Page 1 of 1

Filosofia tietoisuutena osallisuudesta perinteen kokonaisuuteen

Posted: Mon Apr 09, 2018 11:46 am
by Alfalfa
Epäfilosofisesti vaaditaan, että kaiken täytyy olla sanottavissa heti-nyt-paikalla. Minua on ohjeistettu pysymään keskustelevassa sävyssä, eikä kirjoitelmissa — ikään kuin filosofinen keskusteleminen ei vaatisi, että olemme ensin valmiita kuuntelemaan, mitä sanottavaa toisilla meille on. Eikö jokainen alkuperäinen oivallus vaadi pitkäaikaista ja syvällistä ajattelua, jota ei voida esittää pelkässä silmänräpäyksessä? Käsitelkäämme lähtökohtana filosofiselle keskustelulle filosofisesta keskustelusta vanhaa filosofista keskustelua filosofisesta keskustelusta, eli vuoropuhelussa sen kanssa, meidän itsemme ollessa osallistujia perinteeseen filosofisesta keskustelusta.
Platonin Symposiumin Sokrateen Diotiman määritelmässä filosofiasta, se tarkoittaa viisauden (sofia) rakastamista (filia), tai ystävyyttä sen kanssa, missä 'rakkaus' tarkoittaa köyhyyden ja matkan lapsena (a.) kerjäämistä ja (b.) mestästämistä. Molemmat kuuluvat yhteen.
(a.) Kerjääjänä filosofilla ei ole sänkyä ja siten pysyvää asuntoa, vaan hän vaihtaa jatkuvasti paikkaansa, leväten ovien edessä ja tiellä (poros), kysymysten avoimen ilman alaisuudessa. Toisin sanoen, kerjääjänä ja kiertolaisena, filosofilla ei ole pysyvää asuinsijaa ja nukkumispaikkaa: hän ei ole jähmettynyt valmiin ajatusmaailman sisälle kuin neljän seinän sisälle, vaan hän pitää itsensä avoimena pitämällä lepopaikkansa siirtymispaikoissa, eli ovien edessä ja teillä. Hänen asuinkumppaninsa on puute, eli vakaan ja rajoittavan valmiiksi määritellyn ymmärryksen puute ja siksi häntä voidaan verrata kerjäävään kiertolaiseen. Metsästäjänä filosofi kuitenkin tuntee teiden kulkemisen (porimos): hän huolehtii ennalta kauneudesta ja hyvästä, elinvoimaisena ja tarkoituksenmukaisen suunnittelijana niiden saavuttamiseksi.
(b.) Metsästäminen ei ole mahdollista vailla kerjäävää tiellä kulkemista, joka tekee tiensä tuntevan mestästävän kulkemisen mahdolliseksi: vailla pysyvää asuinsijaa ja jähmettymättä ajattelussaan neljän seinän sisään uneksimaan, hän lepää ylityspaikoissa ja matkalaisena: hänen levollisuutensa on elinvoimaista, harkitsevaa, tarkoituksenmukaista ja suunnittelevaa. Filosofi ei avoimena ole pelkkä maankiertäjä, vaan hän on metsästäjänä määrännyt tarkoin erityiset päämäärän, joka on kauneus.
Kauneus on se 'sofia' tai kasvatus (mathēsis), johon rakkaus tähtää avoimena, pysyen kuitenkin koko elämänsä filo-sofina, eli ei saavuttamalla niitä lopullisesti, vaan metsästämällä niitä nokkelien taitojensa avulla, avoimuudessaan joka lepää nukkumatta valveilla ja jähmettymättä paikoillaan. Pysymällä koko (!) elämänsä lävitse filosofina, se on filosofiaa kasvattamattomuuden (amathias) ja viisauden (sofias) saavuttamattomuuden yhteenkuuluvuuden keskinäisyydessä (mesō). Filosofia on siten jatkuvaa liikettä, joka välttää uinailua varmistetusti haltuun saadussa totuudessa itselleen ominaisesta tiedosta, tai kasvatuksesta, eli kauniista.
Filosofi on välitilallinen (metaxu) olento, eli ei tietämätön tavalla joka ei ymmärrä puutetta eikä siten tähtää pois tiedottomuudesta, eikä toisaalta myöskään tietäjä, joka olisi saavuttanut tiedon ja olisi siten toisella tavalla täydellisyydessään vailla puutetta. Filosofian metsästettävänä kohteena, eli viisautena (sofia), on kaunis (kalos), jonka suhteen hän on tiensä viisauteen helppokulkuisesti löytävänä (euporou) samaan aikaan vailla viisautta tien vaikeakulkuisessa kulkukelvottomuudessa (aporou). Filosofian polku (poros) on siten samaan aikaan kuljettavissa (eu-), että kulkukelvoton (a-): kyseessä on yksi ja sama polku, joka sisältää samaan aikaan liikkeen kohdetta kohden sen saavuttamattomuudessa: kyseessä on loputon polku.
