Uskonnon psykoanalyysin psykoanalyysia

Älylliset pohdiskelut metafyysisistä ja abstrakteista aiheista.
Locked
Alfalfa

Uskonnon psykoanalyysin psykoanalyysia

Post by Alfalfa »

Fr. Wyrmfang toivottavasti jatkaa kertomalla Jungista. Keskustelunavaukseni on Freudin uskonnon psykoanalyysin psykoanalyysia — se koskee kuitenkin läheisesti järjellisen järjestelmän ja uskonnon suhdetta. Siinä on neljä tärkeää kohtaa: (1.) ns. merellisen 'océanique' -tunteen yhteys järkeen, tai yleisemmin järjen järjestelmään sen täydellisyytenä (2.) järjen ja järjestelmän kaltaistavan yhden-ja-saman suhde lapsuuden kokemuksiin, (3.) henkinen työskentely anaalisen luonteen sublimoituna kostona isälle — sekä edelliset kokoava (4.) Freudin uskonnon psykoanalyysin tukahdutettu syy anaalisena kostona.
Osittain psykoanalyyttiset tulkinnat vaikuttavat samaan aikaan hauskoilta ja epäuskottavilta, mutta sillä on yhteys piilotajuntaan. Kuten Freud on osoittanut kirjassaan Der Witz und seine Beziehung zum Unbewussten (1905), sellainen huvittunut epäusko syntyy usein koska psykoanalyysi osittain tekee tietoiseksi siitä, mitä huvittuminen samaan aikaan tukahduttaa epäuskolla. Esimerkiksi muuan mies nauroi pitkään Freudin kirjoitukselle vauvasta, joka istuu potalla ja kieltäytyy ulostamasta — pian hän kuitenkin innostui kertomaan lapsuudenaikaisen unensa, jossa hänellä oli erinomaisen kaakaon (Kakao) valmistamisen salaisuus: hänen unensa viittasi selvästi kakkaan (Kaka).
Kirjassaan Das Unbehagen in der Kultur (1930) Freud vastasi Rollandin arvosteluun: Rollandista Freud ei huomioinut uskonnollisen kokemuksen alkuperää kokemuksena ikuisesta, rajattomasta ja siten merellisestä ('Ozeanischem'). Teosofi Blavatskyn monadinen ja erottumaton jîva on samoin meri (ocean). Merestä voidaan ottaa osia pois, mutta jäljelle jäävä ei ole silti vähemmän vetistä — yksikään veden osa ei siinä mielessä eroa toisesta. Tämä rajattomuuden kokemus perustuu Freudista alitajuntaan, eli Siihen (Es) jonka kanssa Minällä (Ich) on liukuva ja epäselvä raja — vaikka Minällä on itsessään selvät rajansa. Freud ajattelee, että Minä ja kohde (Objekt) ovat keskenään rajoitetut ja niiden uiskentelu toisiinsa tapahtuu rakastamisessa, kuten Minä-ja-Sinä (Ich und Du) vaikutamme yhdeltä. Yleensä mielenhäiriöissä tapahtuu sellainen Minän vastakkaisuuden (gegen) ulkomaailmaa (Außenwelt) kohtaan rajaamisen hämärtymistä.
Freud käsittää kohteen olemisen merkityksessä 'Gegen[-]stand', eli se-mikä-on-heitetty-minua-vastoin. Merellisessä tunteessa erottelu häviää, sillä kaikki on samalla lailla vettä yhdessä ja toisessa kohdassa merta. Tämän takia merellinen tunne vaikuttaa äärimmäiseltä rakkaudelta. Minun-ja-sinun yhdistyminen rakkaudessa on vaikuttanut useista ajattelijoista palaamiselta aikaisempaan olotilaan — ja samat ajattelijat ovat uskoneet jälleensyntymään. Esimerkiksi vedoilla oli ajatus, että 'Ātman' oli aluksi yksin vailla ystävää ja muovasi itsensä siksi kahteen osaan mieheksi ja naiseksi: 'Ātman' on samalla kaikkien elämänmuotojen lävitse vaeltava ikuinen minä.
Freudista minua-vastoin ei ole kehittynyt vauvalla, vaan vasta myöhemmin aikuisena ulkomaailma aletaan käsittää tuntemuksien lähteeksi (Quelle). Sikäli kun Minää pidetään alkuperäisenä objekti-libidon lähteenä pitäisi sanoa ennemmin, että itsetietoisuus ei kehity vasta kun vauvan tarpeet jäävät tyydyttämättä ja se kirkuu apua päästäkseen takaisin sisäisen ja ulkoisen eron hälventävään merelliseen kokemukseen. Itsetietoisuus on perusta vieraaksi ja uhkaavaksi koetulle ulkomaailman hävittämiselle rajattomasti hallitsevan (unumschränkt herrschende) itsetunteen hyväksi.
Merellinen tunne vastaa yksilön kehityksessä pyrkimystä palata vauva-aikaan, jossa sisäinen ottaa ulkoisen haltuun — aivan kuten pöpöistä kehittynyt ihminen kaipaa alkumerta, josta hän on kehittynyt. Tämä selittää, miksi maailmasta sisäänpäin kääntyvät joogit kokevat muistavansa kauan unohtuneita elämiään — he laskeutuvat mielessään säilyneisiin varhaisiin kehitysvaiheisiinsa. Palaamalla taaksepäin kehityksessään joogit liikkuvat ylemmistä eläimistä alempiin ja kohti ainetta: vauvatietoisuuden merta. Kuten Freud huomioi, alitajunta on vapaa Kantin ajallisuudesta — joogi kokee siten löytävänsä alitajuisesta ikuisen, joka on matkannut alkeellisimmasta elottomasta monimutkaisimpaan elolliseen. Käsityksen elämän kerrostumisesta alkeellisesta monimutkaiseen, elottomasta elolliseen ja alitajuisesta tietoiseen taustalla on vastaava kehitysrakenne mielessä. Siten käsitetty kuolematon on kuin tohvelieläin alkumeressä. Tohvelieläimelle ominainen loputon samuus on ns. 'Nirwanaprinzip'.
Ihmisten keskuudessa laajalle levinnyt varhaislapsuuden kokemus voisi selittää, miksi kyseinen ykseysoppi on levinnyt niin laajalle, että Blavatsky saattoi uskottavasti pitää sitä kaikkien uskontojen sisältönä. Kyseinen samuus on alkeellisinta ihmisessä ja siksi se löydetään yleensä ensimmäisenä — samaan aikaan se on valmiina vastaamaan kysymyksiin kuolemanjälkeisestä, korkeimmasta päämäärästä, elämän ja maailman salaisuuksista, jne. Kuten Freud sanoo, alkeellisimmat olennot ovat kaikista lähimpänä elollisen päämäärää: elotonta (Anorganische) — joogit uskovat kaiken elämän päämäärän olevan kehitystä edeltävä eloton aine, jolla ei ole kehittyneen tietoisuuden piirteitä.
Rollandin arvostelun kohteena oli Freudin psykoanalyyttinen tulkinta uskonnosta teoksessa Die Zukunft einer Illusion (1927). Siinä tapayhteisö (Kultur) on suuntautunut yksilöä vastaan — tapayhteisö perustuu viettikiellolle (Triebverzicht). Freud ajattelee yksilöä ensisijaisesti viettiolentona, joka tarvitsee yhteisöä kieltämään viettejään. Yksilö on tuhoava, epäyhteisöllinen ja epätavallinen. Freud pohtii yhteisön tulevaisuutta enemmän kuin pelkkänä luonnon alistamisesta saatuna aineellisena hyötynä: se on myös mielellistä alistamista. Freud siirtää tarkastelun taloudellisesta (Ökonomischen) mieliopilliseen (Psychologische). Ihmistä muovaavat aina useat viettitaipumukset, joille lapsuuskokemukset antavat perustavan ja lopullisesti sitovan suunnan (endgültige Richtung) — koska kyseinen pätee ihmisyksilöön, sama pätee yksilöistä koostuviin joukkoihin ja tapayhteisöön kokonaisuutena. Freud on tutkinut yleisemmin ihmisen varhaisvaiheita ja ajattelee voivansa ennustaa tapayhteisön tulevaisuutta. Viettiperusta antaa rajat kasvatettavuudelle, sekä käsityksille joita tapayhteisön tulevaisuudesta voidaan muodostaa. Freud viittaa Neuvostoliittoon, joka oli siihen aikaan meneillään oleva yhteisö-kokeilu.
