Itsen löytäminen

[Aelyn]

Koette hetkiä, välähdyksen omaisia onnen tunteita siitä kun olette yhtä kaiken kanssa. Tällöin olette vapautuneita havainnon kohteena olevasta minuudestanne. Olette itsessänne niin kuin olitte ennenkin, mutta tunnette kuin olemuksenne olisi laajentunut. Olette onni. Olette rakkaus. Se on ykseys.

Todellisuudessa meillä kaikilla on mahdollisuus tuntea tuo tunne pysyvästi, mutta herääminen eli ohjelmoinnin purkaminen on yleensä ottaen kivuliasta ja raskasta. Se johtuu täysin siitä, että entisen täytyy kuolla pois ja oikeasti vain harva meistä haluaa kokea tuon tunteen todella. Kuin tuo koko elämäsi aikana vaalimasi ja rakastamasi pramea rakennus olisikin ollut pystyssä vain yhden palkin varassa ja kun tuo alla oleva palkki vedetään pois koko rakennus romahtaa.

Itse asiassa tuo rakennus ei itseoivalluksen jälkeen kuitenkaan katoa mihinkään, vaikka se alussa tuntuisikin siltä kuin menettäisimme itsemme ja sen kaiken mitä luulimme olevamme. Rakennus on paikoillaan, mutta ymmärrämme, että emme ole yhtä kuin se, koska te pystymme havainnoimaan sitä. Näin samaistuminen lakkaa.

Ensin meidän täytyy kuitenkin lähteä liikkeelle siitä, että opimme hahmottamaan tuon rakennuksen eli havainnon kohteena olevan minuuden. Tarvitsemme itse oivalluksen. Meidän täytyy todella miettiä sitä, että kuka olemme, mutta paljon pintaa syvemmältä.

Tämä ei tarkoita sitä, että pohtisimme itseämme kieriskellen ongelmissamme ja surkutellen elämäämme, sekä miettien niihin ratkaisua. Siihen pystyy meistä jokainen ja sitä me yleensä ottaen toteutammekin päivästä toiseen. Oikeasti kaikki on paljon yksinkertaisempaa. Niin yksinkertaista, että mielemme huijaa meitä lukemaan kymmeniä kirjoja henkisestä kasvusta ja maksamaan jonkun toisen ihmisen opetuksista, että "valaistuisimme". Kappas, ja taas joku on ohjelmoinut meidät.

Täytyy ymmärtää, että jossain suhteessa tajuntamme on enemmän kuin osiensa summa, koska meillä on kyky havainnoida eli olla tarkastelija keskellä tuota mielenoikkujen sekasortoa. Tämä on uusi perspektiivi havannoida minäämme meille useille länsimaisille ihmisille jotka ollaan opetettu ajattelemaan egosentrisesti.

Vaikka tämän perspektiivin löytäminen vaatii sitä, että ohjelmoimme ITSE itsemme uudestan on tämä ohjelmointi varmasti paljon entistä käytännöllisempi. Kun emme enää ajattele vain egosta käsin, emme samaistu ajatuksiimme ja tunteisiimme. Se ei tarkoita sitä, että emme tuntisi tai huomioisi niitä. Nyt vasta oikeasti ymmärrämme ne kaikessa kauneudessa ja kauheudessaan. Sen kuinka paljon niillä olikaan valtaa.

Tämä ei ole valaistuminen, vaikka joku ehkä omaa egoansa buustatakseen sellaista termiä tahtookin käyttää. Tämä ei tee meistä yhtään muita parempia. Olemme silti se mikä olimme ennen ja poikkeamme siitä vain sillä, että nyt meidän matkanne kohti viisautta voi vasta alkaa.

Olet kuin orkesteri, joka soittaa sinfoniaa. Mielesi ja kokemuksesi on musiikki, mutta sinä olet kapellimestari. Et vain tuon musiikki vaan sen rakenteen ja tunnesisällön määrääjä.