Loputtoman polun päätöksenä (teleon) on kaunis ja työskentely sitä kohden on kauneuden koronkiskontaa (tokos). Rakkaus työskentelynä ei ole sama kuin kaunis, vaan rakkaus on kauneuden koronkiskontaa, joka levittää sitä toisille ihmisille. Tämä levittäminen on pysyvää suhteessa pysymättömään, kuten synnyttäminen jatkaa ajallisesti katoavaisten ihmisten lajia antaen sille ajallista pysyvyyttä. Rakkaus kohdistuu sellaiseen levittämiseen ihmiseltä toiselle ilman, että sillä olisi päämäärää synnyttämisen jatkuvan liikkeen lisäksi.
'Kaunis' on loputtomassa ajallisessa kestossaan sen levitetyksi tulemisessa filosofin päämäärä: kyseinen polku on loputon ja kuitenkin kuljettavissa, sillä yksittäinen filosofi kiskoo kauneudelle korkoa, eli laittaa pääomansa poikimaan kuten kultamunia munivan hanhen, kauneuden loputtomassa lisääntymisessä sen jatkuvasti laajenevassa levittämisessä. Koska 'sofia' on sellaista kauneuden kokonaisvaltaisuutta levittäytymisessä ihmiseltä toiselle, yksittäisen filosofin täytyy olla yksittäinen kulkija filosofiaa kaikkialle levittävän kasvatuksen tiellä.
Mitä sitten on 'kauneus' filosofian saavutettavana ja jatkuvasti pyrittävänä, sekä levitettävänä päämääränä? 'Kauneus' on filosofian levittämisen päämäärä filosofian perinteenä, sen siirtämisessä ihmiseltä toiselle. Filosofian kohteena on sen itsensä mahdollisimman suuri levinneisyys ja sen menetelmä on sen itsensä levittäminen. Mitä sitten on filosofia? Se on sen itsensä levittämistä (tavoittelua) perinteen kokonaisuuden päämäärän suhteen (saavutettuna), eli liikkeenä joka ei ole saapunut loppuunsa ja jolla on tiellään sujuvuuden ohella vaikeuksia ('eu-' ja 'a-'). Filosofia ei jatkuvasti pysy vain yhden ihmisen omaisuutena, vaan säilyttää itsensä vain syntymällä jatkuvasti uudelleen keskustelevassa levittämisessään, eli tekemisessään perinteeksi.
Filosofia ei kuitenkaan ole mitä tahansa levittämistä, vaan kasvattamisen (mathēsis) levittämistä. Tämä kasvatus koostuu kuitenkin, jälleen, kauneudesta ja harkinnasta, ts. metsästämisestä, eli päämäärästä ja tien kulkemista, joiden päämääränä on levittää kasvatusta, eli päämäärää ja tien kulkemista. Metsästäminen on korkeimmillaan keskustelua (logos) ja sellaisena kasvattamista (paideuein), joka palauttaa kauneuden päämääränä keskustelijoiden muistiin. Tuloksena on kasvatettujen suurempi yhteisyys (meizō koinōnian) ja pyrkimys kasvattaa toisiaan.
Siten filosofin jatkuvasti saavuttamattomana päämääränä on yli-ihmisyys (hieros), sillä filosofi ei pyri olemaan yksin totuuden herra, vaan kasvattavaan keskusteluun, joka palauttaa keskustelijoiden muistiin keskustelemisen päämääränä sinänsä, jota täytyy jatkuvasti jatkaa ja joka ei pääty yhteenkään keskustelijaan. Siten keskustelijat ovat keskustelun päämäärän (kauneus) muistavina suuremmin yhdessä, heillä on parempi 'koinōnia', jaetussa tietoisuudessa keskustelemisesta päämääränä itsessään. Tietoisuudessaan itsestään keskustelu ei ole varmistetusti lopussaan, eli jonakin haltuun otettuna, vaan aina jatkuvasti jatkumassa johonkin... Filosofi on ihminen, joka ei pyri koskaan sanomaan viimeistä sanaa vaan levittämään sanaa siitä, että yhdenkään keskustelijan sana ei ole viimeinen. Tämä tietoisuus tekee hänestä keskustelijan erityisessä ja korotetussa merkityksessä, sillä hän sallii keskustelun aina jatkua.