Freudin huomiot aineellisen ja mielellisen tavaran eroista on suunnattu marxilaisia kommunisteja vastaan, jotka käsittivät yhteisön olennaisesti taloustavaran jakamisena: jos taloudellinen hyöty jaettaisiin oikeudenmukaisesti, seuraisi mielten terveys, joten se mihin täytyy ensisijaisesti puuttua on talous. Freudista talouden mahdollisuuksilla kasvattaa ihmistä on kuitenkin alarakenteensa ihmisen viettipohjassa, eli mielellisessä tavarassa (seelische Gut) ja sen mielitaloudessa. Freud mainitsee samoin myös mielen tavaraluettelon (Inventars). Mielen taloudenpidossa jokaista menoa täytyy vastata tulon. Freudin pääajatuksena on uhri (Opfer) ja lunastus (Aussöhnung): annettuun uhriin täytyy vastata saadulla lunastuksella. Tärkein osa mielen taloudenpitoa ovat uskonnolliset käsitykset, eli ns. kangastukset (Illusionen). Tähän liittyy Freudin perusajatus luonnon ylivallasta (Übermacht), jonka edessä ihminen tuntee avuttomuutta. Tämä tilanne ei ole ihmiselle uusi: ihminen on ollut aikaisemmin avuttomuuden tilassa pienenä lapsena suhteessa vanhempiinsa. Ihminen muovaa luonnosta henkilön, jonka kanssa hän kykenee toimimaan: ei vain tasaveroista kumppania, vaan varhaisemman avuttomuuden tunteen kautta, jonka hänen isänsä aiheutti. Luonnon inhimillistäminen on lapsuuden esikuvan laajentamista. Ensisijaisesti vanhempia kohtaan tunnettu avuttomuus siirretään koskemaan luonnollista ylivoimaa. Ihminen heijastaa (hinausprojiziert) sisäisiä kokemuksiaan ulkoiseen luontoon jotta se olisi ihmisen kaltainen (ähnlich).
Ihmisen luonnollinen elämä on hädintuskin siedettävää — paljon uhria ja vähän lunastusta — ja tapayhteisö tekee vaikeudet osittain siedettävimmiksi. Luonto on pakottava ja ahdistava (ängstlich): esimerkiksi kuolema nöyryyttää ihmisen omahyväisyyttä (Narzißmus). Alkukantaisessa uskonnossa suhtaudutaan luontoon kuin yhteisössä valtaapitäviin nk. yli-ihmisiin (Übermenschen). Yhteisöllisesti heitä houkutellaan, rauhoitellaan ja lahjotaan: siten ryöstetään osa heidän vallastaan (Macht). Kun ihmisellä ei ole tiedettä jonka kautta hallita luontoa, avuttomuutta luonnon edessä työstetään psykologisesti. Vaikka ylivoimaisia pelätään heille voidaan kuitenkin tehdä jotakin. Luonnon inhimillistämisen taustalla on pyrkimys hallita (beherrschen) sitä myöhemmin — kaltaistus yrittää lisätä ihmisen valtaa luonnosta kohtelemalla sitä kuin yli-ihmistä.
Ihminen muovaa avuttomuudestaan ylivoimaisen edessä siedettävän muistelemalla lapsuutensa avuttomuutta ja siirtää sen ahdistusta tuottavan luonnon tai yhteisön ylivaltaan. Lopputuloksena elämä tämänpuolisessa maailmassa palvelee korkeampaa päämäärää (höheren Zweck), ihmisen hyvinvointia. Luonnon ylivoimasta koettu ahdistus (Angst) olisi merkityksetöntä (sinnlos), mutta antamalla sille merkityksen ihminen tuntee itsensä kodikkaaksi (heimisch) kodittomuudessa (Unheimlichen) — kaikki kääntyy lopulta hyväksi, koska se on meidän tyytyväisyytemme takia. Vauvan meritunne selittyisi toimivasti ratkaisuna, koska se koetaan aikuisen itsetietoisuuden kannalta tuonpuoleiseksi ja on ensimmäisenä paikalla kun kysymykset kuolemasta ja elämän merkityksestä alkavat sarastaa.
Ihminen ei siten ole mielestään vain mielivaltaisesti kohdeltu leikkikalu (Spielball) ilman päämäärää. Freudin käsitys leikistä perustuu ajatukseen siitä, että leikillä ei ole päämäärää itsensä ulkopuolella — se ei ole hyödyksi. Esimerkiksi leikkikentät ovat epähyödykkeitä, koska leikki on itsensä takia (für sich). Sikäli kun elämää pidettäisiin leikkinä, sillä ei olisi päämäärää itsensä ulkopuolella, joten kuolema olisi loppu. Leikki tekisi elämän sekasorrosta (Chaos) päämäärän sinänsä. Sekasorto on maailmanarvoitus (Welträtsel) kuten solmu joka täytyy selvittää, eli jolle täytyy olla vastaus (Lösung). Tämän maailmanjärjestyksen (Weltordnung) tuottaa yleensä tuonpuoleinen. Maailman tarkoitus on palvella ihmisen tarkoituksia (Interessen), koska ihminen lähestyy sitä sellaisin tarkoitusperin.
Erityisesti kuoleman ylivoimaisuus ahdistaa ihmistä: uskonnolliselle ihmiselle kuolema ei kuitenkaan ole loppu, vaan uuden olemisen tavan alku (Anfang), joka on tiellä yhä korkeampaan kehitykseen. Siten ihminen jatkaa lapsuutensa selviytymismallia: hän muovaa ajatusmallin, jonka omaksumalla hän uskoo voivansa jatkaa elämää kuoleman jälkeen — hänellä on valtaa kohtalostaan, sillä hän kykenee ryöstämään osan kuoleman ylivoimasta itselleen. Ihminen etsii ulospääsyä (Ausweg) kyseisestä ristiriidasta toiveen ja todellisuuden välillä. Ihmiselämän päämäärä on onnellisuus kuten myös eläinten, mutta hänen kykynsä hahmottaa todellisuutta häiritsee häntä suuremmassa määrin.
Freud havaitsee aivan oikein, että tieteellinen työskentely suhteessa ulkoiseen todellisuuteen on alisteista inhimillistykselle — voitaisiin siten laajemmin pohtia miten 'maailmankuva' ('Weltanschauung') rakentuu. Tieteellinen henki (Geist) on myös tapa asettua suhteessa maailman asioihin. Eräs sellainen on Freudin pyrkimys löytää ulospääsy epävarmuudesta (Unsicherheit), mikä oli yhteistä alkukantaiselle uskonnolle. Uskonto ja taide ovat apurakennelmia, mutta niin on Freudista myös tieteellinen toiminta. Freud ei toteuttanut seuraavaa tarkastelua, vaikka hän ymmärsi mahdolliseksi tarkastella tiedettä polveutumishistoriallisesti (phylogenetischen).
Freudin odotukset järkeä kohtaan ovat kuin lapsen suhteessa isään. Tästä osoittaa erityisesti se, miten hän vertaa järjen ja uskon suhdetta tapanaansa käyttäytyä isänä lastaan kohtaan: kun lapsi kysyy onko tarina tosi (wahre Geschichte) ja isä-Freud vastaa kieltävästi, lapsi lakkaa uskomasta. Isä-järki on Freudille totuuden korkein tuomioistuin (Instanz). Hän toivoo järjen olevan isällinen tuomioistuin, joka ratkaisee lopullisesti miten-asia-oikeasti-on ja vapauttaa järjen lapsen asemasta sekasorron edessä — järki on Freudille kaikkitietävä isä, joka ei hylkää lapsi-Freudia epävarman itsensä varaan. Järki on hänelle isä kaikkivaltiaana parlamenttina ja korkeimpana magistraattina — vaikka Freud myöntää sen puhtaasti inhimillisen alkuperän (rein menschlichen Ursprung).
Freudin tuntemassa kaipuussa selvittää järjen kaukaisinta (fernere) tulevaisuutta voidaan huomioida hänen viittaamansa Spielreinin Die Destruktion als Ursache des Werdens (1918) esitys ahdistuksesta (Angst) toiveiden todellistamisen mahdollisuuden (Wunschrealisierungsmöglichkeit) kyseenalaisuutena, jolloin vihollinen tuntuu olevan minussa itsessäni: se pakottaa minua jäisellä välttämättömyydellään, vaikka en halua sitä — haluan sen sijaan järjestää pakoni tuntemattomille rajoille (unbekannte Fernen). Ahdistusta aiheuttaa esimerkiksi minun katoavaisuuteni: onko tässä kaikki? Onko se korkein piste ja loppu, eikä enää mitään enempää (mehr)?
Voidaan epäillä, että ihminen ei koskaan vapaudu pyrkimyksestään muodostaa uskonnon kaltainen oppijärjestelmien kokonaisuus: poistamalla uskonnollinen ainoastaan luodaan tilalle toinen — yhtä jäykkä ja suvaitsematon kuin käsitys järjestä ja maailmasta koneistona. Siten oletetaan arvostelun ulottumattomissa oleva edellytys. Freud kuitenkin piti kiinni erottelusta: hänen edellytyksensä eivät oleta olevansa arvostelun ulottumattomissa ja korjaamattomia (unkorrigierbar). Kuitenkin Freud sanoo, että mikään ei pitkällä tähtäimellä kykene estämään järkeä. Hän esittää järjen koneistoksi — 'laskukone' (Kalkül) — ja kuvailee myös maailmaa koneistona (Getriebe der Welt). Maailma tehdään siten ihmisen kaltaiseksi. Ilman isä-järkeä maailmalle ei olisi selvää ratkaisua ja se pysyisi epävarmana arvoituksena — maailma olisi muukalainen ja lapsi-Freud koditon. Hänen kuvauksensa tieteen etenemisestä on aivan kuin uskonnon käsitys korkeammasta päämäärästä (höheren Zweck), joka edustaa ihmisen täydellistymistä (Vervollkommnung): Freud ainoastaan korvaa sen tieteen etenemisellä suurempaan täydellisyyteen (weitere Vervollkommnung): hän ei muuta mitään sen psykoanalyyttisessa rakenteessa.