Haluaisin kirjoittamani tekstin siivittämänä paneutua olennaiseen aiheeseen eli miten koitte havahtumisenne, henkisen heräämisenne, olevaksi tulemisenne tai ns. Itse tietoisuuden saavuttamisen? Koetteko sen pysyvänä olotilana: jatkuvana tietoisena olemisena ja egon lävitse näkemisenä, sekä sen kautta autuutena ja rauhana? Mitä esteitä tiellänne on/oli? Aihetta on sivuttu tällä foorumilla useaan otteeseen muissa yhteyksissä, mutta itsenäistä topiccia en aiheen tiimoilta havainnut. Toivon, että asian käsittelystä olisi jonkin sorttista hyötyä kanssaihmisille.

[Insanus]

"Henkinen nukahtaminen" (hah haa) häiritsee, ja itse tässä 'Itseyden autuudessa ja rauhassa' tulee valitettavasti vain paikoin käytyä. Luulen että tapoja on tiivistetysti kaksi; a) unohtaa olla poissa tai b) muistaa olla läsnä. Se on lähellä ja kaukana, tässä ja nyt ja silti poissa jossain. Ja kurottamalla siitä ei saa kiinni. Todennäköisesti boddhichittan kehittäminen helpottaa paljon tässä asiassa.

[Nefastos]

Mainio aihe. Avausteksti on helppo allekirjoittaa, myös.

Kuin tuo koko elämäsi aikana vaalimasi ja rakastamasi pramea rakennus olisikin ollut pystyssä vain yhden palkin varassa ja kun tuo alla oleva palkki vedetään pois koko rakennus romahtaa.

...Minkä vuoksi todella syvälle menevä henkinen etsintä alkaa yleensä teini-iässä tai ei koskaan, poislukien syvien psykologisten kriisien myöhemmin havahduttamat ihmiset. Menetettävää on yksinkertaisesti liian paljon, jotta oman minänsä kutakuinkin onnistuneesti rakentanut henkilö olisi valmis riskeeraamaan sisäisen tuhoutumisen.

Itse asiassa tuo rakennus ei itseoivalluksen jälkeen kuitenkaan katoa mihinkään, vaikka se alussa tuntuisikin siltä kuin menettäisimme itsemme ja sen kaiken mitä luulimme olevamme. Rakennus on paikoillaan, mutta ymmärrämme, että emme ole yhtä kuin se

Tämä on olennainen pointti, johon kuitenkin on melko harvoin tullut viitattua. En varmasti ole ainoa, joka tien alussa erehtyi kuvittelemaan, että tarkoituksena on ikään kuin tietoisesti hävittää vanha persoona, jotta korkeampi itse voisi korvata sen herpaissut ominaisuudet omilla paremmillaan.

Haluaisin kirjoittamani tekstin siivittämänä paneutua olennaiseen aiheeseen eli miten koitte havahtumisenne, henkisen heräämisenne, olevaksi tulemisenne tai ns. Itse tietoisuuden saavuttamisen?

Viitaten edellisiin: "Henkisen heräämisen" koin, ja tavallaan voisi sanoa, yhä jokahetkisesti koen, sielullisena kärsimyksenä. Miksi? Koska se mikä kokee on edelleen sidottu näihin aivoihin, tähän persoonallisuuteen, ja kuitenkin se vääjäämättä tajuaa että nuo aivot tai tuo persoonallisuus eivät ole se itse. Transsendentti aisti ei ole muodollinen, joten muodolliset aistimustavat (järki ja emootiot mukaan luettuina) ikään kuin ylikirjoittavat tuota peruskirkkautta koko ajan kunnes lopullinen saavutus on tehty. Samanaikaisesti tällainen skitsofreeninen tila on myös suurinta onnea, sillä osa Egosta on selkeästi hereillä koko ajan, ja niinpä tuska ("täällä", so. rajoittumissa, olosta) ja riemu ("siellä", so. numeenissa maailmassa, olosta) ovat yhtä.

Koetteko sen pysyvänä olotilana: jatkuvana tietoisena olemisena ja egon lävitse näkemisenä, sekä sen kautta autuutena ja rauhana?

Aluksi "valveillaolo" oli periodista eikä jatkuvaa. Tietoisuuden kirkastamisen instrumentit eivät voineet olla hallussa, joten väärät ajattelumallit pystyivät unnuttamaan Egon silmän kiinni. Samaan tapaan tietysti edelleen horjahdukset asioiden oivaltamisessa aikaansaavat kärsimystä, mutta minän samastuminen ei-olennaiseen on kuitenkin huomattavasti vähentynyt. Mitä tulee autuuteen ja rauhaan, niillä on - kuten sanottua - kääntöpuolensa.

