Malja wrote:Mitä mieltä olette persoonallisuushäiriödiagnooseista?
Miten tulkitsisitte kyseisiä ilmiöitä okkultismin näkökulmasta?
Voiko persoonallisuushäiriöillä ajatella olevan jokin rakentava tehtävä yhteisössä/yksilön elämässä? Voisiko kundalinilla ja keskittymisellä olla yhteyttä persoonallisuushäiriön syntyyn? Ensimmäisenä tulee mieleen kuume, joka polttaa taudinaiheuttajat. Tavallaan persoonallisuushäiriö tekee kärjistämällä näkyväksi yhteiskuntaa ja yksilöä vaivaavia ongelmia. Voisiko ajatella että hallitsematon psyykkisyys aiheuttaa ainakin joitain persoonallisuushäiriön muotoja?
Henkisten häiriöiden yhteys okkultismiin, filosofiaan, uskontoon, jne. on mielestäni erittäin olennainen aihe, jota on asianmukaista käsitellä myös filosofiaan keskittyneellä osastolla — riippuen käsityksistä, jotka saattavat olla paremmin tai huonommin perusteltuja, määrätyn filosofian, okkultismin, uskonnon, jne. taustalla saattaa olla henkisiä häiriöitä. Esimerkiksi Kantin filosofiassa ilmenee paljolti hänen anaalisen järjestelmällinen ja vakava luonteensa, joka johtui äärimmäisen ankarasta koti- ja koulukurista. Tunteellisemman Mainländerin itsemurhan filosofia puolestaan lienee syntynyt osittain äärimmäisestä tunteikkuudesta ja määrätyllä tavalla perinteen vaikuttaman järkeä koskevan perinteen yhdistelmästä — hän hirttäytyi käyttämällä apuna omia kirjojaan.
Toisaalta määrätyt käsitykset henkisistä häiriöistä saattavat perustua itse sellaisen käsityksen esittäjän omiin henkisiin häiriöihin — kuten esimerkiksi vuoteenkastelija Freudin psykoanalyysin
pissakiellolle antama valtava merkitys. Psykoanalyysia itseään ei pitäisi tulkita vapaaksi siitä,
miten se yrittää tulkita — eikä siten myöskään erillään siitä
mitä se tulkitsee.
Esimerkkinä kyseisten suhteiden vaikeudesta on, miten Nefastos tulkitsee sen-ja-sen filosofian tai uskonnon vaikutusta henkilön mielenterveyteen — voitaisiin ajatella, että väärästä ajatusmallista on tuloksena mielen häiriöitä ja totuus vapauttaa. Toisaalta on myös niin päin, että
totuus häiritsee mielenterveyttä: on esimerkiksi erittäin miellyttävää tuudittautua sen toivekuvitelman pitämiseen todellisena, että uskonto tai Jumala voitaisiin perustella
järjellisesti. Sikäli kun ihminen on asettanut varmuutensa, itsetuntonsa, luottamuksensa, jne. inhimilliseen järkeen, saattaa
todellinen ymmärrys järjestä — se että
järki on laajalti sekasortoinen ja järjetön, eikä siinä näyttäisi olevan mitään tavanomaisessa merkityksessä jumalaista — aiheuttaa mielenterveyden häiriöitä.
Koskien aikaisempia viestejäsi, siitä ei voi järjellisesti olla varma, että kuolema on olemassaolon täydellinen loppu — järki on avoimuutta erilaisille mahdollisuuksille varmuudessaan omasta avoimuudestaan. Siinä mielessä järki on ikuinen kerjäläinen ja metsästäjä. Kuolema edustaa meille sellaista rajatilannetta, jossa järkemme pysähtyy koska kyse on
lopun ajatuksesta — sikäli kun olemme avoimia järjen erilaisille mahdollisuuksille, jotka koskevat järjen oman olemisen perustavia muutoksia, järjen ei ole mahdollista olla
varma omasta lopustaan, sillä järjellisesti
varmaa on kyseisen rajatilanteen epävarmuus.
Me kohtaamme myös elävässä elämässä jatkuvasti sellaisia rajatilanteita, jotka merkitsisivät oman avoimuutemme järjen erilaisille mahdollisuuksille lakkaamista — kuten dogmaattisessa sitoutumisessa siihen-ja-siihen käsitykseen järjestä ja sen muutosten mahdollisuuksista. Dogmaattinen sitoutuminen järkeen on eräänlaista järjen
lakkaamista ja edustaa siinä mielessä rajatilannetta, joka muistuttaa kuolemaa — samaistuminen siihen-ja-siihen käsitykseen kuolemasta on järjelle vastakkainen.