Freudista viettikieltoja toteuttavat mielen korkeimmat Hallitsijat (Herrschende) ja tuomioistuimet (Instanzen) ovat Yli-Minä (Über-Ich), joka on sama kuin järki: se on sisäistys ankarasti tuomaroivasta isähahmosta, joka ohjelmoi lapsistaan laskukoneita. Tämä on Freudille todellisuusperiaate (Realitätsprinzip) ja älyllisyyden ensisijaisuus (Primat der Intelligenz). Se on tutkijan viettien korotettua (Sublimation) iloa ongelmien ratkaisuna (Lösung) ja totuuden tarkasteluna — ei ongelmien lisäämistä ja vääntämistä tiukemmalle solmulle. Vaikka ilon ohjelmointia ei Freudista kyetäkään viemään loppuun, sen lähenemisestä ei voida luopua. Tässä hänen olisi pitänyt tietää paremmin, huomioiden tutkielman Jenseits des Lustprinzips (1920), jossa hän pohtii pakkotoiston (Wiederholungszwang) suhdetta elollisen olennon pyrkimykseen säilyttää ja yhdistää (zusammenzufassen) ykseyksiksi, sekä erottaa (aufzulösen) sellaiset ykseydet.
Freudilla ja Jungilla oli erimielisyys koskien viettirakenteen kaksittaisuutta (dualistische) ja yksittäisyyttä (monistische). Freud ei onnistunut johtamaan kohteen (Objektes) sadistista vahingoittamista elämää ylläpitävästä Eroksesta, vaikka hänen olisi pitänyt, sillä hän huomioi Thanatoksen sadismin kesyyntyvän luonnon hallinnaksi objekti-suhteessa — kyseinen sadismi on yhdistynyt masokismiin, sillä objekti-suhde edellyttää eroottista ekstroversiota. Eroottinen ekstroversio edellyttää myös sadismia, sillä objekti-suhde ei perustu pelkkään ekstroversioon, vaan kesyyntyy luonnon hallinnaksi. Eros ja Thanatos ovat sadomasokistisen objekti-suhteen asteita. Freudin käsitys kahdesta vaistosta johtui hänen objekti-suhteensa yksipuolisuudesta. Objekti-suhde on yksinkertaisesti 'Realitätsprinzip' — Minän ja objektin eroa ilman, että Minä siirtyy objektiin samoin kuin objekti Minään. Jos 'ob[-]jekti' eli 'Gegen[-]stand' on jotakin itsessään, mitä vastoin se on? Minä asettaa itsensä vastoin (stellt sich [...] entgegen) objektia, mutta Freud ei huomioi Minän ja objektin vastakkaisuudessa (gegen) mitä vastaan. Ekstroversion yhä-enemmän ja introversion yhä-vähemmän suhde ei äärimuodoissaan ole vastakkainen.
Freud asetti realiteettiperiaatteen korkeimmaksi tuomariksi. Älyn ensisijaisuus on herran ankara isä-järki, joka tuomaroi lapsen sekasortoa. Huolimatta viittauksistaan isähahmoon, Freud ajatteli Yli-Minän realiteettiperiaatteen vapaaksi varhaislapsuuden kokemuksistaan. Hän ei ajatellut silloin naamioivansa järjestelmällisesti (systematisch verkleidet) järkeä — toisin kuin uskontojen kangastustoiveiden järjestelmät. Tähän liittyy ongelma: jos järki on tieteen henki, kuinka se ei ole inhimillistä alkuperää — eli miten toteuttaa Freudin toive lakata olemasta luomisen keskipiste (Mittelpunkt der Schöpfung), jos järjestää maailman kuitenkin isä-järjen perusteella? Miten isä-järki kaikkea säätelevänä laskukoneena vapauttas ihmisen mielensä lapsuudenkodista?
Freudin olisi pitänyt huomata yhteydet, sillä elämää rakentava päämäärä oli hänelle sama kuin tuhoamisen. Freudilla oli periaatteessa ainekset siihen, mutta hän ei tehnyt johtopäätöksiä henkisen toimintansa tukahdutetusta syystä, eli rakentavasti yhdistävän pakkotoiston täydellisyyspyrkimyksen (Vervollkommnungstriebes) yhteydestä järkeen tulevaisuuden yhtenä-ja-samana, sillä se olisi johtanut hänet lähemmäs tietoisuutta tukahdutetusta toiveesta, jonka hän pyrkii naamioimaan itseltään.
Tietäminen, kuten tietoisuus kuolemasta, häiritsee ihmistä sitä enemmän kuin hän tietää, joten se lisää tarvetta kangastuksille. Tieto lisää alttiutta omaksua kangastuksia myös koskien tietoa itseään — eli tulkita itsensä kotiutettuna eikä jatkuvasti vieraana: järjestää sekasorto hallintaan. Järki näyttää itse toimivan tavalla, joka vinouttaa kuvaa todellisuudesta, mikä osoittaa järjen pelkäävän itseään. Tietäminen on kaikista eniten vailla itsevarmuutta ja pyrkii siksi kaikista eniten varmistamaan itsensä maailman ja järjen koneellisuuden varmistavana koneistona, sekä itsensä laskimena joka pyrkii ratkaisemaan arvoituksen ohjelmointinsa alusta — sortaakseen sekasortoa. Freud odottaa tiedolta puhtautta ja järjestystä (Ordnung) — se ei saa olla kuin lantakasa isällisen kodin (väterlichen Hauses) edessä. Freud haluaa järjestää arvoituksen järjestykseksi, sillä arvoituksen lisääminen vähentäisi mielihyvää. Isän kotitalosta ei saa tehdä lantakasaa.
Järjestys ja puhtaus ovat kuin saippua tiedon mittana. Toisin kuin puhtaus, järjestys on Freudista opittu luonnolta. Järjestys on pakkotoistoa (Wiederholungszwang), joka päättää yksittäisen mittatikun, jonka mukaisesti milloin-missä-miksi jotakin tehdään, eli voidaan käyttää samaa mittaa jokaisessa kaltaisessa (gleichen) tilanteessa. Freudista järjelliselle havainnolle on ominaista yhteenkuuluvuus ulkomaailman kokonaisuuden (Ganzen) kanssa — samoin merelliselle tunteelle, jossa rajat sisäisen ja ulkoisen välillä häviävät. Toisin kuin puhtautta, järjestystä Freud ajattelee luonnolta opittuna. Esimerkiksi tähtitaivaan seuraaminen astrologiassa on taivaallisten esikuvien matkimista (Nachahmung): luonnolla on järjestys, jonka havainto siirtää sen ihmiseen. Rakentaminen on erillisten yhdistämistä yksittäiseksi kokonaisuudeksi (Ganzen) ja siten järjestelmien järjestelmän taustalla. Pyrkimyksessään ykseyteen Minä irrottaa itsestään osia kehityksensä alemmille asteille tukahduttaakseen niitä — ja tuloksena saattaa olla neuroosi.
Äärimmäinen ykseys (Eros) järkenä on äärimmäisestä moneutta (Thanatos) luontona: Minän rajojen kannalta kumpikin on yksi-ja-sama, minkä takia Freud pohjimmiltaan uskoo niiden samuuteen. Tämä on erityisen selvää pakkotoiston suhteen. Molempien perustana ovat toiveet kaikkivoipaisuudesta (Allmachtswünsche) ja sikäli kun tuhoaminen edellyttää rakentamista ja rajoittuu kierouttamiseen, samaa pitäisi sanoa rakentamisesta. Kuitenkin tuhoaminen on rakentamisen ohella toinen alkuperäisistä ja itsenäisistä (selbständige) vieteistä. Rakentaminen tahtoo yhdistää yksittäiset yksilöt, perheet, heimot, kansat, kansakunnat, jne. suureksi ykseydeksi, joka ei kohtaisi enää mitään vierasta. Molemmat pyrkivät maailmanherruuteen (Weltherrschaft). Rakentava yhä-enemmän (Weiter) kohti suurempaa täydellisyyttä on henkisessä työssä tulosta viettien tukahduttamisesta — kuten perversion sublimointi älylliseksi työksi —, mutta tukahdutettu ei kuitenkaan koskaan luovu pyrkimyksestään ensisijaiseen iloonsa.
Poikkeama — se mikä ei ole yhden-ja-saman kaltaista — ylivoimaisen sekasorron järjestämisessä aiheuttaa ahdistusta, sillä se palauttaa murskatuksi ajatellun huolen. Järjestelmänrakennus pyrkii olemaan siten mahdollisimman suuressa määrin yhden-ja-saman pakkotoistoa — se löydetään suurimmassa määrin keräämällä yhteen se mikä on yhtä-ja-samaa kaltaisissa tilanteissa, eli mikä on kaikista kaltaisinta kaikessa kaltaisuudessa. Poikkeava täytyy palauttaa ns. huolenmurskaimeen ('Sorgenbrechers'), sillä tieteilijä on iloaan etsivä laiskuri. Järjen pyrkimys yhden-ja-saman pakkotoistoon ahdistaa kangastukseen kaltaisimmasta kaltaisuudesta, jossa ei ole enää rajoja sisäisen ja ulkoisen välillä — se on kaltaisuus itse. Tämä järjen pyrkimys täydellistää itsensä pyrkii samaan kuin merellinen tunne: pakenemaan ahdistusta sekasorron ylivoimasta järjestelmien järjestelmään, joka säilyttäisi jatkuvasti pakkotoistoista itsesamuuttaan. Tärkeä on Freudin huomio, että ahdistus, toisin kuin pelko tai säikähdys, saattaa olla jostakin tuntemattomasta (unbekannte): ahdistuneen huolen pyrkimys pakkotoistoon ei välttämättä tiedosta syytä toiminnalleen.