Mitä esteitä tiellänne on/oli?

Huh, aika laaja kysymys. Jos kuitenkin tarkoitat, mitä esteitä nimenomaan tietoisuuden havahtuneisuuden ylläpitämisellä on ollut, niin ehdottomasti selkeimmäksi vaikeudeksi näkisin mielen taipumuksen pyrkiä kokemaan maailmaa vastakohtaparien kautta. Tarkoitan, että kun vastakohdat käsittää ikään kuin "omina absoluutteinaan" - mikä tietenkään ei voi olla totta - syntyy mielen heiluriliike noiden kahden välillä tietoisen mielen supistaessa pyrkimyksensä toiseen, jonka jälkeen piilotajunta kokonaisvaltaisuuden pyrkimyksessään tuntee aina vastaavan vahvuista vetoa päinvastaiseen suuntaan. Tällainen horjahtelu puolelta toiselle on sitä pahempaa mitä kiivaammin ihminen haluaa "taistella oikean aatteen puolesta", ulkoisesti tai sisäisesti, ja mitä vähemmän hän oivaltaa absoluuttiopin väistämättömän tosiasiallisuuden jokahetkisessä elämässä.

Erityisesti AT:n valkean aspektin sisällä olen pyrkinyt yhä uudestaan painottamaan sitä, että olennaisinta on vaihtaa heiluriliike sädehdykselliseen malliin. Muissa osastoissa tietyllä kamppailulla tai tietyillä vastakkainasetteluilla voi ehkä olla enemmän hyödynnettävyyden mahdollisuuksia.

[Sothoth]

Itsen löytäminen liittyy olennaisesti kuolemaa painottavaan mortifikaatiovaiheeseen, jossa vanha persoonallinen minuus, naamio, väistyy todellisen itseytemme tieltä. Tätä ei tule tehdä väkivalloin, mutta planeetoista tavallaan korkein, Saturnus tekee siitä usein hyvin tuskallista. Mutta kärsimyksen kylmä isä voi myös hymyillä meille. Tässä on kysymys tavallaan juuri siitä, kuinka persoonan kokema tuska voi olla sielun heräämistä, aivan kuten musta ruusunnuppu hiljalleen avautuu kukkaan. Saturnuksen meille maljassaan tarjoama melankolian katkera sappi muuttuu kaikessa meille rajoitteiksi muodostuvien psykologisten rakenteiden hajoamisessa suurimmaksi riemuksi, mitä voi kuvitella. Voiko olla kauniimpaa kuin se, joka älyllään ymmärtää oman rajoittuneisuutensa ja hiljaa vapahtaa siitä itsensä. Noista mustista vesistä on kaikkein suurimmat oivallukset löydettävissä.

Pyrkijä janoaa totuutta ja oman todellisen itsensä löytämistä, mutta sitä ei löydy mistään. Niinpä meidän on vähän kerrassaan rakkaudellisella pyrkimyksellä pyrittävä löytämään koetelleen jokaista näennäistä vastausta älyllämme. Lopulta jonain kauniina päivänä sielu on puhkeava kukkaan, mutta sielun tie on kulkeva mustimpien luolien ja haudanvarjojen halki. Mutta myös itse tien kulkemissa on AINA merkitys läsnä, vaikka emme sitä aina näe. Vilpittömästi sydämen pohjasta tehdyt ratkaisut saattavat olla niitä kauneimpia tekoja, vaikka jonain hetkenä tuntuisi, että kaikki menee vikaan. Kaikki on heitettävä kuiluun ennen kuin sielu voi tajuta Todellisen itsensä, ja tuon ratkaisun täydelleen tehtyämme voimme huomata että Saturnuskin hymyilee. Mutta ennen sitä emme saa kurkottaa, ja olettaa jotain vastausta lopulliseksi totuudeksi, vaan vasta täydellisestä lohduttomuudesta voivat suurimmat havahtumiset nousta.

