Varjon ja Saatanan kauneus
Posted: Sat Sep 24, 2011 6:17 pm
Keskustelut Pasifismista ja Hyvyydestä ja muistakin asioista viime kuukausina ovat kulkeneet niin OKT (oikean käden tien) tunnelmissa, että ainakin itse kaipaan kovasti toista lähestymistapaa. Tämä keskustelu (tai vuodatus, ellei keskustelua synny) voisi yhtä hyvin olla Taide-, Filosofia-, tai jossakin muussa osiossa. Laitan sen kuitenkin tähän, koska lähtökohtana sille mistä haluaisin puhua on kokemus pyhyydestä eikä niinkään älyllinen tai harjoituksellinen näkökulma.
* * *
Minusta näyttää siltä, että nykyaikana yhä useampi, ja yhä tietoisemmin - tietysti vasta vähän kerrassaan - osaa kaivata sitä varjon alueella olemista, mitä kutsutaan liminaalitilaksi & muilla hienoilla nimillä. Pimeyttä, toiseutta, tietoista yön ja painajaisenkin puolelle uskaltautumista. Itseyden ja eheän totuuden etsimistä, joka ei voi onnistua ilman uskallusta hylätä tunnettu & turvallinen rakenne.
Kollektiivinen ihmisyys alkaa tuntea rakkautensa pimeyteen, kaaokseen - Saatanaan. Monoteismi, joka rajatilan jumaluudet yksiselitteisesti tuomitsemalla aiheutti niin paljon pahaa, loi valtavan henkisen tyhjiön, joka nyt alkaa täyttyä luonnon omalla ehtymättömällä energialla kuten maahan kaivettu kaivokuoppa maan salaisista lähteistä virtaavalla vedellä. Luonnollisuus on yhtä kuin yö ja pimeys, jos hyvin pitkittyneesti on riiputtu kiinni vain valon ja kesämaan kuvastoissa. Jopa kärsimyksestä & surusta & vastoinkäymisistä voi parhaimmillaan tulla arvostettua sekä todella syvällisen kasvun mahdollistajana että tragedian kauneudessaan itseisarvoisena. En pidä mahdottomana, että jopa kollektiivinen kulttuuri voi tulevina vuosisatoina alkaa oivaltaa tätä mysteeriä.
Odotan niitä loka- & marraskuun pitkiä mustia päiviä, joina sade tuntuu kovalta iholla ja asfaltti kiiltää. Odotan lyhyitä synkkiä päiviä ja pitkiä, yksinäisiä öitä. Odotan sitä iloa minkä tuntee kun huomaa kykenevänsä käsittelemään elämän kaoottisia energioita nousematta niitä vastaan ja tulematta niiden murskaamaksi, löytämällä rakkauden siihen mikä vaikuttaa kolkolta ja synkältä; osoittautumalla suuren teurgian arvoiseksi. Odotan demonien kohtaamista, kun ne naamionsa näytettyään riisuvat ne. Tätä on sankaruus, ei liikaenergiansa heittäminen ulkoisten tekojen vimmaksi.
Usein törmää siihen, että rakkaus yöhön nähdään vain romanttisena eskapismina; pinnan estetiikkana. Toki se voi olla sitäkin, mutta tuollainen goottiromantiikka on vain jäävuoren huippu, & sitäpaitsi, keskellä vakavaa elävää elämää jäävuori jää usein kokonaan pinnan alle näkymättömiin. Syvä varjo ja mestari Saatanan kasvot voivat olla selvät palvojalleen (kuten pelkääjälleenkin), vaikka pinnalla näyttäisi kuinka arkiselta. Pyhyys, myös pimeyden pyhyys, on asia joka itse on osattava nähdä; jumalat eivät pidä pelkureista.
* * *
Minusta näyttää siltä, että nykyaikana yhä useampi, ja yhä tietoisemmin - tietysti vasta vähän kerrassaan - osaa kaivata sitä varjon alueella olemista, mitä kutsutaan liminaalitilaksi & muilla hienoilla nimillä. Pimeyttä, toiseutta, tietoista yön ja painajaisenkin puolelle uskaltautumista. Itseyden ja eheän totuuden etsimistä, joka ei voi onnistua ilman uskallusta hylätä tunnettu & turvallinen rakenne.
Kollektiivinen ihmisyys alkaa tuntea rakkautensa pimeyteen, kaaokseen - Saatanaan. Monoteismi, joka rajatilan jumaluudet yksiselitteisesti tuomitsemalla aiheutti niin paljon pahaa, loi valtavan henkisen tyhjiön, joka nyt alkaa täyttyä luonnon omalla ehtymättömällä energialla kuten maahan kaivettu kaivokuoppa maan salaisista lähteistä virtaavalla vedellä. Luonnollisuus on yhtä kuin yö ja pimeys, jos hyvin pitkittyneesti on riiputtu kiinni vain valon ja kesämaan kuvastoissa. Jopa kärsimyksestä & surusta & vastoinkäymisistä voi parhaimmillaan tulla arvostettua sekä todella syvällisen kasvun mahdollistajana että tragedian kauneudessaan itseisarvoisena. En pidä mahdottomana, että jopa kollektiivinen kulttuuri voi tulevina vuosisatoina alkaa oivaltaa tätä mysteeriä.
Odotan niitä loka- & marraskuun pitkiä mustia päiviä, joina sade tuntuu kovalta iholla ja asfaltti kiiltää. Odotan lyhyitä synkkiä päiviä ja pitkiä, yksinäisiä öitä. Odotan sitä iloa minkä tuntee kun huomaa kykenevänsä käsittelemään elämän kaoottisia energioita nousematta niitä vastaan ja tulematta niiden murskaamaksi, löytämällä rakkauden siihen mikä vaikuttaa kolkolta ja synkältä; osoittautumalla suuren teurgian arvoiseksi. Odotan demonien kohtaamista, kun ne naamionsa näytettyään riisuvat ne. Tätä on sankaruus, ei liikaenergiansa heittäminen ulkoisten tekojen vimmaksi.
Usein törmää siihen, että rakkaus yöhön nähdään vain romanttisena eskapismina; pinnan estetiikkana. Toki se voi olla sitäkin, mutta tuollainen goottiromantiikka on vain jäävuoren huippu, & sitäpaitsi, keskellä vakavaa elävää elämää jäävuori jää usein kokonaan pinnan alle näkymättömiin. Syvä varjo ja mestari Saatanan kasvot voivat olla selvät palvojalleen (kuten pelkääjälleenkin), vaikka pinnalla näyttäisi kuinka arkiselta. Pyhyys, myös pimeyden pyhyys, on asia joka itse on osattava nähdä; jumalat eivät pidä pelkureista.