Laiskuus, huolettomuus ja välinpitämättömyys, joihon myös jokainen tieteellinen järjestelmien järjestelmä palautuu, esiintyy tutkijalla naamioituneena asioiden itsensä järjestykseksi, eikä huolettoman ilon hedelmäksi mikä se on. Naamioituminen juontuu taantumisesta lapsuuskokemuksiin — kun lapsen leikkiin kohdistettu isällinen pakkomielle järjestykseen alkoi sisäistyä järjen korkeimmaksi tuomioistuimeksi lapsen Yli-Minässä, välinpitämätön huolettomuus alkoi samalla naamioida itsensä järjelliseksi välttyäkseen sisäistetyn isä-järjen tuomiolta. Kuten Freud sanoo, ennen ulkoisia rangaistuksia Yli-Minä antoi Minän puuhastella kaikenlaista (Ich allerlei angehen) — miten huvitti, kuten lapsi ulostaa minne lystää. Järjestelmien järjestelmä, naamioi itsensä järjen tuomioistuimelle järkevänä koska sen päämääränä on palata lapsellisesti välinpitämättömään iloon. Tämä kangastusjärjestelmä on korviketoiminto järjestelmän puutteelle sekasorron edessä: äärimmäinen ekstroversio on äärimmäistä introversiota.
Järjestelmien järjestelmä korostuu kurinalaisuuttaan korostavissa tutkijoissa kuten Freudissa: leikkikielto on sisäistynyt Yli-Minään järjen korkeimmaksi tuomariksi, jolloin leikkivä Minä naamioituu todeksi, eikä Yli-Minä kykene erottamaan leikkiä ja järkeä toisistaan. Tutkija ei mielestään leiki, sillä leikin tukahdutus (Unterdrückung) pakottaa hänet pitämään järjen järjestelmää todellisuuden järjestelmänä: kurittomuus naamioituu kuriksi, jotta tutkija ei erottaisi järkeä ja leikkiä toisistaan. Sekasortoisesti laiskoilla ja huolettomilla tutkijoilla ei ole samaa ongelmaa. Sekasorto ei pakota heitä pakenemaan järjestelmien järjestelmään, sillä he suhtautuvat sekasortoon leikillä — he ovat tottuneet leikkimään järkevästi ja järkeilemään leikkisästi. Tietoisesti laiskassa ja huolettomassa tutkijassa sekasorto ei aiheuta järjestelmän pakkotoistoa, eli järjestelmien järjestelmän korviketoimintoa. Hän pystyy myös erottamaan järjen ja leikin toisistaan koska hän tiedostaa sekasortoisen järjettömyyden tunkeutumisen järkeensä.
Freudin arvostelu uskonnosta kätketysti omaksui vastustamansa ajatuksessa järjen lopullisesta täydellistymisestä — järjen asettama päämäärä yhden-ja-saman jatkuvana itsesamuutena on kangastus vauvan olotilasta ja merellisestä tunteesta uskonnollisen kokemuksen ytimenä, joka naamioituu Freudilta isähahmolta sisäistetyn Yli-Minän leikkikiellon alaisuudessa. Välinpitämätön laiskottelu naamioituu siten ankaraksi työksi: kurittomuus kurinalaisuudeksi, lapsellisuus isällisyydeksi ja sekasorto järjestelmäksi. Freud uskoo järjen korvaavan uskonnon, koska hän haluaa palata elämän ahdistavasta sekasorrosta vapaaseen vauva-aikaan. Järjettömyyden naamioituminen järjeksi pakottaa hänet arvostelemaan uskontoa, eli viemään naamioitumisensa äärimmilleen: arvostella uskontoa siitä minkä hän salaa jakaa sen kanssa.
Tieteen läheneminen (Annäherung) äärimmäiseen totuuteen, eli luontoon, ottaa päämääräkseen jatkuvasti yhden-ja-saman — Freudin 'totuus' on mielen alkukantaisin osa, joka siirretään elottomaan aineeseen: aine-luonto on tieteellisen järjen päämäärä sen täydellisyytenä, mikä perustelee niiden vastaavuuden. Eloton aine (unbelebten Materie) on itsesamuutta ja sitä jatkuvasti täydellisyytenä lähenevä tiede on sitä enemmän varmistettua (geschicherten) ja muuttumatonta (unveränderlichen) kuin se vastaa luonto-ainetta. Voitaisiin ajatella, että ajallinen toisto yhtenä-ja-samana, sekä ajattomasti yksi-ja-sama eroavat edellisen ajallisuuden kautta — johtuen tietoisuuden suuremmasta läheisyydestä Kantin aikakäsitykseen, sekä alitajunnan vastaavasta etäisyydestä siihen —, mutta äärimmillään, kuten Freud tekee uskoessaan tiede-järjen täydellisyyden tulevaisuuden asuntoihin, se on yksi ja sama. Tästä osoittaa myös se, että Freud johtaa järjen luonnosta — järki ja luonto eivät ole hänelle johdoksia kaksinaisesta (dualistischen) anabolis-assimiloivasta ja katabolis-disintegroivasta viettielämästä. Tätä ei vähennä se, että Eros ja Thanatos, eli ekstroversio ja introversio eivät, kuten Freud sanoo, ole yleensä — jos koskaan — eristettyjä (isoliert) toisistaan. Johdonmukaisena seurauksena on ainoastaan, että vauva on läheisyydestään epäorgaaniseen aineeseen huolimatta sitoutunut ob-jektiin, eli erottavaan vastaan (gegen) seisontaan (Stand).
Alitajuisesti Freud arvostelee itseään — järjen järjestäminen on psykoottista kapinaa Yli-Minän miehityslinnaa vastaan, joka kieltäytyy huomaamasta sekasortoaan. Tuomaroinnista kipua kokenut osa Itsestä korotetaan Yli-Minäksi ja asetetaan toisia vasten omanatuntona, joka harjoittaa korvikkeena samanlaista rangaistustoimintaa Minää kohtaan kuin Minä olisi halunnut kohdistaa ulkomaailmaan. Freud oli tietoinen siitä, että jokainen korjaa yhtä tai toista todellisuuden puolta, jotta maailma vastaisi toivekuvitelmaa. Kun todellisuus on liian vahva, ihmisestä tulee ns. lunaatikko — hän uskoo, että Kuussa korjataan satoa. Freud uskoo samoin, että on kuralammikko, joten täytyy olla valtameri — samoin lantakasa ja isän talo muistuttavat toisiaan. Pukuleikissään Freud on lapsi, joka pukeutuu isänsä tuomarinkaapuun syyttääkseen sitten toisia lapsia leikkimisestä: hän on tuomari ja syytetty. Freud leikkii aikuista, joka syyttää itseään leikkimisestä: lapsi-Freudin ja isä-Freudin ristiriita purkautuu leikkimällä isää ja isännöimällä leikkiä. Tämä näkyy siinä, miten Freud korostaa työntekoa ja arvostelee toisten huoletonta laiskottelua — hän naamioi kateellisuutensa uskontoa kohtaan ankaraksi järjen työskentelyksi.
Freud ei uskonut saavuttaneensa järjestelmän valtamerta, mutta uskoi kuitenkin järjen saavuttavan sen tulevaisuudessa — hänen nenässään oli sen verran hajuaistia tallella, että hän ei uskonut lantakasan olevan isän koti (Vaterhaus), vaan sijoitti lapsuuden alkuisänsä (Urväter) tulevaisuuden asuntoon. Freudin mukaan anaalisessa luonteessa (Analcharakter) alkuperäinen kiinnostus ulosteisiin muuntuu korostetuksi järjestykseksi ja siisteydeksi — hän ei kuitenkaan tiennyt miten se tapahtuu koska hän oli anaalinen luonne. Freudin valtava kiinnostus uskontoa kohtaan, jota hän uskoo lähestyvänsä järjen näkökulmasta, on pohjimmiltaan lantakasan ja isän kodin suhde: järjen täydellistymisen korostus ja pyrkimys arvostella uskontoa sen perusteella on lantakasan naamioimista isän kodiksi, lapsi pukeutuneena tuomari-isäksi — siisteyden kaipuuta ulosteeseen. Tämä vastaa Freudin ajatuksia kirjoituksessa Charakter und Analerotik (1908): järjestelmien järjestelmä suhtautuu sekasortoon kuin äärimmäisen järjestelmällinen ihminen, joka on sublimoinut ulosteen panttaamisen kiinnostukseksi rahan säilömiseen.