Okkultistin Tie on veitsenterällä taiteilevan Jönglöörin polku; itse täydellisyys, absoluutti, pitää sisällään molemmat puolet maailmasta, mutta persoonamme kallistuu herkästi johonkin suuntaan, joka muodostuu tuskalliseksi, kun kaipaamme vähintäänkin alitajuisesti tuota toista puolta ollaksemme eheitä. Tämä kertoo syvällä tavalla itseyden ja toiseuden ongelmasta, ja niiden välisestä leikistä, joka myös liittyy seksuaalisuuteen sen syvällisessä, ei pelkästään pinnallisessa merkityksessä. Mutta joskus meidän on valittava ikään kuin tuo kolikon toinen puoli, ja voimme sen tehdä siinä tapauksessa, jos tiedostamme sen pimeän peittoon jäävän puolenkin olemassaolon, vaikka ilmentäisimme itse vain toista puolta.

Heiluriliikettä voi välttää tietyissä vaiheissa, kuten fra Nefastos totesi koskien valkeaa osastoa, mutta jossakin vaiheessa on tehtävä valintoja, sillä särö täydellistää. Tämä on jälleen tuskallista, mutta Suuri Työ on paitsi avaruuden syvässä pimeydessä, se on sitä myös jokaisessa muodossa. Saavumme jälleen perustavien kysymyksien äärelle: Miksi on ylipäätään mitään, jos elämä näyttää yhdeltä kärsimyksentäyteiseltä myrkkynielulta? Eikö olisi parempi, ettei kukaan olisi koskaan syntynytkään? Eikö absoluuttinen kuolema ole suurinta täydellisyyttä? Vastaukset näihin kysymyksiin on jokaisen pyrkijän itse löydettävä, kukaan ei voi kulkea Tietä toisen puolesta.

Toivotan onnea jokaiselle pyrkijälle, joka ottaa taakan kantaakseen, ja tekee kauneimman Työn, mitä ihminen voi tehdä. Jossain vaiheessa on todellinen itseys löydettävä, muuten sidomme itsemme nautinnon ja kärsimyksen heiluriin, joka keinuttaa meitä täydellisessä tiedostamattomuudessa. Tämä tuntuu alhaiselta jokaisesta todella ajattelevasta ihmisestä. Mutta vastaus on löydettävä, ja pyrkijä tulee löytämään sen! Mortifikaation vaiheessa ihminen kohtaa jokaisen tekemänsä erheen, Saatana, sisäinen mestari koettelee häntä, jotta pyrkijä löytäisi jalokiven omasta itsestään. Kysymykset ja niihin annettavat vastaukset muuttuvat aina tilanteen mukaan, okkultismissa pyrkijällä on suuri vastuu siinä, ettei mitään absoluuttisia kaavoja voida antaa kenekään suhteen; tämä on juuri sitä, että pyrkijän on itse nuo kysymykset ratkottava.

Oikean käden tie painottaa valmiin kaavan seuraamista, mutta kärsimyksen syvän ongelman ymmärtääksemme on meidän oltava valmiita ottamaan haava sieluumme, mutta se tulee muodostumaan jossain vaiheessa suureksi onneksi, niin itsemme, kuin muidenkin kannalta! Näen asian nykyään yhä kirkkaammin niin, että Vasemman Käden Tien ja Saatanan seuraaminen on suurinta uhrautumista tässä maailmassa. Mutta tämän maailman useimmat ihmiset eivät sitä osaa arvostaa, hiljaa heidän kiroaminaan luopioina teemme työtä heidän puolestaan heidän sitä koskaan tajuamatta. Mutta meillä on velvollisuus auttaa noita ihmisiä vastarakkautta koskaan saamatta; vielä hekin joskus tulevat tuntemaan sieluissaan torjumattoman totuuden - oman totuutensa.

[Aelyn]

Kiitos kauniista sanoistanne. Pystyn samaistumaan ajatuksiinne, jotka kuulostavat pitkään kypsyneiltä ja harkituilta.

Viitaten edellisiin: "Henkisen heräämisen" koin, ja tavallaan voisi sanoa, yhä jokahetkisesti koen, sielullisena kärsimyksenä. Miksi? Koska se mikä kokee on edelleen sidottu näihin aivoihin, tähän persoonallisuuteen, ja kuitenkin se vääjäämättä tajuaa että nuo aivot tai tuo persoonallisuus eivät ole se itse. Transsendentti aisti ei ole muodollinen, joten muodolliset aistimustavat (järki ja emootiot mukaan luettuina) ikään kuin ylikirjoittavat tuota peruskirkkautta koko ajan kunnes lopullinen saavutus on tehty. Samanaikaisesti tällainen skitsofreeninen tila on myös suurinta onnea, sillä osa Egosta on selkeästi hereillä koko ajan, ja niinpä tuska ("täällä", so. rajoittumissa, olosta) ja riemu ("siellä", so. numeenissa maailmassa, olosta) ovat yhtä.

