyvät ja vaihtelevat paikkaa kuin paremman ja huonomman sisaruksenkin.
Kolkko ja kylmä on sellainen maailma joka on palautettavissa shakkilaudan ruuduille, jos on tuossa pelissä ylivertainen kaikkiin nähden (ja pitkästyttävä), muttei maailmalta ole mielekästä jatkuvasti saada turpaankaan. Kiinassa ja intiassa paradoksaalinen logiikka (esmes. "se mikä on yksi on yksi, se mikä ei ole yksi on myös yksi" jne)
Myös koira-ja-auto tulee mieleen. On mielekästä ajaa autoa takaa, vaikkei sitä saavuttaisikaan, kunhan se on teoriassa mahdollista saavuttaa.

[Nefastos]

Myös koira-ja-auto tulee mieleen. On mielekästä ajaa autoa takaa, vaikkei sitä saavuttaisikaan, kunhan se on teoriassa mahdollista saavuttaa.

Tämä on totinen tosi, vaikka asia itsessään johtaakin ehkä enemmän itsen kanssa kilvoittelun ajatukseen, eli yksinäiseen tiehen & sen psykologisiin paradokseihin - joissa tai (mikä on se oikea vaara) joihin jäädä kiinni hybriksestään.

Ortodoksinen kristillisyys puhuu usein "kilvoittelusta", tarkoittaen sillä juuri tätä yksinäistä ponnistusta. Mikä tuskin tarkoittaa, etteikö sisaruskateutta esim. luostareissa voisi ilmentyä vahvastikin ...

Uskon, että ongelma liukenee aika paljon rinnakkaisten lähestymistapojen moninaisuuteen. Perinteisissä OKT-rakenteissa asiat pitää suorittaa usein juuri tietyllä tapaa, jolloin voidaan myös helposti nähdä, kuka on (ehkä hyvinkin näennäisesti) paras. VKT:ssa on se hyvä puoli, että jokaisen ilmaisutapa on itsenäinen, & jokainen on myös suvereenisti paras oma itsensä: kukaan ei voi ylittää toista tuon ihmisen henkilökohtaisessa Egon (ja siten, toivon mukaan, hengen & Merkityksen) ilmaisussa. Ei ole sellaista joka olisi paras kaikessa, mutta jokainen on - ja yllättävän helpostikin - erinomainen jossain. Tällöin melkeinpä ainoaksi synniksi jää haluttomuus noudattaa Sibyllan neuvoa & "tuntea itsensä".

[Zetekh]

Minusta on tärkeää muistaa että kilvoittelu ja sisarustunteen kehittyminen kulkevat hyvin luontaisesti käsi kädessä, ja uskonnollisessa pyrinnössäkin toisen korostaminen toisen ylitse johtaa pitkään jatkuessaan sellaiseen liitoiteltuun hyvyyteen, jollaiseksi pahuus on (muistanko oikein) Koot Hoomin mukaan tullut määritellyksi.

Tässä piilee se sama viisaus mikä melkein kaikissakin rinnakkaispareissa/korrelaatioissa. Jompikumpi tai jokin osa kokonaisuudesta ylikorostuneena vetää kokonaisuuden lopulta alas.

Jos sisarustunne puuttuu tai on vähäisempi, niin kilvoittelu on aika lailla pelkästään hybristä*

Jos kilvoittelu puuttuu tai on vähäistä… noh, niin täälläkin näkee sitä välillä kun "puhutaan käsittääkseni samasta asiasta" -kommentteja tulee pitkän vänkäämisen jälkeen vaikka molemmat tai ainakin jompi kumpi asianosaisista tietää ettei asia ole näin. Kilvoittelun puuttuessa hommaan tulee joko "kaikki käy" -fiilis tai sitten stagnaation tila jossa luullaan, että hommat kehittyy vaikka eivät todellisuudessa.