Kun lapsi ei saavuta ensimmäisiä, mutta merkityksellisimpiä tyydytyksiään — Freudin tapauksessa tarpeidensa tekeminen vanhempien kiellosta huolimatta —, hän kehittää vastaavassa määrin kieltoja vastahyökkäykselle kuin asetetut viettikiellot. Freud ei kyennyt hyökkäämään isänsä ylivaltaa vastaan, osoittamaan ulosteidensa arvoa, joten hän joutui käyttämään mielitaloudellista keinoa: omaksua ylivoimaisen isän arvo itselleen samaistumisella (Identifizierung), jolloin Yli-Minä omaksui kaiken sen hyökkäysvoiman, jota lapsi-Freud ei kyennyt käyttämään isäänsä vastaan. Tämä alkuperäinen lapsen Minä säilyi kuitenkin isän yli-Minän rinnalla ja taustalla, sille alistettuna — usko järjestelmien järjestelmään on pohjimmiltaan sublimoitua ulosteen kätkemistä isän taloon. Taustalla oleva realiteettiperiaate on ankaran ulostuskiellon vaikuttama: objekti lakkaa kokonaan olemasta minun-objektini, kuten uloste lakkaa kokonaan olemasta minää, siitä tulee ei-minuun-kuuluvaa ja suhde siirtyy käsitykseen aineesta: Dirt is matter in the wrong place.
Unien tulkinta on parhaita keinoja tutkia hengen syvyyksiä. Isähahmoa kohtaan tunnetusta alemmuudesta on osoituksena Freudin teoksessa Die Traumdeutung (1889) viittaama häpeäntunne, joka seurasi häntä toistuvina painajaisina lapsi-Freudin tehtyä tarpeensa vanhempiensa makuuhuoneeseen kiellosta huolimatta, jolloin hänen isänsä soimasi, että pojasta ei tule koskaan mitään. Freudin suhde ulosteisiin ilmenee toiveunista, joissa hän yhdistää ulostamisen tieteellis-järjelliseen menestykseensä, kuin sanoakseen isälleen: katso nyt, minusta tuli sittenkin jotakin. Unissa hänen isänsä on sokea ja virtsaa hänen edessään, kuten hän itse lapsena isänsä edessä. Unessaan hän huomionarvoisesti pilkkaa sokeaa isäänsä ja ylpeilee tieteellisistä saavutuksistaan. Freudin pakonomainen suhde virtsan pidättelyyn ilmenee myös siinä, että hän yritti johtaa tapayhteisön alkuperän miehen kyvystä pidätellä virtsaansa. Viitatussa unessa kyse oli tarkemmin virtsaamisesta, mutta suhde siirtyi välillisesti mielihyvää tuottavaksi ulosteen pidättelyksi.
Kuten Freud sanoo, ulkoiset järjestelmät pyrkivät pakottamaan seksuaalisten perversioiden poikkeamat (Ungleiccheiten) kaikille samanlaisiin (gleichartigen) malleihin. Tämä lisää painoa sille, että ulosteen seksuaalinen panttaaminen siirtyi lapsi-Freudin poikkeaman — sekasorron —, sekä kaltaistaen — järjestäen — hallitsemaan pyrkivän yhden-ja-saman isä-järjen suhteeseen. Freudin suhteen ulosteita ja isää kohtaan toissijaisena toteutumana sublimoitu tieteellis-henkinen työskentely ei ollut vapaata pyrkimyksestään ensisijaiseen toteutumiseen — olisi hämmästyttävää, että Freud ei itse sano niin, ellei tietäisi syytä siihen: suhde naamioitui Yli-Minän takia. Realiteettiperiaatteen, Yli-Minän, Minän ja Sen suhteet voitaisiin monilta piirteiltään esittää tarkasti Freudin neuroosin ilmauksina.
Lapsi-Freudin ulosteen panttaus oli kostoa isälle. Isän sisäistämisen jälkeen panttaus täytyi kuitenkin salata sublimoimalla — Freud kosti isä-järjelle kaltaistamalla sen lastenkammarista tuttuun merelliseen mieleen, jolla oli vapaus ulostaa miten huvittaa.
Lapset toistavat leikissä kaikkea vaikutuksen tehnyttä — kun kokemus on ollut epämiellyttävä ja vastaanottava (Passivität), lapsi leikkii tekevää (Aktivität) osapuolta kostaen sijaiselleen. Anaalisessa naamioleikissään Freud asettaa samoin isänsä ulostavaksi osapuoleksi. Freud pakotti isää vastustavan ja perverssin ei-kaltaisuutensa isän kaltaistavien pyrkimysten tilalle korvaamalla isä-järjen ulosteen panttaukseen liittyvällä lapsellisella yhdellä-ja-samalla. Freud viittaa paljastavasti, kuinka heikoille silmille (blöden Auge) taivaan voimien leikki näyttää seuraavan ikuisesti samanlaista järjestystä (gleicher Ordnung). Tämä yksi-ja-sama on silmien sokeutta. Isä-järki on sokeutettu ja isälle on kostettu: isä-järki ulostaa Freudin edessä, alistettuna vauvan asemaan. Naamioleikin tarkoitus on tukahdutetun kostopyrkimyksen sublimoitu ja siten osittaisuudessaan neuroottista kipua tuottava ilmaisu. Kun ei voida lentää, täytyy kinkata.
Tarkkuus puhtaudesta alkaa pyrkimyksestä päästä eroon ulosteista, joista on tullut epämiellyttäviä. Lastentarhassa asiat ovat kuitenkin toisin. Freudin anaaliluonteen pohjalla on ulosteista kurittava isähahmo, jota vastaan lapsi-Freud suojautui panttaamalla ulosteita: se oli hänen salainen nautintonsa, jonka suhteen isällä ei ole valtaa. Panttaaminen oli lapsi-Freudin piilo isän järjestykseltä. Isähahmon sisäistyessä Yli-Minäksi ja alkaessa hallita sisäistä elämää, lapsi jatkoi panttaamista Yli-Minältä sublimoidussa muodossa. Toive oli, että pantattu uloste korvaisi isän. Hän sublimoi sen toiveeksi korvata isä-järki tulevaisuudessa lapsellisen järjestelmien järjestelmänsä sekasorrolla: vauvan yksi-ja-sama naamioitui järjen täydellisyydeksi. Sellainen järjen täydellisyys on Freudista mukaan suurin onni. Hän sanoo niin, koska se vastaa hänen salaista toivekuvitelmaansa ulosteesta isänä. Tässä kangastustoiveiden järjestelmässä isän pilkkaamat ulosteet korvaavat isän — sokaisemalla isällisen Yli-Minänsä Freud toivoo isältä sisäistetyn Yli-Minän ulostamaan itsensä eteen sokeana, samalla kun hän itse ylpeilee isällisestä tiede-järjestään. Tämä vastaa Freudin järjestelmien järjestelmää uskonnon pilkkaajana.
Koska lapsi-Freud ei voinut puolustaa ulosteitaan isäänsä vastaan, hänen täytyi sisäistää isänsä Yli-Minän järkenä, eli jakaa itsensä masokistiseksi ali-Freudiksi ja sadistiseksi yli-Freudiksi — samaan aikaan masokistinen osapuoli kasvatti salaa tyytymättömyyttään. Freud panttasi aluksi ulosteitaan piilossa isältä, mutta jouduttuaan sisäistämään alistavan mallin Minä sublimoi panttaamisensa perverssien toiveiden järjestelmäksi naamioituen Yli-Minältä. Freud kohotti siten lastentarhan vapauksiin perustuvan myönteisyytensä isä-järjeksi naamioituja ulosteita kohtaan ihmiskunnan korkeimmaksi onneksi ja sanoi: ihminen ei voi aina pysyä lapsena. Tämä ei tarkoita, että Freud korjaili maailmaa kaikin puolin kostaakseen isälleen — psykiatrisessa harhaluulossa on aina mukana myös osa totuutta ikään kuin kehyksenä jonka ympärille harha kudotaan.
Sekasorron järjestelmä muistuttaisi koiraa, jolla on verraton hajuaisti, mutta joka ei pelkää ulosteita. Epäorgaaninen uloste — jonka sublimoitu vastine sekasorto on — ei ole koiralta kielletty, joten sen ei tarvitse turvautua korviketoimintoihin, joilla rikkoa kieltoa. Freudin ajatuksilla uskonnosta on suuressa määrin perustansa siinä, miten hän alkoi lapsena pitää ulostettaan epäorgaanisena ja ei-toivottuna ulkoisesti säätelevän isänsä vaikutuksesta. Epäorgaaninen luonto-aine järjen korkeimpana päämääränä kangastaa isä-järjen epäorgaanisena ulosteena — tiedekäsitys, jonka 'phylogenesis' on korostunut yleensä anaalisilla luonteilla. Freudia pakotti määrätynlainen ahdistus katoavaisuudesta: hänen vaippaikäinen toiveensa oli korvata isänsä ulosteella, joten siinä osittaiseen ja ohimenevään onnistumiseen liittyvä ahdistus pakotti hänet kangastamaan toivekuvitelmansa tulevaisuuden kaukaisille seuduille, jossa ykseys on täydellinen ja pysyvä — täydellinen pysyvyys on vaippaikäisen henkisen kehityksen aste, joka työntyi itseään sublimoimaan pyrkineen tieteellisen työskentelyn lävitse: toissijainen sublimoitu ilmaisu säilytti ensisijaisesta tyydytystä osittaisena ja aiheutti neuroottista ahdistusta, jonka kokonaisempi toteuttaminen järkeä koskevassa psykoottisessa toivekuvitelmassa ratkaisi.