Filosofian tarkoitus on siten levittää suurempaa tietoisuutta keskustelusta itsestään sen kokonaisuudessa filosofian päämääränä (sofia), jota voidaan ainostaan rakastaa, eli seisoa yksittäisten ajattelijan ja keskustelun kokonaisuuden välissä (metaxu), olla osan-ottajana, "met[-]echein", filosofian perinteen jatkuvaan tulemiseen. Tällaisena osan-ottajana filosofi ei seiso filosofian kasvattavan keskustelun ulkopuolella.
Diotiman menetelmä kauneuden saavuttamiseksi on siten:
(1.) Tarkastella yksittäisen kehon kauneutta ja havaita, että suurempi määrä kehoja sisältää suuremman määrän kauneutta (koska lisääntymiseen tarvitaan enemmän kuin yksi keho ja kehollinen lisääntyminen on ajallisesti säilyvämpää)
(2.) Kasvattaa kauniita mieliä keskustelemalla (logous), mikä johtaa väistämättä myös tarkastelemaan (theasasthai) kauneutta tavoissa ja laeissa, sillä kauniit mielet ottavat niihin suuremmassa määrin osaa kuin keskustelunpoikanen (smikro[-]logos) (Koska mielten keskeinen ajatuksenvaihto edellyttää useampia kehoja, kokonaisuutena kehojen ja mielten kokonaisuus sisältää kasvattavana keskusteluna enemmän kauneutta kuin pelkkien kehojen jatkuvuuden kokonaisuus. Edelleen, tavat ja lait ajallisesti säilyvinä edellyttävät kehojen lisääntymistä ja lisäksi sitä että mielet vaihtavat ajatuksia keskenään ja säilyvät siten ajallisesti, eli sisältävät enemmän kauneutta.)
(3.) Lopuksi, kasaan keräämällä vahvistettuna, saavutaan viimein kauneuden luontoon (fysin kalon), joka edustaa kaikkien toisten päämäärää (heneken): se on ikuinen (aei) (eli toisintaa jatkuvasti itseään), tulematta tai tuhoutumatta (koska sillä ei ole määrättyä alku- tai loppupistettä). Tämä lopullinen kauneus ei ole mikään aikaisemmista kohdista, kuten lisääntyvien kehojen jatkuvuutta, tai erillisten tapojen, lakien tai tieteiden jatkuvuutta mielten välisessä keskustelussa, vaan perinteiden perinne. Se on siten perinne itse ja on sellaisen enemmän kuin mitkään aikaisemmat: se ei ole rajoittunut tietyn perheen, lain tai tavan, tai tieteen jatkuvuuteen.
Siksi kauneuden luonto jatkuvana itsensä toisintamisena on itsessään (kath auto) (eli toiset kauneudet osatekijöinään sisältävänä kokonaisuutena) itsensä kanssa (meth autou) (koska se sisältää kaiken kauneuden eikä sen lisäksi ole toista kauneutta), ikuisesti olevana (aei on) (eli itsensä jatkuvasti toisintavana perinteen sellaisenaan loputtomana liikkeenä), yksinkertainen (monoeides) (eli yksinkertainen kokonaisuus).
Siten tarkastellaan kauneutta itseään (theōmenō auto to kalon), eli perinnettä sellaisenaan. Tällainen tarkasteleminen (theasasthai) on kuitenkin kanssaolemista (syneinai), eli se ei ole puolueetonta tarkastelua, joka olisi erillään tarkastelun kohteesta, vaan kanssaolevaa kuulumista joukkoon: kauneuden tarkastelija tarkastelee myös itseään perinteen alaisuudessa ja siten osana. Katsella kauneutta (kalon idein) on kauneuden ns. 'idea' osallistumisena perinteeseen.