Kilvoittelun päätavoite on tietysti itsensä voittamisessa että samanaikaisesti asian kehittämisessä kohti puhtaampia muotoja (LUE: totuudenmukaisuus), ja sisarukset toimivat parhaimmillaan tämän prosessin jatkuvuuden muistuttajina, tsemppaajina ja sparraajina, että yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta -meiningin ylläpitäjinä. Sisaruus näin siis ymmärrettynä yleismaailmallisena veljeytenä, jonka muistuttajana tietysti omat henkilökohtaiset perhekemiat toimivat.

"Jatkuva prosessi" = Suku/perhe
"Tsemppaaminen" = Jotta suku/perhe pitäisi tasoa yllä
"Sparraus" jne...

Tajuatte varmaan analogian.....?

*Antiikin Kreikassa hybris tarkoitti toimia, jotka niiden tekijä suoritti häpäistäkseen uhriaan tarkoituksenaan siten ylentää itseään. (muinaiskreikaksi ὕβρις, ”loukkaus”)

[Insanus]

Jos sisarustunne puuttuu tai on vähäisempi, niin kilvoittelu on aika lailla pelkästään hybristä*

Jos kilvoittelu puuttuu tai on vähäistä… noh, niin täälläkin näkee sitä välillä kun "puhutaan käsittääkseni samasta asiasta" -kommentteja tulee pitkän vänkäämisen jälkeen vaikka molemmat tai ainakin jompi kumpi asianosaisista tietää ettei asia ole näin. Kilvoittelun puuttuessa hommaan tulee joko "kaikki käy" -fiilis tai sitten stagnaation tila jossa luullaan, että hommat kehittyy vaikka eivät todellisuudessa.

Aamen.

[Nefastos]

Periaatteellinen ränkkä on jotain, mitä en ole koskaan voinut käsittää hyödylliseksi asiaksi. Oman asiansa perusteleminen tarkoituksessa johtaa yhteistä työtä yhdessä määriteltyyn (esim. Azazelin Tähdessä: yhteinen agenda on jo olemassa, & siihen on sitouduttu) tai määriteltävään kehittävään suuntaan on taas kaiken kehittävän kommunikaation ydin, niin okkultismissa kuin muualla.

Puhe sparraamisesta, ylevästä kamppailusta ym. kilvoittelusta joka ei kohdistu omaan itseen, muuttuu helposti voimantunnon energiaksi, joka yrittäen naamioitua filosofian (esim. nietzscheläisen) tai uskonnon (esim. mortifikaation) kaapuun on tosiasiassa egojen kädenvääntöä. Do what thou wilt ja might is right, & retoriikastakin tulee helposti sotavaunu sen sijaan, että se aidosti kuljettaisi eteenpäin moniulotteisen Totuuden lippua.

Tässä palataankin sitten taas toisen keskustelun okkultismin määritelmään.

Minusta okkultismi, tuo äärettömän vaativa asia, on ennen kaikkea individuaatioprosessiaan pitkälle käyvän yksilön prosessi. Yksilön pitää vaatia itseltään, ei muilta yksilöiltä. Kun okkultistit kokoontuvat saman pöydän ääreen, niin silloin on jo lähtökohtainen ajatus siitä, että jokainen on (kulloisenkin) taistelunsa taistellut. Jos tästä on palattava taaksepäin tilaan jossa jotakuta joudutaan kovistelemaan tai nuhtelemaan, tai on ryhdyttävä painimaan, se on eksoteriaa eikä esoteriaa, & sellaista tulisi okkulttisissa veljeskunnissa välttää niin pitkään kuin mahdollista.

[Zetekh]

Jos tästä on palattava taaksepäin tilaan jossa jotakuta joudutaan kovistelemaan tai nuhtelemaan, tai on ryhdyttävä painimaan, se on eksoteriaa eikä esoteriaa, & sellaista tulisi okkulttisissa veljeskunnissa välttää niin pitkään kuin mahdollista.

Ei ehkä nyt näin dramaattisesti tarvitse nähdä, redusoidaan vaikka "väittelyksi", mutta näin tämä vähän välittyy eksoteeriselle puolelle siirtymiseni jälkeen itselleni, joka tavallaan käy myös likellä tuota toisen topicin keskustelua "AT:n ongelmat".