Wyrmfang
Posts: 775
Joined: Tue May 25, 2010 10:22 pm
Location: Espoo

Re: Uskonnon psykoanalyysin psykoanalyysia

Post by Wyrmfang »

Jos psykoanalyysistä keskustellaan filosofia-otsakkeen alla ja nimenomaisesti "psykoanalyysin psykoanalyysinä", tulee mieleen ottaa Freudin ja Jungin lisäksi mukaan kolmas hahmo, josta puhuvat lähinnä nimenomaan filosofit, elikkä Jacques Lacan.

Freud tunnetusti piti itseään aina lähinnä tiedemiehenä, ja huolimatta siitä, että hän sai merkittäviä vaikutteita filosofeilta, erityisesti Schopenhauerilta, hän lähinnä avoimesti halveksui filosofiaa. Ainakin osittain tästä johtuen Freudin ideat ovat olleet filosofeille hieman vaikea pala, sillä ne ovat olleet kiistattoman inspiroivia mutta usein filosofisesti epäkoherentteja. Yleisellä tasolla keskeinen kysymys on tiedostamattoman ontologinen status; Freud tuntuu problematisoimatta asiaa juurikaan puhuvan tiedostamattomasta milloin puhtaasti biologisena milloin taas merkityksien tasolla. Pakkaa sotkee entisestään esim. myöhäisvaiheen teoria elämän- ja kuolemanvieteistä, joka on jo koko lailla puhtaasti metafysiikkaa.

Lacanin merkitys filosofisesta perspektiivistä tuntuisi olevan siinä, että hän systematisoi sen ateistisen ja pessimistisen hengen joka Freudin psykoanalyysin taustalla on. En ole koskaan ymmärtänyt aivan kunnolla Lacania, mutta perusidea hänen tuotantonsa eri vaiheissa on kai kuitenkin aina, että tiedostamattomalla ei ole mitään omaa järjestystä oli se sitten aivojen liskokerros (Freud) tai luonnon symbolikieli (Jung). Kantin ja Fichten jalanjäljessä Lacan ymmärtää tiedostamattoman siksi alkuperäiseksi aktiksi, jossa tietoisuus (joka on sidottu kielen ymmärtämiseen) synnyttää itsensä. Lacan edustaa sikäli täysin transsendentaalifilosofian traditiota, että "reaalinen" eli periaatteessa luonto ei ole olemassa itsenäisenä koherenttina järjestyksenä ennen kuin symbolisessa järjestyksessä (eli olennaisesti kielellisenä) subjekti konstituoi sen. Jos Freudille tiedostamaton oli torjuttu tietoisuudesta koska sen sisältö on liian uhkaava, Lacanilla kyse on siitä, että merkityksetön luonto on yhteensopimaton merkityksillä pelaavan tietoisuuden kanssa. Jungille taas torjunta on ainoastaan yksi syy siihen, että tiedostamaton pysyy tiedostamattomana. Tiedostamaton on Jungille "luonnon kieli", joka ei pyri piilottamaan mitään tai ole absoluuttisen vierasta ihmiselle mutta ei kuitenkaan avaudu täysin käsitteelliselle mielelle.

Jungin ajattelua ei ole yleensä otettu kovin vakavasti akateemisessa maailmassa mutta osasyy siihen, ettei Jungista ole paljoa filosofista keskustelua on varmasti sekin, että samoin kuin Freud myös Jung on filosofisesti katsoen melko epäkoherentti ajattelija, joka tosin hylkäsi filosofian uskonnollisen eikä tieteellisen otteen hyväksi. Jos Jungia pyrkii systematisoimaan filosofisesti, hänen perustavin ero Freudiin ja Lacaniin lienee se, että polariteetit kuten feminiininen-maskuliininen, luonto-ihminen jne. ymmärretään yhdistävää taustaa vasten siinä missä Freudilla ja Lacanilla polariteetti itsessään ilmaisee todellisuuden traagista ja ihmisen fantasioista piittaamatonta luonnetta. Jung edustaa vanhaa perinnettä ajatuksesta, jossa sukupuoliero on seurausta jonkinlaisesta lankeemuksesta ja ihmisen telos on tulla kokonaiseksi uudelleen. Lacanille taas subjektiuden ehto on kyseinen rikkinäisyys, ihminen voi olla ihminen vain vajaana ja epäkoherenttina. Näistä luonnollisesti Jungin näkemys on esoterian hengen mukainen. Piristävä poikkeus akateemisessa filosofiassa on Sean McGrath, joka on kirjoittanut runsaasti artikkeleita ja teoksen The Dark Ground of Spirit - Schelling and the Unconscious aiheepiiristä. Erityisen mielenkiintoinen oli hiljattain lukemani International Journal of Jungian Studies lehdessä julkaistu artikkeli "Sexuation in Jung and Lacan", jossa McGrath kääntää ympäri tavanomaisen tavan lukea Schellingiä/Jungia heitä itseään vastaan ja tulkitsee Lacania teologisesti, jolloin tullaan aika lähelle Kierkegaardia.
Alfalfa

Re: Uskonnon psykoanalyysin psykoanalyysia

Post by Alfalfa »

Wyrmfang wrote: Jungin ajattelua ei ole yleensä otettu kovin vakavasti akateemisessa maailmassa mutta osasyy siihen, ettei Jungista ole paljoa filosofista keskustelua on varmasti sekin, että samoin kuin Freud myös Jung on filosofisesti katsoen melko epäkoherentti ajattelija, joka tosin hylkäsi filosofian uskonnollisen eikä tieteellisen otteen hyväksi. Jos Jungia pyrkii systematisoimaan filosofisesti [...] polariteetit kuten feminiininen-maskuliininen, luonto-ihminen jne. ymmärretään yhdistävää taustaa vasten siinä missä Freudilla [...] polariteetti itsessään ilmaisee todellisuuden traagista ja ihmisen fantasioista piittaamatonta luonnetta. Jung edustaa vanhaa perinnettä ajatuksesta, jossa sukupuoliero on seurausta jonkinlaisesta lankeemuksesta ja ihmisen telos on tulla kokonaiseksi uudelleen [...] Näistä luonnollisesti Jungin näkemys on esoterian hengen mukainen.
Tietääkseni Jung käsitti sukupuolieron yhdistämisen suhteessa sen kokonaisuuteen ja täydellisyyteen varsin erilaisilla tavoilla, joiden mukaisesti sanaa 'teleiōsis' voidaan tarkoittaa. Ihminen saattaa tavoitella täydellisyyttä, mutta hallitessaan Itsen arkkityyppi pakottaa kokonaisuuden. 'Itse' johtaa perustavaan ristiriitaan, vastakohtien todelliseen jännitteisyyteen, sekä kokonaisuuteen jolta puuttuu täydellisyys. Sikäli kun ihminen ei tiedosta Itseä, eli hyväksy omaa yksilöitymistään, se pakottaa itsensä tavalla tai toisella: vaikka ihminen tavoittelee täydellisyyttä, hänen täytyy kärsiä kokonaisuudestaan. Vastakohdat jännitteisesti erottava kokonaisuus on Jungille todellinen 'teleiōsis': oleminen kokonaisena ei hävitä sukupuolieroa, vaan vahvistaa ihmisen sietämättömän vastakkaisuuden, joka on kuin ristillä roikkumista kahden ääripään välissä.
Teoksessaan Aion (1951) Jung on käsitellyt psykoanalyysin ja uskonnon suhdetta. Hän ei pidä silmällä pelkkää laskelmointia: hän käyttää myyttejä koska se on hänen mielestään ilmaisevampaa, mutta myös tarkempaa kuin abstrakti tieteellinen käsitteistö, joka leikittelee käsityksellä, että kaikki voidaan jonakin päivänä ratkaista algebrallisilla laskutoimituksilla — Freud edusti jälkimmäistä kantaa, minkä ongelmallisuuden olen edellä pyrkinyt osoittamaan. Ihminen, joka alistaa kaiken järjen taipumattomalle laille, mutta jossain kohtaa luonto pakeni ja palasi kostamaan voittamattoman järjettömyyden muodossa.
Vaistojen voitto järjestä tuntuu loukkaavalta itsetunnolle, joten ihminen mieluummin suostuttelee itsensä uskomaan, että asia on päätetty pelkästään järjellä ja tahdolla. Järjellisellä ihmisellä on sellainen pelko, minkä takia hän jatkuvasti värittää tosiasioita peittääkseen tappion tunteensa. Hän ylpeilee itsehallinnastaan, järjestään ja tahtonsa hallinnasta, sekä halveksii ihmistä, joka antaa itsensä jäädä hallitsemattomien voimien uhriksi. Tässä ihminen pelkää itseään.
Perustavan 'animus' ja 'anima' -jaottelunsa yhteydessä Jung viittaa Empedokleen Riitaan ja Rakkauteen, minkä mukaisesti hän nimeää miehellisen arkkityypin 'Logos' (Järki) ja naisellisen 'Eros' (Rakkaus). Maskuliinisen järjen korvaava heijastus, joka tarvitsee vastakkaista sukupuolta toteutuakseen, on juoruava Logos, eli vahva järki yhdistyneenä heikkoon rakkauteen: yksilön järkeilyjen juoruaminen. Feminiinisen rakkauden korvaava heijastus, joka tarvitsee vastakkaista sukupuolta toteutuakseen, on järkeilevä Eros, eli vahva rakkaus yhdistyneenä heikkoon järkeen: julkisista mielipiteistä järkeily.
Naisellisen arkkityypin lähtökohtana on juoruaminen mielipiteistä, eli 'mythos' ilman järkeä. Yhdistämällä siihen järjen, tuloksena on väittely julkisista mielipiteistä, eli myto-logia. Miehisen arkkityypin lähtökohtana on yksinäinen järkeily, eli 'logos' ilman jakamista. Yhdistämällä siihen jakamisen tuloksena on kiistely omista järkeilyistä, eli logo-mythia. Jung viittaa miehen Järkeen miekkana ja naisen Juoruun myrkkynä. 'Eros' on tunne ja 'Logos' järki. Keho on feminiininen ja tunteikas, mieli on maskuliininen ja järkevä.
Aineellinen feminiininen on muodotonta ja alitajuista, henkinen maskuliininen muodollista ja tietoista. Miehen 'logos' ja naisen 'mythos' ovat arkkityyppejä, joiden yhteys alkemistisessa avioliitossa (chymical wedding) on myös arkkityyppi. Aineen ja hengen täydellinen yhdistyminen olisi vastakohtien tuhoutumista: kokonainen ihminen sisältää myös vastakohtien eron. Jung sanoo, että kokonaisuus on ihmiselle sietämätön olotila. Tämä kokonaisuus on ”lapis exilis”, eli hylätty kivi. Arkkityyppinen kokonaisuus erottaa vastakohdat ja on ihmisen yksilöitymistä Itseksi. Itse on mysterium coniunctionis, koska se yhdistää vastakohtien eron ja samuuden kokonaisuudeksi, joka on siten syvemmin maskuliininen ja feminiininen: yksilöllisenä ajallinen ja erityinen, mutta arkkityyppinä ikuinen ja yleinen. Itse ei ole vain arkkityyppi, vaan myös symboli. 'Logos' on Jungille Hermes ja 'mythos' Afrodite, eli yhdistelmänä Herm-Afrodiitti.
Arkkityypit ovat spatio-temporaalisen aistin ylittäviä yhteisiä — psyykkisiä, eivät biologisia — vaistopohjia, jotka Jung sanoo ottaneensa empiirisestä aineistosta. Alitajuiset vaistot vaikuttavat kuin vastustamattomat luonnonvoimat, joten Jungista on psykologisesti oikein selittää sellaiset Jumalan tahtona — siten elämme yhdenmukaisesti muinaisen mielenelämän kanssa, eli toimimme kuten ihminen on aina toiminut kaikkina aikoina ja kaikissa paikoissa. Psykologisen oikeuden Jung perustaa siihen, että olemme sopeutuneet ajattelemaan niin ja tuhoudumme ilman sopeutumista. Psykologinen oikeus perustuu pitkän eliniän odotteeseen: siinä on riittävä perusta ja syy.
Jung asettaa selviytymisen ja mielellisen tasapainon psykologiseksi oikeudeksi. Hän kieltäytyy pohtimasta psykologian kannalta väritöntä totuutta korkeampana kuin selviytymistä: jos väritön totuus ei johda pitkään elinikään, sille ei ole psykologista oikeutta. Jungin ajattelu ymmärtää itsensä hyvin sopeutuneeksi. Hän asettaa sen vastakkain metafyysisen totuuden kanssa: filosofia käsittelee pelkkiä käsitteitä, joten se ei tavoita psyykkistä faktaa ja että käsite on vain typistetty kuvaus, tai määritelmä faktoista.
Jung perustaa kielteisyytensä tiedettä kohtaan siihen, että hän esittää tieteen olevan älyllistä, mutta mieli tekee myös arvo-arvostelmia. Hän erottaa toisistaan älylliset ja arvottavat arvostelmat. Tässä hän puhuu tunne-arvosta. Älylliset arvostelmat liittyvät Järkeen ja tunne-arvon arvostelmat Rakkauteen. Älyllisen ja tunne-arvottavan yhteinen korkeampi ykseys on coniunctio oppositorum: yang-yin suhde. 'Itse' on sellainen maskuliinis-feminiininen. Järki on pelkkä tyhjä äänne, flatus vocis, sillä siitä ei seuraa tunne-arvo. Tyhjät äänteet siirtyvät suusta-suuhun. Tässä tunne merkitsee sisältöä, joka tekee käsitteestä enemmän kuin tyhjän äänteen. Tunne-arvo on sisäinen ja antaa käsitteelle sen todellisuuden. Jung sanoo toisinaan, että väitteeni ei ole arvoarvostelma [...] vaan esitän pelkästään faktat, mutta hänen faktansa riippuvat arvoarvostelmista. Jung kuitenkin sanoisi, että kyse ei ole hänen faktastaan, koska se on alitajuinen, joten hän ei omista sitä.
Arkkityypit ovat ihmiselle ylivoimaisia, joten Jung nimittää vaistopohjiin perustuvaa toimintaa Jumalaksi psykologisen oikeuden tunne-arvon perusteella. Psykologinen oikeus on elämän pituuden arvoa: koska usko Jumalaan antaa sellaisen, sille on psykologinen oikeutus. Kaikkia ihmisiä, kaikkina aikoina ja kaikissa paikoissa ohjaa pakottavasti sama viettiperusta, joka on pyrkimystä pitkään elämään. Tämä arvostelma on objektiivinen, koska Jung ei ole siitä vastuussa — koska hän ei ole siitä vastuussa, se on alitajuinen ja koskee kaikkia ihmisiä kaikkina aikoina.
Erottava tekijä järjen ja tunteen välillä on psykologinen oikeutus: kaikkina aikoina ja kaikissa paikoissa kaikkien ihmisten alistuminen viettipohjalle — jonka yleisyyteen Jung uskoo, koska hänen alitajuntansa pakottaa hänet siihen — koska se on Jumalan teko, joka takaa pitkän ja miellyttävän elämän, vaikka hän värittäisi tosiasioita. Tämä psykologinen fakta, että Jung värittää faktoja, ei ole tyhjä käsite, vaan tunne-arvo — se on fakta, koska sille on psykologinen oikeutus. Siihen verrattuna järki on tyhjä käsite, koska se ei alistu samalle tunne-arvolle. Filosofinen järki vaikuttaa Jungiin siten yhtä paljon kuin eläintiede vesinokkaeläimeen.
Jungin mielihyvä on ensisijaista hänen arvioissaan sen yleispätevyydestä — koska hän tiedostaa olevansa yleistäessään alitajuisten voimiensa vietävissä, joille hän välttämättä alistuu, hänen täytyy käyttää uskonnon kieltä: hänen käsityksensä psykologiasta on Jumalan teko, joka pakottaa hänet soveltumaan pitkään ja miellyttävään elämään. Sopeutumista miellyttävään pakkovaltaan Jung pitää lapsen vastaanottavana Rakkautena: hän haluaa tulla otetuksi kiinni, imetyksi sisään ja ahmituksi. Lapsi etsii äidin suojelevaa, ravitsevaa ja lumoavaa kehää, jossa hän vapautuu kaikista huolistaan: äiti kumartuu hänen ylitseen ja pakottaa onnellisuuden häneen: ei ihme että todellinen maailma katoaa hänen näkyvistään!
Jung käyttää ihmistä hallitsevasta heijastamisesta nimeä 'Maya', sillä heijastamisen pakkovalta hallitsee häntä itseään: koska se on hänelle Jumalan aiheuttamaa, hän käyttää siitä uskonnollista nimitystä. Uskonnollisten nimitysten käyttö johtuu siitä, että Jung kokee psykologiansa alitajuisten voimien pakkovaltana, joka pakottaa hänet onneen ja pitkään ikään. 'Anima' ja 'animus' ovat molemmat 'numen', eli ihmistä ulkoisena pakkovaltavana määrittäviä jumalia. Arkkityyppeihin liittyvät tunne-arvot ovat absoluuttisia ja antavat määrätylle ajatukselle sen vahvuuden. Jung puhuu niistä äärimmäisinä kohtalonvoimina. Hänen arvonsa pakottavat hänet pitämään uskon arvoa kaikille yhteisenä (consensus omnium).
Arkkityyppejä ei välttämättä tunnisteta aistien tyrannian takia — silloin voidaan esimerkiksi kuunnella profeettoja, tai lukea runoilijoita: Noudattakaa Ylivaltiasta, ja palvokaa! Arkkityyppien spatio-temporaaliset eroavuudet ylitetään kääntymällä aistien herruudesta sisäiseen tunne-arvoon, josta löydetään pakkovalta käsittää kaikille yhteinen. Ajaton-paikaton-aistimaton ja kaikille yhteinen pakko on myös historiallinen ja olemassaoleva yksimielisyys (consensus omnium). Alitajuinen yksimielisyys saavutetaan lukemalla runoja, tai kuuntelemalla profeettoja, jotka ovat historiallisia todisteita ajattomasta yksimielisyydestä.