Voin yhtyä tähän oman kokemuksen kautta josta kärsin lapsuuden aina teini-ikään asti varsin voimakkaasti. Tunsin nimittäin sanoinkuvaamatonta tyhjyyttä ja yksinäisyyttä, mutta meni pitkään ennnen kuin pääsin tuon tunteen alkusyyhyn: kärsin tämän dualismin luomasta tuskasta. En tuntenut koskaan oloani kokonaiseksi ja se vaivasi minua suuresti.
Siksi tämä kaksinaisuuden hyväksyminen ja sulattaminen itsellänikin osottautui suurimmaksi esteeksi tielläni.

Jatkuvasti tietoisena ja läsnä oleminen on varmasti haaste johon yritämme parhaan mukaan täällä vastata, koska emme pääse (ainakaan oman näkökannan mukaan tässä olemassaolon muodossa) omasta havainnonkohteena olevasta minuudesta täysin eroon onkin tärkeää oppia ensin elämään sen kanssa, huomata sen oikut ja tätä kautta oppia kesyttämään tuota villivarsaa. Mitä enemmän saamme sitä hallintaan oppimalla ymmärtämään sitä kirkkaampana Itsemme voi loistaa.

Mortifikaation vaiheessa ihminen kohtaa jokaisen tekemänsä erheen, Saatana, sisäinen mestari koettelee häntä, jotta pyrkijä löytäisi jalokiven omasta itsestään.

Koin tuon ns. mortifikaatio vaiheen omalla kohdallani varsin vaarallisena tuskallisena ja äkkinäisenä prosessina, mutta en hetkeäkään kadu tuota kokemusta elämässäni. Jungilaisittain asian voisi ilmaista, että varjo otti valtaansa. Sitä informaation määrää mitä omasta tajunnasta silloin virtasi oli varsin vaikea aluksi sisäistää, mutta kun kohtasin tuon kaiken koin, että ymmärrykseni meni yli objektiivisen tiedon lopullisesti.

[Insanus]

Haluaisin kirjoittamani tekstin siivittämänä paneutua olennaiseen aiheeseen eli miten koitte havahtumisenne, henkisen heräämisenne, olevaksi tulemisenne tai ns. Itse tietoisuuden saavuttamisen?

Ensimmäisen kerran sain kosketuksen tähän neljäntoista tai viidentoista ikäisenä. Kiertelin hautausmailla lähes kaiken vapaa-aikani mietiskelemässä jotain metafysiikkaa ja ennen kaikkea teodikeaa, josta silloisella raamatun/kristinuskontuntemuksellani siihen tulokseen että jos Hän itse on valmis kiduttamaan Saatanaa ikuisuuden rajatun ajan sisällä tehdystä pahasta, mutta pelastaa ihmiset silkan uskon takia, olen mieluummin ikuisuuden vapaan tahdon anarkistin seurana niissä tulissa. Maailmankuvani siis tuli jossain määrin deterministiseksi ja hyväksyin vain tosiasian, ettei nimeäni ollut kirjoitettu teurastetun karitsan elämänkirjaan. Mitä en silloin tajunnut, oli, että juuri tuo kohtalolleen alistuminen oli se mikä herätti todellisen itsen. Oli jotain, mitä Minun kuului tehdä ja tuolle Minulle maanpäällinen olemus oli vain väline.

Mitä esteitä tiellänne on/oli?
[/color]

Pahimpana ainakin se että se oli:

Niin yksinkertaista, että mielemme huijaa meitä lukemaan kymmeniä kirjoja henkisestä kasvusta ja maksamaan jonkun toisen ihmisen opetuksista, että "valaistuisimme". Kappas, ja taas joku on ohjelmoinut meidät.