Järki ei kykene varmistamaan itselleen mitään käsitystä omasta lopustaan, sikäli kun se pysyy itsessään järkenä. Järki kykenee ainoastaan pitämään itsensä avoimena sille, että kuoleminen on katastrofi tavalla tai toiselle — katastrofi jollaisia järki on valmistautunut kohtaamaan, sillä se on valmis luopumaan itsestään. Sen valmius kohdata katastrofinsa ja loppunsa ei kuitenkaan saavuta —
itsensä järki on saavuttanut avoimuutena lopulleen — loppuaan ennen kuin loppu sattuu sen kohdalle.
Itsensä tiedostavan järjen ensimmäisiä havaintoja itsestään on, että se ei ole
kaikille yhteinen, se ei ole
erehtymätön, jne. mikä sitoo järjen asteittaisessa yleisyydessään henkilökohtaiselle tasolle, jossa se ei ole riippumaton yksilön psykologiasta, yms. Sikäli kun järki ottaa itsensä
vakavasti se päätyy ottamaan itsensä vähemmän vakavasti ja kykenee pohtimaan lähtökohtiaan esimerkiksi psykologisesti, mutta toisaalta tietoisena myös psyko-logian tieteenä (
logismos) riippuvuudesta suhteessa henkilökohtaisiin mielellisiin kykyihin, vaistoihin, vaikutuksiin, jne.
Henkisiä häiriöitä ymmärtävät tietyssä mielessä parhaiten — ja toisaalta vähiten sellaiset jotka itse ovat niiden vallassa — ne jotka ovat itse niitä kokeneet . Esimerkiksi masentuminen vaikuttaa helposti joltakin mikä riippuu yksilön tahdosta: ikään kuin hänen tarvitsisi vain hieman patistaa itseään niin hän lakkaisi olemasta voimaton, tunteeton ja kykenemätön haluamaan tai toivomaan mitään paitsi kuolemaa. Ihminen, joka kykenee auttamaan itseään,
ei ole vakavasti masentunut. Vakava masennus on kuin syöpä: sille ei pysty tekemään itse mitään — lääkkeet yms. voivat auttaa, niiden ihmeiden ohella, joita tapahtuu myös syöpäpotilaiden parissa. Sikäli kun vakavasti masentunut ei kohtaa ihmettä, on hänen turhaa turvautua uskontoon, järkeen, tms. aivan kuten syöpää sairastavan — suosittelen hänelle lääkehoitoa. Puhuessani suosittelemisesta en halua esiintyä — sillä en ole sellainen — ammattilaisena, vaikka tieteellinen totuus ei ole myöskään määrätyltä alalta tutkinnon suorittaneen yksityisomaisuutta.
Sikäli kun kyseessä on todella vakava ja jatkuva mielenterveyden häiriö, sille ei ilman lääkkeitä ole mahdollista tehdä enempää kuin rutolle keskiaikana. Esimerkiksi vakava masennus ei kuitenkaan ole sama kuin
persoonallisuushäiriö — ylipäätänsä käsityksissämme sairauksien luokittelusta vaikuttaa voimakas yhdenmukaistamisen pyrkimys, eikä yhden vakava masennus ole samaa kuin toisen. Persoonallisuushäiriöiden suhteen
epävakaalla on keskimäärin merkittävästi parempi ennuste kuin skitsofrenialla. Epävakaasta persoonallisuudesta on yleensä mahdollista parantua — se ei ole kiveen kirjoitettu sairaus siinä määrin kuin vakava skitsofrenia. Epävakauden suhteen auttaa myös henkilökohtainen ponnistelu toisessa määrin kuin vakavaan masennukseen.
Persoonallisuushäiriöllä saattaa olla rakentava tehtävä yhteisössä tai yksilön elämässä, mutta siihen ei ole yleistä kaavaa — se mikä tuhoaa yksilön saattaa rakentaa esimerkiksi yhteisöllistä tietämystä sairaudesta ja osallistua siten myönteisessä mielessä parannuksen löytämiseen seuraavien sukupolvien aikana. Toisaalta esimerkiksi anaaliset luonteet ovat yleensä erittäin siistejä, pikkutarkkoja ja järjestelmällisiä, mutta heitä ajaa samaan aikaan tuhoava pyrkimys käyttää kykyään alhaisiin ulosteenomaisiin tarkoitusperiin. Sana '
Mammon' kuvaa sitä hyvin, sillä se tarkoittaa
Helvetin ulosteita — ihmiset joilla on pakkomielle mammonasta ovat usein menestyviä ja arvostettuja. Esimerkiksi presidentti Trump on tunnettu mieltymyksestään anaalialueisiinsa kohdistuvaan rankaisemiseen:
kevyt piiskaaminen muistuttaa häntä yhtäältä varhaisesta
ankarasta suhtautumisesta ulostavaan alueeseen, joka on osaltaan hänen psyykkisen häiriönsä taustalla, mutta toisaalta lempeydessään yhdistää sen
hellään anaalialueen sivelemiseen. Tämä selittää miksi Trump käyttäytyi yllättäen poikkeuksellisen asiallisesti sen jälkeen kun hänen takapuoleensa oli kohdistettu sellaisia
kesytettyjä rangaistuksia: pehmeä takapuolen piiskaaminen auttaa häntä sovittamaan yhteen lapsuudesta juontuvan ankaran suhtautumisen ulosteisiin.
