Kavi wrote:
Väkivalta ja sen rajaaminen ja rajoittaminen on suoritettu aiempina historian aikoina uhraamalla. Alkujaan ihmisiä ja myöhemmin eläimiä. [...] Usein vielä perustellaan omia menetelmiään uhriutumalla tai antamalla yhteisölleen joitakin, jo ennestään uhrin attribuutteina pidettyjä asioita, esimerkiksi "heikkoutta" [...] Mihin suuntaan olemme ihmiskuntana menossa ja miten tätä tulisi okkultisteina käsitellä, sillä edes kaikille tuo "miekka" tai "vuohen laskeminen Azazelin tykö" ei tunnu heijastelevan sitä esoteerista näkökantaa, joksi sen mieltäisi hetken mietittyään?
Varmasti ajatuksesi koskevat erittäin tärkeää ihmismielen rakennetta, joka saattaa löytyä naamioituneena myös nykyajan ihmisistä. Primitiivisen ihmisen tavat uhrata ja lunastaa lyötyvät usein ainoastaan korotetummassa muodossa ns. kehittyneeltä ihmiseltä. Kyseinen kehitys on usein ainoastaan pidemmälle korotettu muoto mielen alkukantaisista rakenteista ja pidemmälle naamioitu — primitiiviset ihmiset toimivat paljon suoremmin suhteessa alitajuisiin pakkoihinsa ja heissä kyseiset rakenteet ovat helpommin nähtävissä. Heillä ei ole samanlaista tarvetta naamioida alkukantaisuuttaan moderniin kaapuun.
Meidän yhteisömme rakentuu paljon eroomme modernin ja primitiivisen välillä — nk. primitiivisiä eläin- ja ihmisuhreja ei hyväksytä nk. modernin ja kehittyneen tietoisuuden kannalta, mutta sellaisella yksinkertaisella rajanvedolla meidän-ja-heidän välillä kieltäydytään havaitsemasta kaltaisuuksia molempien välillä. Silloin primitiivisen ja modernin rajanveto toimii jälkimmäisen hyväksi: moderni ihminen kokee omahyväisyyttä etäisyydestään primitiivisiin ihmisiin nähden, vaikka hän harjoittaisi vastaavia rakenteita ainoastaan korotetussa muodossa. Tietysti suurempi sublimaation aste on jossakin määrin myös hyväksyttävämpää, kuten esimerkiksi väkivallan sublimointi taiteeksi väkivallasta. Esimerkiksi primitiivisen roomalaisen viihtyminen gladiaattoritaistelun äärellä ja modernin ihmisen tarve suurkuluttaa väkivaltaviihdettä saattavat ilmaista vastaavia rakenteita, vaikka kieltämättä moderni viihde edustaa jossain määrin myönteistä kehitystä sen suhteen.
Vaarallisimpia ovat väkivallan korkeasti sublimoidut muodot, jotka kadottavat kokonaan näköpiiristään alkukantaisen luonteensa: kun suora vihaaminen esiintyy suorana rakkautena.
Äärimmäinen vihaaminen on uhrien ns.
parantamista, kuten lääketieteellisessä lobotomiassa primitiivinen tuhoaminen esiintyy modernina hoitamisena. Tällaisen äärimmäisen sadismin luonteeseen kuuluu, että se ei tunnista itseään sadismiksi — sen vaarallisuus on siinä, että se on yhteisöllisesti hyväksyttävää ja kykenee omaksumaan koko modernin yhteiskunnan tehokkuuden ihmisten tuhoamiseksi. Yksittäinen sadisti, joka tietää mitä on tekemässä, ei ole vastaavassa määrin vaarallinen: hänen suorasukaisuudeltaan puuttuu äärimmäisen sadistin kierous, joka kykenisi naamioimaan itsensä yhteisölliseksi rakkaudeksi ja siten vetämään mukaansa kokonaisen yhteisön.
Uhrin ja lunastuksen suhteessa kannattaa sikäli
yksinkertaisimpia rakenteita varten palata eläin- ja ihmisuhreihin. Mitä varhaisemmasta rakenteesta on kysymys, sen selvemmin sen pitäisi ilmaista
kaikelle uhraamiselle ja lunastukselle ominaista. Toisaalta
kokonaisvaltaisin näkemys saavutettaisiin tarkastelemalla samalla myös primitiivisten ja modernien uhraus- ja lunastuskäytäntöjen eroavaisuuksien — kuten korkeamman sublimaatioasteen — kehityksen rakenteita. Eräänlaisena kokonaisvaltaisen tarkastelun lähtökohtana voidaan kuitenkin pitää primitiivisten rakenteiden hahmottamista, josta pidempi tarkastelu kykenee etenemään.