Joudun myöntämään että ensimmäinen vastaukseni oli tympeän lyhyt, koska olen syvästi katkeroitunut tästä kohdasta kirjoituksessasi. Merkityksen löytäneenä ajattelin, että on perehdyttävä henkiseen kirjallisuuteen, jotta ymmärtäisin laajemmin niitä asioita, jotta voisin selittää niitä, jotta voisin ehkä etsiä ihmisiä jotka jakavat jotain yhtenevää käsitystä tästä mysteeristä. Siitä toki seurasi valtavan tietomäärän käsille tuleminen, kaiken ahmimisen tarve ja käsitehelvettiin unohtuminen älyllisessä ylpeydessä, huomaamattomat dogmat jatkuvasti muuttuvan yhden itsen rauhaisan anarkian tilalle jne. Henki hiljalleen alkoi hiipua ajatusten tieltä. Kun joskus lopulta olin lukenut tarpeeksi, jotta olisin käsittänyt edes saman verran kuin aikaisemmin, en enää käsittänytkään yhtään mitään ja kaikesta katosi merkitys ja alempi minä alkoi marista.

Esteitä ei aluksi oikestaan ollut, kaiken kykeni näkemään haasteena ja mahdollisuutena.
Sittemmin sydämen sammuminen ja sitä kautta siihen suhteessa 'liikaa tietäminen'. Alaspäinen paradoksi tuntuu kovin kaukaiselta ja häilyvältä ja tuntuu kuin koko vaihetta ei olisi koskaan ollutkaan.. Mutta yhä edelleen saan itseni päivittäin kiinni ajattelemasta 'hei tätähän se oli, se tosi kokemus ja todellinen sisäistäminen, pitääpä kirjoittaa ylös', täyden sisäistämisen ja toden kokemisen sijaan.

Koetteko sen pysyvänä olotilana: jatkuvana tietoisena olemisena ja egon lävitse näkemisenä, sekä sen kautta autuutena ja rauhana?[/color]

Koin, mutten koe enää, paitsi toisinaan, kun jotenkin onnistun. Jo mainitsemallani boddhichittan haeskelulla, myötätunnolla pelokkuuden ja väkivallan sijaan (joka näkyi nk.mortifikaation alaspäisen tien palasella sielun kidutuksessa) voimistuminen onnistuu.
Autuus ja rauha ehkä antavat passiivisen kuvan tavallaan, mutta kaiketi samaa asiaa ajetaan takaa. Kuoleman hiljaisuus ja elämän liekki. Tai paremmin, se josta ei voi tehdä kuvaa tai sanaa.

[Aquila]

Jonkinlaisia aavisteluja ym. olen kokenut jo aika varhaisista ajoista alkaen, mutta keskityn tässä yhteydessä enemmän lähempiin ajanjaksoihin.

Henkilökohtainen Itsen löytäminen, ainakin siinä määrin kuin olen tähän asti ollut sitä kykenevä löytämään, tapahtui sopivan zenmäisesti heti sen jälkeen kun "jätin zenin taakseni". Käytännössä harjoitin siis ohjatusti buddhalaisia harjoituksia ja joogaa. Toki tuolle tielle lähteminen oli alkuun hyvin kasvattavaa aikaisempaan nähden, mutta lopulta se ei ollut minun tieni. Kaiken ponnistelun ja muun jälkeen huomasin vain, että harjoitukset joita tein aiheuttivat enemmän negatiivisia vaikutuksia kuin positiivisia. Sille oli toki syynsä ja näen sen arvon nyt jälkikäteen, mutta silloin buddhalaisen ulkoisen harjoittamisen taakse jättäminen toi lopulta sen kokemuksen, jota kutsuisin Itseyden löytämiseksi. Kyseessä ei toki ollut mikään valaistuminen siinä mielessä kuin asiasta on tapana puhua, vaan ainoastaan...no, itsensä löytäminen tavalla, jota en ollut aikaisemmin niin kirkkaana kokenut. Siitä voidaan kai puhua tietoisuutena tai jonain muuna, mutta ehkä itse kykenen parhaiten kuvaamaan sitä puhumalla omasta keskipisteestäni, jonka kautta pyrin toimimaan ajautumatta ajatusten ja harhaisen minäkuvan paulohin. Tältä kannalta tuon pisteen löytäminen olikin vasta alku harjoitukselle.