Psyykkisten häiriöiden muotoja on useita, mutta joidenkin alkuperä on
tervehdyttävä siinä mielessä, että jos häiriötä ei syntyisi, tuloksena olisi tuhoisampi psyykkinen ristiriita — esimerkiksi psykoosi on usein sisäisten ristiriitojen purkautumista
välittävällä tavalla, joka on parempi kuin
välitön ilmentyminen. Psykoosien suhteen suosittelen unien tulkinnassa käytettäviä menetelmiä, sillä psykoosi on usein ikään kuin unta valveilla. Silloin taustalla olevan tiedostamattoman ristiriidan täytyy olla voimakas, jotta se kykenee pakottamaan itsensä naamioituneena valvetajuntaan. Syynä on silloin yleensä se, että valvetajunnassa on yliminän puolelta säätelyä joka estää tiedostamasta ongelmaa suoraan — esimerkiksi jos biologisesti miehen henkinen sukupuoli on naisen, mutta hän ei kykene hyväksymään sitä, psykoosi saattaa ilmentyä kokemuksena
edellisestä elämästä naisena, jolle on tehty väkivaltaa ja edellisestä elämästä sitten heijastuvana ruumiillisena kipuna: kyseisen psykoosin tulkitseminen psykoanalyyttisen
unityön välineillä auttaa silloin tiedostamaan alitajuisen valvetilaan voimakkaan työntymisen taustalla olevan ristiriidan.
Mainitsemallasi
keskittymisellä sisäiseen elämään on usein yhteys psyykkisten ongelmien
ilmaisuun, ei niinkään niiden syntyyn — ongelmat ovat olemassa paljon ennen kuin ne alkavat ilmaista itseään tavalla tai toisella. Keskittyminen sisäiseen elämään ja ongelmiensa
tiedostaminen voivat useissa tapauksissa olla psyykkisten häiriöiden
ilmenemisen edellytys. Siksi terapiaan ei päästetä akuuttivaiheessa olevia ihmisiä: erittäin vaikeiden ongelmien
välitön tiedostaminen saattaa ainakin tietyltä kannalta pahentaa heidän käytöstään. Esimerkiksi pakkohoidossa oleva potilas suoritti itselleen psykoanalyysia — sinänsä asianmukaisesti — ja tuloksena alkoi riehua silmittömästi sairaalassa. Toisaalta sellainen riehuminen saattaa tietystä paheksuttavuudesta huolimatta olla kyseiselle henkilölle tarpeellista ja tervehdyttävää.
Minusta itsemurha ei ole koskaan tuomittavissa, eikä oppijärjestelmä joka uskoo tuonpuoleiseen rangaistukseen siitä ole uskomisen arvoinen — itsemurha voi kuitenkin tapahtua vääristä syistä ja hetkellisestä havainnon vääristymisestä, jolloin olisi parempi odottaa ja kokeilla erilaisia vaihtoehtoja ongelman ratkaisemiseksi. Sikäli kun sietämättömän tuskalliselle sairaudelle ei ole nykytietämyksemme perusteella mitään tehtävissä, sitä voidaan kuitenkin aivan aiheellisesti pitää armollisena kuolemana — siitä ei pidä tuomita itseään, eikä kenelläkään ole oikeutta tuomita itsemurhaajaa mistään. Sikäli kun tuonpuoleista
oikeutta ylipäätänsä on ja se ei ole monin verroin huonompaa kuin tämänpuolisen omantuntomme oikeus, itsemurhaajaa ei myöskään edellisen perusteella tuomita — jos tuonpuoleisessa olisi sellainen tuomio, siihen ei pitäisi uskoa ja elävän omantuntonsa perusteella toimiva toimisi joka tapauksessa eläessään paremmin kuin häntä kuoleman jälkeen siitä epäoikeudenmukaisesti rankaisevat tahot.