Alkukantaisissa eläinuhreissa havaitaan ainakin seuraavia piirteitä: uhrattava eläin on, kuten sinäkin viittaat, samaan aikaan pyhä
ja paha. Eläimet, joita alkukantaisesti uhrattiin, olivat yleensä ns.
toteemieläimiä, joiden käyttäminen kotitalouseläiminä oli kiellettyä. Toteemieläimet ja talouseläimet oli rajattu erilleen toisistaan. Toteemieläimet olivat talouseläimiin verrattuna ns. likaisia ja pahoja — kuitenkin ainoastaan
talouskäytön kannalta. Esimerkiksi sian hyödyntäminen
yksityisessä taloudessa olisi saastaista, likaista ja kiellettyä. Sen sijaan sian
yhteisöllinen uhraaminen saattaa olla olla pyhää: silloin sian yksityinen hyödyntäminen on kiellettyä, saastaista ja likaista, koska sika on yhteistä toimitusta varten — pahaa siinä on ainoastaan yksityinen käyttö. Tällainen sian arvostaminen pyhänä eläimenä saattaa sitten siirtyä sen pitämiseen
yksinkertaisesti saastaisena kun polyteistinen uskonto muokkautuu monoteistien uskonnon vaikutuksen piirissä — sian hyödyntäminen kielletään kokonaan
koska sitä on käytetty toisten jumalten palvonnassa. Sellaisen yhteisvaikutuksen perustana on, että myöhemmin saastaiseksi julistettu eläin on alkujaan ollut pyhä.
Toteemieläimen uhraaminen pitää usein sisällään sen yhteisöllisen syömisen — sitä ei ole pidetty saastaisena sellaista käyttöä varten. Sen sijaan vaikkapa rottia ja skorpioneja ei ole tarvinnut erikseen kieltää epäpyhiksi, kun niitä ei ole alkujaankaan palvottu jumalina. Toteemieläimen yhteisöllisessä syömisessä on ollut kyse yhteisön ja sen jumalan
veriliitosta. Tässä kristillinen ehtoollinen muistuttaa toteemieläinten uhrauskäytännöistä — Kristuksen liha- ja veriuhrin syömisen yhteys primitiivisiin tabukieltoihin ei jäänyt sen arvostelijoilta huomaamatta. Kristus on yhtäältä kristittyjen toteemieläin, jonka lihan- ja veren syöminen varmistaa kristittyjen
yhteenkuuluvuuden Kristuksen kanssa, heidän ns.
verisukulaisuutensa. Vastaavasti toteemieläimen uhraaminen ja syöminen oli varattu yhteisön ja sen jumalan yhteenkuuluvuuden ja verisukulaisuuden vahvistamiseksi.
Kristittyjen ehtoollinen muistuttaa kaikkein suurimmasta tabusta:
sukulaisten uhraamisesta ja syömisestä. Kannibalismia harjoittavilla primitiivisillä heimoilla on yleensä kieltoja
sukulaisten syömistä kohtaan. Syyt voivat vaihdella, mutta yleensä endokannibalismia harjoittavilla heimoilla on kyseessä hautajaistoimitus, jossa pyritään saamaan kuolleen sukulaisen elämänvoima takaisin kiertoon yhteisössä.
Endokannibalismilla on helposti tuhoisia seurauksia — kun yksittäinen heimon jäsen sairastuu esimerkiksi prionitautiin, sairaus siirtyy kaikkiin syöjiin, joiden syöminen puolestaan levittää tautia edelleen.
Eksokannibalismi puolestaan on tavanomaista vihollisten nöyryyttämiseksi. On melko ilmeisiä syitä eroille endo- ja eksokannibaalisten käytäntöjen välillä. Ehtoollinen muistuttaa erittäin paljon endokannibaalista hautajaistoimitusta, jonka tarkoitus on palauttaa syödyn elinvoima yhteisöön: syöty ei ole
kuollut koska hänen henkensä elää syöjissä. Siten endokannibaalisissa hautajaisissa säilytetään yhteys elävien ja kuolleen välillä: kumpikaan ei luovu toisistaan, sillä lihan ja veren syömisellä ylitetään raja elävien ja kuolleiden välillä.
Ehtoollinen on äärimmäisen voimakas
vertaus endokannibalistisen varsinaisen lihan ja veren syömisestä. Ehtoollinen on
uusi liitto kristittyjen ja Luojan välillä, joka toisaalta viittaa ristillä vuodatettuun vereen ja kuolleeseen lihaan. Kristuksessa voidaan havaita toteemieläimellinen ja endokannibalistinen puoli: Kristus on pyhä toteemieläin, joka uhrataan yhteisesti
oikeana lihana ja verenä ristillä, sekä syödään
vertauskuvallisesti endokannibaalisessa ehtoollisessa.
Ristillä Kristuksen liha ja veri toimivat pyhän toteemieläimen merkityksessä, joka on
erityinen toteemieläimelle: kukaan ihminen ei voi korvata Kristusta, aivan kuten yksikään sen-ja-sen eläimen heimon jäsen ei voi ryhtyä toteemieläimeksi. Heimon ja toteemieläimen välillä on ylittämätön eroavaisuus, aivan kuten ihmisen ja jumalan välillä. Sen sijaan toteemieläimen veren ja lihan syömisessä heimo yhdistetään
verisitein toteemieläimeen. Tästä päästään ehtoolliseen
kuolleen verisukulaisen syömisenä: endokannibaalisissa hautajaisissa sukulaisen elinvoima pidetään jatkuvasti kierrossa ylittämällä eroavaisuus kuolleiden ja elävien välillä.
Kristuksen toteemieläimellisen ristinkuoleman ja endokannibalistisen ehtoollisen yhdistetty kokonaisuus merkitsee, että siten-ja-siten erityisen Kristuksen tehtävä oli tulla lihassaan ja veressään uhratuksi, jotta toteemieläimen lihan ja veren syöminen palauttaisi heimon ja sen jumalan verisukulaisuuden. Kyseinen toteemieläin
on siten heimolaisten verisukulainen. Toteemieläimellä on selkeä yhteys endokannibaalisiin hautajaisiin. Kristittyjen endokannibalistinen ehtoollinen on erityisen toteemieläimen rituaalista syömistä, joka ylittää eron kuolleiden ja elävien, sekä ihmisten ja heidän jumalansa välillä: Kristuksen
vertauskuvallisista syöjistä tulee hänen
oikeaa lihaa ja vertaan.
Ristin
todellisuuden ja ehtoollisen
vertauskuvallisuuden välillä on tärkeä eroavaisuus, joka kääntää asetelman päinvastaiseksi:
todellinen sukulaisuus Kristukseen ylittää sukulaisuuden lihassa ja veressä, so. heimosuvun. Toisaalta syntyy uudenlainen heimo ja suku, joka ei perustu lihan ja veren, vaan
hengen sidoksiin.Kristinuskossa kaikkein alkukantaisimmat heimokäytännöt ovat käytössä, mutta samalla ylitettyinä: henki tekee eläväksi, eikä liha hyödytä mitään. Kristitty osallistuu Kristuksen lihaan ja vereen uhratun toteemieläimen vertauskuvallisella syömisellä ja juomisella, mutta heidän heimonsa ei perustu lihallisiin, vaan hengellisiin sukulaissuhteisiin. Ristin liha ja veri ovat Kristuksen
todellista kuolemaa lihana ja verenä, joka on erityistä Kristukselle, eikä yhdenkään hänen ns. heimoonsa liittyvän jäsenen korvattavissa. Toisaalta kyseisen lihan ja veren kaikille yhteinen nauttiminen on
vertauskuvallisena tarjolla kaikille uskoville ilman, että kenenkään tarvitsi olla Golgatalla syömässä ja juomassa Kristuksen liha ja veri. Kristuksen vertauskuvallinen syöminen on ns. henkistä syömistä — ja siinä mielessä
todellisen lihan syömistä, sillä liha ja veri eivät itsessään hyödytä mitään.
Ne sanat, jotka minä olen teille puhunut, ovat henki ja ovat elämä: Kristuksen lihallinen uhri ristillä on hänen
sanansa hengen puolesta, lihan uhraamista hengellisen sanan
takia. Siinä juutalainen uhripukki muuttuu uhraamisessaan kristittyjen ehtoollisen endogeenis-kannibalistiseksi jumalaksi: juutalaisten syntipukista tulee lihansa hengelliselle sanalle uhraavan kristittyjen hengellisen heimon pyhä toteemieläin.