Ilmaisu "kalon idein" ei eroa kauneuden tarkastelusta (theion kalon), koska kyseessä on sen tarkastelu itsenään (idios), eli kokonaisuudessaan, johon suheessa jokainen yksittäinen keho, aistimus, jne. ovat häviäväisiä. Tarkastelu-erityisyydessään (katidein) tarkoittaa perinnettä muodon-yksittäisyydessä (monoeides), eli kokonaisuutena jonka lisäksi ei ole toista perinteen jatkuvuutta. Perinne sellaisenaan ja kokonaisuudessaan, eli luonnossaan, on jatkuvampi kuin yksikään mainituista ja sisältää kehojen ja mielten lisääntyvän toiminnan osinaan. Sanan 'idea' taustalla on 'idios', joka merkitsee erityisyyttä, eli kokonaisuutta, joka sisältää itsensä ilman toista kaltaistaan vierellään ja siten omassa erityisyydessään. 'Yksityiskansalainen' on kreikaksi 'idiōtēs', koska sellainen ihminen kiinnittää huomion vain itseensä toisista riippumatta. Diotimalla perinteen 'idea' kuitenkin tarkoittaa sellaista, mikä lisää keskustelevaa tietoisuuttamme yhteydestämme toisten kanssa. Kreikkalaisille 'ikuisuus' tarkoittaa yleensäkin maineen ikuisuutta jatkuvana suusta-suuhun kiertämisenä. Niin myös Ksenofonin Sokrateelle ja Diotimalle. Myöhempi platonilainen perinne vääristi kreikkalaista käsitystä ikuisuudesta niin, että myöhemmissä käännöksissä ei yleensä ymmärretä niiden eroa. Eroa voidaan verrata kristillisen ajattelija Boëthiuksen jakoon ikuisuudesta (a.) loputtomana jatkuvuutena tai (b.) ajattomuutena.
Jatkaakseni Diotimasta, se joka tarkastelee perinnettä kokonaisuudessaan, ei levitä toisiin sen osamuotoa (eidōla), vaan kokonaismuodon sen yksittäisessä erityisyydessä, joka ei ole suuremman kokonaisuuden osa. Kun filosofi osana perinteen kokonaisuutta keskustelee perinteisen keskustelun kokonaisuudesta ja levittää tietoisuutta siitä sellaisena ja saavuttaa siten osansa siinä, hän osallistuu kuolemattomaan; mitä enemmän hänen onnistuu levittää tietoisuutta keskustelusta osana perinteen kokonaisuutta, ja siten saada ihmiset tarkastelemaan perinteen kokonaisuutta sen kokonaisuudessa, sekä käytävää keskustelua osana sitä, sitä enemmän keskustelija myös osa-llistuu (met[-]echein) jatkuvasti jatkuvaan perinteeseen suuremmassa ja kasvattavammassa yhteydessä siihen. Tämä ns. 'idea' ei ole myöskään ns. 'theoria' tavanomaisessa merkityksessään, vaan filo-sofisen osatarkastelun osallisuutta tarkastelunsa kokonaiskohteeseen.
Filo-sofi on perinteeseen osa-llistuja, sikäli kun jokainen keskustelu on pelkkä osa-llistuma perinteen kokonaisuuteen: sellaisena keskustelu myös tiedostaa osa-llisuutensa ja levittämällä itseään muodostaa osaperinteen, joka lisää perinteen osien tietoisuutta itsestään osina: filosofia on siten osaperinne, joka osallistuu perinteen kokonaisuuteen perinteen erityismuotona, joka tekee tietoiseksi keskustelusta osana perinteen kokonaisuutta. Kauneuden ns. 'idea' on perinteen tarkastelua sen kokonaisuudessa ja sitä kautta tiedostettua filo-sofisen keskustelun osa-llisuutta (methexis) perinteen kokonaisuuteen, joka tekee itsestään laajenevassa määrin osan perinteen kokonaisuutta keskustelemalla itsestään sellaisena, eli levittämällä itseään. Siten perinteen kokonaisuus on kuin Aurinko, joka vasta sallii keskustelun näyttäytyä valossaan omana osatekijänään.
Filo-sofian päämääränä ei ole siten jokin yliajallinen ns. abstraktio, vaikka perinteen kokonaisuus tietysti edellyttää perinteen yleisen rakenteen käsittämistä: konkreettinen filo-sofinen keskustelu kuitenkin tiedostaa itsensä perinteen kokonaisuuden abstraktion kannalta siihen osa-llistujana, joten filo-sofi on ihminen joka tiedostaa, ettei hän koskaan sanoo viimeistä sanaa, vaan osallistuu perinteen kokonaisuuteen levittämällä tietoisuutta keskustelun osallisuudesta perinteeseen. Sellainen tiedostaminen tekee korotetussa määrin kuuntelevaiseksi ja siten myös enenevässä määrin keskustelijaksi, joka ei vain yritä sanoa viimeistä sanaa, vaan antaa keskustelun jatkua filo-sofian korkeimpana päämääränä.