Mortifikaatio, josta on jo puhuttu, tulee kyseeseen edelleen sen jälkeen kun tuollainen löytö on tehty ja sitä aletaan puhdistamaan kaikesta ylimääräisestä, samalla hioen siitä yhä kirkkaampaa timanttia ahjossa, joka voi näyttäytyä pyrkijälle erittäin synkkänä ja yksinäisenä. Tässä vaiheessa ollaan lähellä vasemman käden tien ydintä. En voi itse sanoa, että olisin täydellisesti käynyt mortifikaation läpi siinä mielessä kun sitä voidaan ajatella syvemmissä merkityksissään, vaikka koenkin, että tietty osa minusta on kuollut tuon kehityksen seurauksena. Eihän mikään henkinen työ ole tavallaan koskaan ohi, vaan sitä vain katsotaan ja tehdään erilaisista näkökulmista eri aikoina. Tällä hetkellä edustaessani osaltani Azazelin Tähden valkoista aspektia, on edelleen jonkinlainen mortifikaatio käynnissä. Sen keinot vain ovat erilaisia, kuin mustassa tai punaisessa vaiheessa. Siltä kannalta näen kuinka johonkin tiettyyn aspektiin liittyvää työtä tehdään myös toisissa aspekteissa niille ominaisten painotusten kautta.

Yksi heikko kohtani ja haasteeni on ollut siinä, että joskus epäilen tuota Itseä. Vähättelen ja ajattelen, että tuskin sillä on mitään tekemistä Todellisen Itsen kanssa, josta jossain kirjoissa on joskus puhuttu. Tämä voi olla ihan yleinen virhe, kun nykyaikana luetaan niin paljon henkistä kirjallisuutta ja yritetään elää asioita muiden tekstien kautta, eikä ymmärretä niiden olevan muiden ihmisten hahmotelmia ja pyrkimyksiä kuvailla sitä, mitä ei voi kuvailla. Olen noina epäilyksen ja epävarmuuden, epätoivonkin, hetkinä kokenut parhaaksi rakastaa tuota Itseyttä, ja muistuttaa itseäni kaikista niistä kirkkauden hetkistä jotka, kumma kyllä, helposti unohtuvat kun epätoivo alkaa vallata mieltä. Unohtuu myös se, että ainoastaan tuon Itseyden kautta on tavoittanut niitä korkeampina pidettyjä ominaisuuksia ja kirkkauden hetkiä, joita pelkän persoonan tasolla ei ole kyennyt kokemaan.

[obnoxion]

Oma suuntautumiseni "oireili" nuorella iällä. Olin jo tarhaikäisenä okkultistisen kuvaston pauloissa. Alle kouluikäisenä piirrosteni aiheita olivat yleensä noidat jotka lensivät, tai noidat jotka asuivat torneissa. Kolmannella luokalla, kun muut maalasivat palloja ja autoja, minä piirtelin silmiä kolmioihin. Kahdentoista vanhana aloin tietoisesti keskittyä tähän symboliikkaan, joka oli aiemmin lähinnä puhaltanut pääni läpi. Sitten kahdenkymmenen ikäisenä koko kuvien aarreaitan rikkaus menetti arvonsa, ja alkoi neljän vuoden mortifikaatio. Kaikki epäolennainen karsiutui pois, paljolti vastakkaisista ponnistuksistani huolimatta. Kun kuolema oli viimeinkin vienyt kaiken, alkoi vivifikaatio.

Vertaisin tätä kehityskaarta arkkityyppiseen Salomonin hahmoon. Hän rakentaa demonien avulla mahtavan temppelin, joka lopulta täyttyy epäjumalten kuvista. Sitten, kuten legendat kertovat, Asmodeus huijaa hänen sormuksensa, ja anastaa valtaistuimen. Salomon lähtee maanpakoon, jossa hän kirjoittaaa Saarnaajan kirjan (mortifikaatio). Lopulta Salomon kuitenkin löytää sormuksensa suuren kalan vatsasta, ja palaa viisampana valtaistuimelleen. Nyt hän kirjoittaa Korkean veisun (vivifikaatio), johon on kätketty kaikki mitä tarvitaan Eliksiirin valmistamiseen.