Yksimielisyys arkkityypeistä, eli Rakkaus ja Järki, tunne-arvo ja älyllisyys, tavoitetaan runouden tai profetian kautta. Samoin molempien korkeampi ykseys kokonaisuutena. Se ei ole pelkkä abstraktio vaan empiiris-historiallinen fakta, koska siitä muodostetaan aistittavia spatio-temporaalisia symboleita. Rakkauden ja Järjen kokonaisuuden symboli on mandala, tai uni, joten molemmat ovat empiirisiä. Koska arkkityypistä on mandala tai uni, se ei ole abstraktio, joten on empiirisesti ja historiallisesti osoitettu, että se on apriorinen. Siten arkkityyppi — apriorisesti ja empiiris-historiallisesti — on objektiivinen tosiseikka, joka kohtaa subjektin hänestä itsestään riippumatta.
Jung päättelee aprioriset arkkityypit spatio-temporaalisesti aistittavista symbolisista esiintymistään, jotka ovat siten empiirisiä todistuksia niistä itsestään: tietyissä tilanteissa alitajunta tuottaa arkkityyppisen symbolin kokonaisuudesta, joten tästä meidän on pakko päätellä, että jokin sellainen arkkityyppi on yleismaailmallinen ja sillä on tiettyä jumalaisuutta. Siten on todistettu empiirisesti symbolista, että arkkityyppi on ikuinen ja kaikille yhteinen, koska edellinen on arkkityypin symboli. Jungin tieteellisestä näkökulmasta petitio principii ei ole uskottava, koska siinä on tuloksena se mikä johtopäätelmään laitetaan sisään!
Rakkaus yhdistetään Järkeen tunne-arvon pakkovaltana, jonka Järki sitten siirtää tyhjäksi käsitteeksi. Järki on ainoastaan vastaanottavassa asemassa suhteessa tunne-arvoon, samoin kuin vesinokkaeläin tekisi eläintiedettä. Mikään eläintiede ei voi vaikuttaa vesinokkaeläimeen, vaan sen asettama tunne-arvo on lähtökohta eläintieteelle, joka toistaa vesinokkaeläimen tunne-arvoa. Rakkauden ja Järjen, tunne-arvon ja käsitteen yhdistelmä on Järjen suorittamaa palvelusta Rakkaudelle: älyllisyys on arvon palveluksessa. Tätä vastaa se, että Itse on feminiinisesti arkkityyppinä ikuinen, mutta maskuliinisesti symbolina ajallinen — spatio-temporaalisesti aistiva tietoisuus on juurtunut pakottavaan vaistoperustaan alitajunnassa. Jung käyttää siten perinteistä vertausta kasvista juurineen: maternaalinen on maaperä, josta paternaalinen kasvaa. Alitajunta on järjen raaka-aine.
'Symboli' on Jungille objektin kuvaamista yksilöllisessä tietoisuudessa: koska yksilöllinen kokemus on arkkityypin kuvaus, se todistaa samalla objektin yksilöstä riippumattomana ja kaikille yhteisenä. Maskuliininen Järki on Itsessä feminiinisen Rakkauden symboli: yksilöityneen yksilön järki kuvastaa itsestään riippumatonta yleistä objektia. Siten a priori tunnetaan empiriasta, ikuisuus ajasta ja aistimaton aisteista — spatio-temporaalinen aistiminen ei vaikuta arkkityyppeihin, vaan toisin päin. Tämä selittää Jungin poikkeavan merkityksen apriorille: alitajunta on apriori 'mythos', joka ehdollistaa kohtalonomaisesti järkeä.
Käsitteellä ei ole merkitystä, käsite on pelkkä sana [...] sillä on merkitystä ainoastaan koska se esittää tiettyä kokemusta, eli kokemusta tunne-arvosta. Koska Jungia pakottava tunne-arvo on hänen käsitteensä apriorinen lähtökohta, valitettavasti en voi toistaa kokemustani yleisössäni. Olen yrittänyt sitä useissa julkaisuissani esittämällä [...] myös sellaisten kokemusten saavuttamisen metodin. Siellä missä menetelmääni sovelletaan, vahvistetaan myös esittämäni faktat: kun fakta määräytyy tietoisesti tunne-arvosta käsin, johon ei järki ei pysty vaikuttamaan, fakta on vahvistettu.
Psykologia on empiirinen tiede ja käsittelee faktoja, kuten myös Jung käsitellessään a priori arkkityyppejä, jotka voidaan vahvistaa sisäisesti tunne-arvona, joka ei ole kuitenkaan minun koska se on alitajuinen. Siten Jung torjuu metafysiikan, joka pesiytyy kokemukseen tavalla, joka ei ole empiirisesti todistettavissa. Metafysiikka on pelkkää uskoa ja Jungia ei kiinnosta usko, vaan todistettu tieteellinen fakta. Jung käyttää metodisesti ajallis-paikattomia vaistojaan, jotka eivät ole uskovaa metafysiikkaa, vaan apriori todistettu empiirisesti.
Psykologinen sääntö on, että kun sisäistä tilannetta ei tiedosteta, se tapahtuu ulkoisesti kohtalona: kun yksilö pysyy jakamattomana, eikä tiedosta sisäisiä ristiriitojaan, maailma jakautuu vastakkaisiksi puoliksi. Puhuessaan objektista ja yksilöstä riippumattomasta olemassaolosta tai empiiristä faktoista, Jung tiedostaa molemmat alitajunnan vaikutuksen alaisina — yhteisen 'mythos'- apriorin heijastumisena yksilön 'logos'- tietoisuuteen. Suunta ei ole empiiristä faktoista aprioriin, vaan apriorista empiirisiin faktoihin: apriori on kohtalonvoima, joka ilmenee välttämättä psykologian empiriassa ja yksilöstä riippumattomissa faktoissa.
Jungin käsitys Jumalasta voidaan tiivistää soveltamalla hänen vertaustaan vesinokkaeläimestä ja eläintieteestä. Vaisto on vesinokkaeläimen Jumala, koska sen on pakko pitää esimerkiksi veteen pudotettua alkaliparistoa ruokana — vesinokkaeläimet ovat sopeutuneet niin, joten niillä on siihen psykologinen oikeus. Vesinokkaeläinten tunne-arvo alkaliparistosta ruokana varmistaa niiden pitkän elämän, joten niihin ei voida vaikuttaa eläintieteellä.
Koska Jung käsitti filosofian pelkkinä tyhjinä käsitteinä ilman tunne-arvon vahvistamaa objektia ja empirian apriorisen voiman ilmauksena, hän pystyi sanomaan: vaikka minua on usein kutsuttu filosofiksi, olen empiristi. Hän vähätteli lähtökohtaansa sanomalla, että ei ole empirialle vastakkaista toisinaan heijastella asioita empirian ylitse: empiria ei ole edes mahdollista ilman heijastelua. Jung käsitti empirian pohjautuvan kokonaan aistimattomaan ikuisuuteen, mutta erotti apriorinsa metafysiikasta sisäisen tunne-arvon perusteella: tämä ei ole platonista filosofiaa, vaan empiiristä psykologiaa. Kuitenkin Jungin ikuinen apriori on päätelty spatio-temporaalisesta empiirisestä työskentelystä potilaiden ja tavallisten ihmisten kanssa — hän kuitenkin edellyttää vastakkaista suuntaa: spatio-temporaalinen empiria on apriorisen voiman ilmaisua ja edellinen kykenee todistamaan jälkimmäisen, koska lähtökohta sisältyy johtopäätökseen ja johtopäätös lähtökohtaan.
Jung oli turvattomasti kiintynyt äitiinsä Emilieen, mikä selittää hänen pyrkimystään asettaa feminiininen Rakkaus ja 'mythos' ohjaavaksi kohtalonvoimaksi. Alitajunta oli Jungin vertauksissa psyykeen juurten salaperäinen maaperä ja hän sanoi äidistään: minun äitini näyttää jotenkin juurtuneen syvälle näkymättömään maaperään. Tämä liittyi hänen äitinsä autoritaariseen kykyyn puhua tiedostamattaan osuvia totuuksia — Jungille alitajunta on samoin voimakkaasti autoritaarinen totuuden lähde: alitajunta kykenee toisinaan ilmentämään älykkyyttä, joka on ylivoimaista suhteessa tietoiseen ajatteluun [...] tämä on perustava uskonnollinen kokemus.
Kuten Jung sanoo, huono suhde äitiin — jollainen hänen omansa oli — saattaa aiheuttaa pyrkimyksen tyydyttää vaatimukset myöhemmin elämässä etsimällä asioita, jotka tuottavat sellaisen lohdun. Lapsesta saakka Jungilla oli tapana käsitellä onnettomuuttaan vetäytymällä alitajuntaansa, josta hän löysi sittemmin feminiinisen kohtalonvoiman, joka pakottaa hänet onnellisuuteen. Aikuisen Jungin tietoinen järki on siten kuin vauva maternaalisen alitajunnan autoritaarisen totuuden hoivissa: minä on alistettu, tai sisällytetty [...] kokonaiseen, rajattomaan ja määrittämättömään psyykkiseen: lapsi-Jung tulee otetuksi kiinni, imetyksi sisään ja ahmituksi äidin autoritaariseen ja salaperäiseen totuuteen. Vasta kuolemassa lapsi-Jungin roikkuminen äidistä eroamisen ristillä loppuu.
Locked