Alfalfa wrote:Tietysti joskus ilmiselvä psykoosi on määrätyn maailmankuvan syy, tai toisin päin. Vakavat mielisairaudet eivät kuitenkaan mielestäni yleensä johdu ihmisen maailmankuvasta. En usko, että uskonnolla, filosofialla, okkultismilla, tms. niiden vaihtelevissa muodoissa voidaan parantaa vakavia mielisairauksia, kuten syvää masennusta tai skitsofreniaa, sen enempää kuin vaikkapa aspergeria tai ADHD:ta. Alentunut toimintakyky aspergerissa tai ADHD:ssa ei ole riippuvainen siitä, kokeeko maailman eheäksi vai rikkonaiseksi. Niin myös vakavissa mielenterveysongelmissa.
Ihminen ei kykene valitsemaan monia mielenterveyshäiriöitään, kuten vaikeisiin elämäntilanteisiin perustuvaa traumaperäistä stressihäiriötä, pitkälle perintötekijöiden altistamaa skitsofreniaa, kroonista vakavaa masennusta, jne. En usko, että ihminen, joka ajattelee sellaisten mielisairauksien olevan ihmisten omasta tahdosta kiinni, on itse sairastanut, tai ymmärtänyt lähimmäisen sairauden kautta syvästi, mitä sellainen aiheuttaa ja kuinka vähän se on kiinni omasta tahdosta. Vakavasti masentunut, tai alituisesti pahenevaa skitsofreniaa sairastava ei haluaisi paljonkaan muuta, kuin päästä eroon sairaudestaan.
Skitsofreniaa sairastavilla itsemurha on yleisin ennenaikaisen kuoleman syy, 10-13% potilaista, mikä on 20-40 kertainen riski muuhun väestöön verrattuna. Kaikista itsemurhan tekevistä 30% kärsii vakavasta masennuksesta. Kaikista itsemurhaajista n. 65% on kärsinyt vakavasta tai lievästä masennusoireyhtymästä. Tämä on samoin 20-40 kertainen riski muuhun väestöön verrattuna. Iso osa itsemurhan tehneistä ei ole ollut lainkaan psykiatrisessa hoidossa — monet heistä eivät selvästikään ymmärrä itseään sairaaksi. Nämä ihmiset eivät kehitä itselleen sairaudentuntoa, mikä saattaisi auttaa heitä — ei se pinnallinen ajatus, että he itse haluavat olla sairaita. Yli 90% itsemurhan suorittaneista kärsii jonkinasteisesta mielenterveyden häiriöstä.
Mihin itsemurhaaja pyrkii? Kivun ja sairauden loppumiseen, josta hän ei ajattele löytävänsä mitään muuta ulospääsyä. Ei hän pyri elämässä mihinkään, vaan se on käynyt hänelle mahdottomaksi. Ainoa mitä hän enää haluaa on kuolema. Onko itsemurhan tekijä sitä haluava toimija? Varmasti. Valitseeko hän kuitenkaan itse mielenterveysongelmansa? Masennus on itsemurhan tärkein yksittäinen taustatekijä. Masennusta aiheuttaa esimerkiksi kun: lähisukulainen kärsii depressiosta, menetyskokemukset, poikkeavuus, oppimisvaikeudet, perheongelmat ja koulukiusaaminen. Miksi joku valitsisi kyseiset usein masennusta aiheuttavat seikat? Yleensä emme kykene itse valitsemaan, että sukulaisemme kärsii depressiosta, että olemme poikkeavia, emme kykene oppimaan, että perheessä on alkoholismia, että meitä haukutaan jatkuvasti koulussa, jne. — emmekä myöskään kykene valitsemaan, että sellaiset seikat vaikuttavat meidän tunteisiimme.
En puhunut viestissäni psykoottisuudesta, skitsofreniasta enkä muista äärimmäisen vakavista, ilmiselvästi yksilön tahdosta riippumattomista mielisairauksista. En myöskään sanonut, että mielisairaaksi diagnosoitu ihminen haluaisi olla sairas - vaan pikemmin, että sairaaksi luokiteltu toimintamalli voi olla tulosta jonkin muun, saavuttamattoman, haluamisesta, missä tapauksessa taas voi olla hyödyllistä pohtia "miksi"-kysymyksiä tilan taustalla. Tämä aihe vaikuttaa vastauksesi perusteella läheiseltä sinulle, joten pyydän koko sydämestäni anteeksi, jos olen loukannut sinua. Kehtaan kuitenkin väittää, että olen sekä omien että läheisten mielenterveysongelmien (esim. masennuksen, syömishäiriöiden, epävakaan persoonallisuuden) sekä eniten koskaan rakastamani ihmisen kahden vuoden takaisen itsemurhan kautta ymmärtänyt ainakin jotain siitä, mistä
tietynlainen mielen järkkyminen johtuu ja mihin johtaa. (Tämä siis edelleen sulkien pois psykoosin, skitsofrenian ym. joista en todellakaan mitään tiedä ja joiden suhteen minun olisi pitänyt olla selväsanaisempi edellisessä viestissä.)