Mortifikaatio oli tietyllä tapaa negatiivista itsen löytämistä, tai sen näkemistä mitä kaikkea ei ole. Vivifikaatio oli onnellisuutta siitä ettei ole sitä mikä ei ole olemassa. Nämä molemmat ovat aspekteja Itsen löytämisestä. Molemmat ovat hyvin erilaisia tiloja. Kumpikaan ei kuitenkaan ole Itsensä löytämistä lopullisessa mielessä. Tämän olennaisesti jokahetkisen prosessiin päättymisestä ei mielestäni voida puhua, ennen kuin sen on saavuttanut jokainen. Tässä on myös kyse aidosta salaisudesta, oikeasta esoteriasta. Tarkoitan salaisuutta, jonka pitämiseen ei tarvitse ketään vannottaa, koska sitä ei voida paljastaa. Jo yksi tosi aavistus tällaisesta salaisuudesta karsii, näin uskon, kaiken halun salaliittoihin ja salaseurakuntiin, jotka punoutuvat keinotekoisista ja tarpeettomista salaisuuksista.

[Aquila]

Mortifikaatio oli tietyllä tapaa negatiivista itsen löytämistä, tai sen näkemistä mitä kaikkea ei ole. Vivifikaatio oli onnellisuutta siitä ettei ole sitä mikä ei ole olemassa. Nämä molemmat ovat aspekteja Itsen löytämisestä. Molemmat ovat hyvin erilaisia tiloja. Kumpikaan ei kuitenkaan ole Itsensä löytämistä lopullisessa mielessä. Tämän olennaisesti jokahetkisen prosessiin päättymisestä ei mielestäni voida puhua, ennen kuin sen on saavuttanut jokainen. Tässä on myös kyse aidosta salaisudesta, oikeasta esoteriasta. Tarkoitan salaisuutta, jonka pitämiseen ei tarvitse ketään vannottaa, koska sitä ei voida paljastaa. Jo yksi tosi aavistus tällaisesta salaisuudesta karsii, näin uskon, kaiken halun salaliittoihin ja salaseurakuntiin, jotka punoutuvat keinotekoisista ja tarpeettomista salaisuuksista.

Tämä on mielestäni hyvin olennainen kohta. Tästä prosessista voidaan yleisellä tasolla puhua, mutta kun ottaa huomioon jokaisen henkilökohtaiset painotukset ja taipumukset, yhdistettynä vielä kaikkiin mahdollisiin vaiheisiin, jotka kenties toistuvat erilaisilla tasoilla kokemusten muuttuessa, niin on siltäkin kannalta mahdotonta sanoa mitään lopullista tästä Itsen löytämisen prosessista. Voidaan puhua siitä, kuinka tuohon työhön on lähdetty ja miten ensimmäiset välähdykset ovat ilmenneet, mutta kuten omassa hahmotelmassani ilmaisin, se on vasta alku kaikelle työskentelylle itsensä parissa.

Todellista esoteriaa on lopulta juuri se, mistä ei edes voida puhua ja mitä ei voi välittää kenellekään muulle ihmiselle, koska sen kokeminenkin on jokaiselle yksilöllistä. Voidaan vain pyöriä jossakin ympärillä ja osoittaa jonnekin, mutta tien joutuu jokainen löytämään itse ja se on varmasti löydettävä jatkuvasti uudelleen.

[Aelyn]

Samoilla linjoilla olen kanssanne siitä, että tämä kokemus Itsen löytämisestä tai olisi varmaan oikeampi sana käyttää tässä yhteydessä hahmottamista on aina subjektiivinen kokemus, jota emme voi välittää toiselle. Voimme antaa metaforia, mutta nuo osoittimet eivät tietenkään koskaan vastaa itse kokemusta. Kartta ei ole alue ja tämä kliseinen kuuta osoittava sormi ei ole kuu. Emme voi välittää sitä sellaisenaan toiselle. Tämän toisen täytyy kokea se omakohtaisesti ja sitä kautta elää se todeksi itselleen.

Näkemykseni mukaan emme pääse koskaan täysin perille ainakaan tässä muotojen maailmassa, koska jo tuo ajatus "perille" (absoluuttiseen Itseyteen) pääsemisestäkin on muotosidonnainen, koska se on tajuntamme abstraktio. Vaikka pääsisimmekin emme voi sitä mitenkään ilmaista sanoin itsellemme tai muille havaitsijoille tätähän se mystiikka on lopulta.