Re: Filosofia tietoisuutena osallisuudesta perinteen kokonaisuuteen

Posted: Mon Apr 09, 2018 12:40 pm
by Kenazis
On silti mahdollista, että filosofit, jotka eivät kykene tulemaan ymmärryksessään muita vastaan, siirtyvät dialogissaan helposti monologiin, jossa voivat tuntea herruuttaan kenenkään lopulta heitä häiritsemättä (vaikka filosofin todellinen intentio olisikin puhdas kuin Neitsyt Maarian Kâma rûpa). Jos filosofian harjoittaminen sen sijaan on dialogissa tapahtuvaa ymmärryksen lisääntymistä, tulisi dialogin molempien osapuolten olla avoimia toista kohti. Tähän tarvitaan yhteistä kieltä ja tarvittaessa poistumista omalta turvalliseksi muodostuneelta alueelta.

Re: Filosofia tietoisuutena osallisuudesta perinteen kokonaisuuteen

Posted: Mon Apr 09, 2018 1:22 pm
by Alfalfa
Kenazis wrote:On silti mahdollista, että filosofit, jotka eivät kykene tulemaan ymmärryksessään muita vastaan, siirtyvät dialogissaan helposti monologiin, jossa voivat tuntea herruuttaan kenenkään lopulta heitä häiritsemättä (vaikka filosofin todellinen intentio olisikin puhdas kuin Neitsyt Maarian Kâma rûpa). Jos filosofian harjoittaminen sen sijaan on dialogissa tapahtuvaa ymmärryksen lisääntymistä, tulisi dialogin molempien osapuolten olla avoimia toista kohti. Tähän tarvitaan yhteistä kieltä ja tarvittaessa poistumista omalta turvalliseksi muodostuneelta alueelta.
Vastuu on yhdessä mielessä jokaisella itsellään itsestään; sikäli kun ihmisellä on filosofinen mielenlaatu, hän pyrkii ymmärtämään myös vaikeaselkoisempia ajatuksia, eli ottaa ne totuusvaateessaan vakavasti. Kuitenkin samoin meillä jokaisella on ensisijainen vastuumme kasvattaa kanssakeskustelijoita: se on dialogisen tien (poros) kanssa (eu-) ja vastoin (a-) käymistä. Kuten Nietzsche ajatteli, jokaisen olennaisen asian ajattelijan tragedia on siinä, että häntä ei helposti ymmärretä: joko kuuntelijat ovat ymmärrykseltään latteita kääpiöitä, jotka ajattelevat ennalta tietävänsä mistä on kysymys ja suhtautuvat nuivasti sellaisiin itsestäänselvyyksiin, tai itsestäänselviin virheisiin, tai sitten he ovat itse asiaa ymmärtämättömiä posetiiveja, jotka toitottavat iloisesti samalla lailla väärinkäsitettyjä oppeja. Kuten Nietzsche todellisuudessa kaipasi vain tasa-arvoisia ystäviä suureen juhlaan, dialogi pyrkii aina kanssaherruuteen: sen tragedia on hallita dialogisuuttaan yksin, sillä dialoginen keskustelija ei pyri tyranniaan, vaan tasa-arvoon. Koska keskustelijoiden tietoisuudet ja valmiudet kuitenkin vaihtelevat, on selvää että jotkut heistä ovat enemmän herran ja toiset enemmän orjan kaltaisia: herra on kuitenkin hyvä herra siinä, että hän pyrkii herruuttamaan kaikki orjansa eikä hallitsemaan heitä yksin. Tämä on myös ns. pedagogian ainoa oikeutus, kuten Gadamer sen sanoo: kasvattaa ihmistä hallitsemaan itse itseään. Kasvatus on yhdenlaista hallintaa, mutta sen oikeutus on siinä, että kasvattaja pyrkii tekemään kasvatuksensa kohteesta itseään hallitsevan olennon ja siten tasa-arvoisen itsensä kanssa. Vasta sellaisen kasvatuksen kautta keskustelijat kykenevät osallistumaan keskusteluun tavalla, jossa molemmat ovat tasa-arvoisessa avoimuudessaan valmiita poistumaan omalta turvalliseksi muodostuneelta alueeltaan. Tähän kuuluu se, että asetetaan kysyminen joksikin molemmille yhteiseksi vastaamisen sijaan: kuitenkin sellainen yhteinen avoimuus kysymiselle on jo jotakin enemmän kuin ei-mitään ja siitä itsestään voidaan olla enemmän tai vähemmän tietoisia. Tämä yhteinen avoimuus kysymykselle on se alue, jolla keskustelu on ns. "a priori" turvattu: ilman sellaista etukäteistä turvaamista, joka myös vahvistetaan yhteisessä asettumisessa kysymään, ei olisi myöskään todellista dialogista asennoitumista. Dialoginen asennoituminen ei voi olla mitä tahansa: sillä on määrätty ns. struktuuri riippumatta siitä, tiedostaako toinen osapuoli kyseisen struktuurin vaiko ei. Siksi asennoituminen dialogiin on väistämättä pohjimmiltaan ei-dialogisten, ts. orjamaisten ihmisten kanssa aluksi pedagogiaa, jonka on mahdotonta latistua kasvatettavan näkökulman tasolle. Sen sijaan sen täytyy ensin pyrkiä korottamaan myös toinen osapuoli yhteiseen tasa-arvoisuuteen; kasvattajan, ts. herran rooli on joissakin tapauksissa välttämätöntä omaksua, että päästäisiin yksinpuhelusta vuoropuheluun.