Masentuneen masennus on varmasti usein aivokemiallinen tms. ”brute fact”, jonka synnyissä syvissä ei ole henkilölle itselleen mitään kiinnostavaa ja josta hän yksinkertaisesti haluaa eroon. Silloin on tietysti hyvä, jos hän saa oikenlaisen lääkityksen ja ammattimaista keskusteluapua. (Eikä kyseessä nyt ihan täysin hermostoon redusoituvan vaivan tarvitse olla, jotta tämä pätisi; kärjistän, kuten minulla on tapana.) Masentunut voi kuitenkin myös ikään kuin tietää meidän kaikkien jakamasta todellisuudesta jotain, mikä terveille pysyy kätkettynä. Onhan elämäntapamme monilta osin sellainen, että masentuminen nimenomaan vaikuttaa sopivalta reaktiolta siihen ja että olisi ihme, jollei herkkä tai yhtään mistään syvästi välittävä ihminen sen piirissä masentuisi. Tällainen ”maailmankuvallinen”, ”eksistentiaalinen” tms. masennus saattaa hyvinkin olla aivan eri asia kuin lääketieteessä määritelty, eikä tiloista ehkä pitäisi edes käyttää samaa sanaa. Kun on kuitenkin mahdotonta määritellä objektiivisesti, mikä suru tai ahdistus lukeutuu mihinkin lajiin, ja kun mielenterveysongelmien käsitteistöllä todella puhutaan myös tiloista, joiden patologisuus on vähintäänkin kyseenalaista‚ on masennusta tai ainakin masennus-termiä mielestäni hyvä pohtia myös tältä epätavallisemmalta kannalta.
Toinen viitepisteeni edellisessä viestissä oli anoreksia, jota olen itse sairastanut ja joka oli merkittävä osasyy mainitsemaani rakkaan kuolemaan. Kokemuksistani huolimatta ajattelen edelleen, että sitä kaunaa, halveksintaa, kelvottomuuden tunnetta ja mielipuolista kontrolloinnin halua, joka saa ihmisen näännyttämään itseään nälkään, voitaisiin ilmentää rakentavammillakin tavoilla - tai että itsellisyys, joka huonoissa olosuhteissa kiteytyy kaunaksi, halveksinnaksi jne. voisi kiteytyä muuksikin. Tämä ei tarkoita, että kyseisestä sairaudesta kärsivien pitäisi mielestäni kieltäytyä yhteiskunnan taholta tarjolla olevasta hoidosta (minkä johtopäätöksen voisi hutiloiden vetää siitä, että katson sairauden taustalla mahdollisesti olevan myös jotain säilyttämisen arvoista). Tuskin kukaan selviää tällaisista yksin. Tuskin kukaan syömishäiriöinen kuitenkaan myöskään paranee, ellei sisimmässään pysty näkemään tulevaa itseään terveenä - mihin pyrittäessä niin läheiset kuin ammattilaiset voivat ainoastaan tukea häntä, eivät ottaa askelia hänen puolestaan.
Provoisoiva väitteeni, että terve mieli on sellainen, joka on vaarassa tulla hulluksi, voidaan ”kääntää” vähemmän räväkälle kielelle: terveellä mielellä on eloisa suhde siihen, mikä sen terveyttä voisi myös uhata. Esimerkiksi minä en anoreksiasta eroon kamppaillessani kamppaillut niitä alkuperäisimpiä tarpeita vastaan, jotka olivat saaneet minut sairastumaan (hyväksynnän, ”täydellisyyden” ja stereotyyppisestä miehisyydestä erottautumisen kaipuita) vaan pyrin ajattelemaan, että niiden tyydyttämiseen olisi parempiakin tapoja. Selvisin verrattain hyvin vähällä, mistä olen kiitollinen; tiedostan, ettei näin kaikilla ole. Jos henkilön identiteetti on koko aikuisiän perustunut painoindeksiin, eivät älyllis-eläytyvät pyrittelyt pitkälle riitä. Haluaisin kuitenkin ehdottaa tällaisellekin henkilölle sairauden alkuperän ja motivaation kysymistä
yhtenä keinona sen otteesta riistäytymiseen. Muuten en osaa edes yrittää auttaa. Olen kuullut monilta muiltakin näistä ongelmista kärsiviltä, että heitä tuskastuttaa yhteisön suhtautumisessa nimenomaan ainainen potilaana kohdelluksi tuleminen, lääkkeiden tuputtaminen, kaikkien negatiivisten tunteiden leimaaminen oireiksi…
Viimeisenä disclaimerina voi tietysti olla, että lähestymistapani on yksinkertaisesti turha suurimmalle osalle ihmisistä. Mutta kun okkultistien foorumilla ollaan, niin suurimman osan keskuudesta lienee jo valmiiksi lähdetty.
ps. Insanus ehti näköjään edelleni; oikeilla linjoilla, eli kiitoksia.
pps. Piti vielä sanoa sinulle, Malja, että viime talvena aloittamaasi Taitava itsemurha-ketjuun lähettämäni viesti oli ajattelematon ja törkeä. Olen pahoillani siitä. Aihe meni minulle tuttuna sen verran tunteisiin (kuten tämäkin menee), että vastasin refleksinomaisesti, mitä sitten häpesin päiväkausia. Olen iloinen, että olet palannut keskustelemaan foorumille.
Tiden läker inga sår.