Re: Filosofia tietoisuutena osallisuudesta perinteen kokonaisuuteen

Posted: Mon Apr 09, 2018 4:02 pm
by Insanus
Kaunis kirjoitus :)

Re: Filosofia tietoisuutena osallisuudesta perinteen kokonaisuuteen

Posted: Tue Apr 10, 2018 8:00 am
by Tähti
Alfalfa voisi kyllä selkeästi ottaa vastuuta vaikka Azazelin Tähden virallistenkin julkaisujen kirjoittajana, saisi myyntiluvut kohdilleeen. Huomaa että opiskeltu myös markkinointia, filosofian lisäksi.

Re: Filosofia tietoisuutena osallisuudesta perinteen kokonaisuuteen

Posted: Tue Apr 10, 2018 7:12 pm
by Alfalfa
Tähti wrote:Alfalfa voisi kyllä selkeästi ottaa vastuuta vaikka Azazelin Tähden virallistenkin julkaisujen kirjoittajana, saisi myyntiluvut kohdilleeen. Huomaa että opiskeltu myös markkinointia, filosofian lisäksi.
Ainakin tietääkseni olen eri mieltä AT:n kanssa aspektirakenteen perustavuudesta. Tällainen erimielisyys on mahdollista vain perustavamman yksimielisyyden perusteella, aivan kuten markkinoilla jonkin tuotteen hinnasta kiistelevät ovat kiistelijöinä väistämättä yksimielisiä siitä, että markkinoilla kiistellään. Sana 'markkina' tulee italian kielen juuresta, mahdollisesti etruskista, 'merk-', joka viittaa julkiseen tilaan. Dialogisuus on se avoin ja julkinen tila, jossa erimielisyys on mahdollista koskien dialogisuuden rakennetta itseään, jonka täytyy ns. markkinoivassa kyseenalaistamisessaan olla määrätynlainen.
Heideggerin mukaan sellainen yksimielisyys on korkeinta kamppailua historiallisen ihmisyyden itselleen asettamista olemuksellisista päämääristä. Nykyisessä historiallisessa tilanteessaan yksimielisyyden merkitys voi hänen mukaansa olla vain rohkeutta yksittäiseen kysymykseen siitä, pystyvätkö länsimaat vielä luomaan itsensä ja historiansa ylittävän päämäärän, vai vajoavatko ne mieluummin pelkän talouden ja viihteen säilyttämisen sekä parantamisen tasolle? Meidän ei tarvitse vielä ymmärtää Heideggerin kysymystä, mutta sen merkitystä kannattaa kysyä :?: :arrow: :idea: :arrow: :?: