Onko ihminen todellisimmalta luonteeltaan hyvä vai paha?

[Shivaprasaada]

Olen miettinyt, että on kumpi puoli on ihmiselle viime kädessä luonnollisempi? Minun on vaikea uskoa, että ihmisen todellinen luonne olisi oletusasetukseltaan paha ja hyvä vaan olisi jokin välttämättömyys johon kaikkia alistuvat jotenkin, että järjestys pysyisi.

Se mitä olen nähnyt elämäni aikana todistaa pikemminkin niin, että ihminen on oletusasetukseltaan hyvään pyrkivä. Harvoin pahuus on kenellekään päämäärä ja itseisarvo. Pahuus on enemmänkin väline saada itselle tai omalle ryhmälle jotain hyvää niin, että se on joltakulta muulta tai muilta pois ja lisää jonkun tai joidenkin kärsimystä.

Toisaalta olen huomannut sen kuinka raadollisia ja julmia ihmiset saattavat olla toisiaan kohtaan ja miten pienistä mitättömistä syistä. Eläimet tappavat vaan syödäkseen tai puolustautuakseen välittömän vaaran tai uhan takia. Ihmiset tappavat ja syrjivät ja satuttavat toisiaan pelkkien sanojen, ajatuksen tai toisen olemuksen tähden.

Ihmisellä on kaksi mahdollista luontoa. Hyvään pyrkivä ihminen tai ihminen joka on susi toiselle ihmiselle. Ympäristö ja olosuhteet ja niiden puitteissa tehdyt valinnat määrittelevät kumpi toteutuu.

Historia on näyttänyt valitettavan paljon esimerkkejä siitä, kuinka ihminen raaistuu tosi helposti sen sallivissa olosuhteissa.

Hitlerin Natsi-Saksa on historian yksi paras vai pitäisikö sanoa pahin esimerkki siitä kuinka raakalaismaiseksi yhteiskunta ja siinä elävät ihmiset saattavat muuttua tietyissä olosuhteissa.

[Amantes]

Koko kysymys ohjaa mun mielestä huomion jotenkin kieroon. Ihan kuin se haluaisi rampauttaa ihmisen. Ihminen on elävä, tai vähintäänkin ilmentää elävää/eläviä, eikä olevan sykettä voi vangita. Jakaminen on leikkaamista ja ronskilla kädellä leikeltynä kyseessä ei ole enää olento vaan jokin, joka muistuttaa meitä siitä. Ihmisen äärettömän potentiaalin edessä jako "hyvään" taikka "pahaan" kuulostaa tarkoitukselta rajata katse tiettyyn pisteeseen. Termit "hyvä" ja "paha" on seksuaalisesti kovin latautuneita, ja ehkä niitä voisikin enempi miettiä liikehdintänä rakastelussa Jumalansa kanssa.

Se "jokin välttämättömyys johon kaikki alistuvat jotenkin" on sydämen ääni. Eikä se mielestäni lähtökohtaisesti arvota asioita.

[obnoxion]

Termit "hyvä" ja "paha" on seksuaalisesti kovin latautuneita, ja ehkä niitä voisikin enempi miettiä liikehdintänä rakastelussa Jumalansa kanssa... Se "jokin välttämättömyys johon kaikki alistuvat jotenkin" on sydämen ääni. Eikä se mielestäni lähtökohtaisesti arvota asioita.

Hyvä ja paha seksuaalisena latauksena Jumalassa on minusta hyvä näkökulma! Tosin, tähän aktiin ei ole nähdäkseni mahdollista osallistua eläinihmisen peruslähtökohdista samalla tavalla kuin aktuaalisen jumaluuden lähtökohdista.

Ajattelen tässä hyväksi esimerkiksi erityisesti suufi-martyyri Sarmadia. Hänet teloitettiin kun hän ei suostunut lausumaan islamilaisesta uskontunnustuksesta kuin alkuosan "Ei ole Jumalaa, (paitsi Allah)". Perustelu meni kuta kuinkin niin, että koska hän koki ymmärtävänsä vain tuon alkuosan, hänestä olisi ollut rienaavaa lausua tunnustuksen jälkimmäinen osa ymmärtämättä mitä se tarkoitti. Kuitenkin Sarmadilla oli niin elävä ja rakastava suhde Jumalaan, että tervehti mestaajansa kättä rakastettunaan. Ehdottaisin, että Sarmad on yksi esimerkki siitä miten ihminen voi osallistua jumalalliseen hyvän ja pahan aktiin, so. kaikilla ihmissydämen edellytyksillä.

Sarmadin esimerkki on onneksi harvinainen, mutta arki tarjoaa meille kuitenkin jokahetkisen mahdollisuuden tutkia sukupuolisuutemme muotosidonnaisuuksia, sekä kohdata hyvä ja paha ilman vastustusta. Olen myös kokenut hyväksi harjoitukseksi jaottaa kokonaisuutta muilla dualistisilla määreillä - kuten puhdas/epäpuhdas, taivaallinen/maallinen, sisäinen,ulkoine - ja tarkastella jos asiat ja käsitteet tekevät odottamattomia rajanylityksiä.

[Sothoth]

Sarmadin esimerkki on onneksi harvinainen, mutta arki tarjoaa meille kuitenkin jokahetkisen mahdollisuuden tutkia sukupuolisuutemme muotosidonnaisuuksia, sekä kohdata hyvä ja paha ilman vastustusta. Olen myös kokenut hyväksi harjoitukseksi jaottaa kokonaisuutta muilla dualistisilla määreillä - kuten puhdas/epäpuhdas, taivaallinen/maallinen, sisäinen,ulkoine - ja tarkastella jos asiat ja käsitteet tekevät odottamattomia rajanylityksiä.

Kiehtova näkökulma! Nähdäkseni tulisikin pyrkiä tuon dualismin ylittämiseen ja ikään kuin itsensä silloittamiseen jumalalliseen tuota kautta, mutta tässä saattaa auttaa se, että jaottelee dualistisesti mielessään nuo määreet, jotta ymmärtää kuinka oma mieli on rakentunut ja sitä kautta voi alkaa pyrkiä murtamaan noita mielen luomia raja-aitoja. Sillä onhan selvää, että ihmismieli toimii dualismin kautta, mutta tuo dualismi ei kuitenkaan ole koko totuus. Okkultisti voisikin täten tutkia mielensä rakenteet ja lähteä ikään kuin tantrisesti purkamaan noita rakenteita ymmärtääkseen ykseyden täydemmin ja todellisemmin.

[obnoxion]

Ykseysajattelu edellyttää nähdäkseni jonkinlaista panteismia. Tai sanotaanko, että panteismi mahdollistaa harjoituksen henkisyyden, kun muussa tapauksessa kyse on psykologisesta harjoituksesta. Niinpä korostaisin että harjoitus olisi syyyä pyhittää, mitä tämä sitten aidosti kullekin tarkoittaa. Sillä kun puhtaasti psykologisessa harjoituksessa voidaan käsitteellisen mielen sisältöjä käsitellä kylmästi, henkisessä harjoituksessa ollaan jumaluudessa, ja esineellistävä lähestymistapa voi monimutkaistaa toiseusuhdetta. Olen itse lukenut Patanjalin Joogasutria niin, että joskin joogan ei tarvitse olla teististä, samadhi-siddhin saavuttaminen edellyttää ainakin filosofista deismiä. Hieman samasta asiasta on nähdäkseni kyse tässä harjoituksessa.

Tärkeää on siis se, että mestaajan kättä suudellaan rakkaudesta, eikä ensisijaisesti tahdon voiman näytteenä tai hysteerisenä performanssina. Jälkimmäiset lähestymistavat ovat pornografis-eksoteerisia, joihin matala hengellisyys samoin kuin kohtuuton psykologinen fakirismi niin auliisti viettävät. Avain on rakkaudessa, jossa kaikki ihmeet asuvat. Näin ainaki itse uskon.

[obnoxion]

Ajattelen tässä hyväksi esimerkiksi erityisesti suufi-martyyri Sarmadia. Hänet teloitettiin kun hän ei suostunut lausumaan islamilaisesta uskontunnustuksesta kuin alkuosan "Ei ole Jumalaa, (paitsi Allah)". Perustelu meni kuta kuinkin niin, että koska hän koki ymmärtävänsä vain tuon alkuosan, hänestä olisi ollut rienaavaa lausua tunnustuksen jälkimmäinen osa ymmärtämättä mitä se tarkoitti. Kuitenkin Sarmadilla oli niin elävä ja rakastava suhde Jumalaan, että tervehti mestaajansa kättä rakastettunaan. Ehdottaisin, että Sarmad on yksi esimerkki siitä miten ihminen voi osallistua jumalalliseen hyvän ja pahan aktiin, so. kaikilla ihmissydämen edellytyksillä.

Palaan tähän asiaan, koska kertaillessani Hylätytty Kivi -lehtiämme, törmäsin Saatanan Maailman Herra - aspektia käsittelevään frater Nefastoksen artikkeliin, ja siinä kappaleeseen jossa tätä pyövelin kohtaamisen teemaa puhuttelevasti käsiteltiin. Samassa kappaleessa, jota edeltävästi puhutaan energian sublimaatiosta ja rakkauden todellisen olemuksen ymmärtämisestä, käsitellään ihmisen mahdollista "hyvyyttä" tai "pahuutta" dynaamisena prosessina, ja näin ollen kappale myös sitoo yhteen viestiketjua ja sen otsikkoa.

Niinpä on vakavasti – joskin saarnaamatta – muistutettava kaikkia okkultismista kiinnostuneita siitä, millaista kauheaa voimaa he ovat manaamassa esiin, ja kehotettava heitä ajattelemaan tilannetta jolloin taistelu käydään heissä itsessään jokaisena hetkenä niin, ettei siitä ole minkäänlaista pakotietä. Hyvinä hetkinä, huonoina hetkinä, valveen ja unen aikoina, kunnes persoonan harhat on poltettu pois. Ollessamme mieleltämme kirkkaita ja tuntiessamme voimamme tuossa kyseisessä ajanhetkessä riittäväksi voimme helposti unelmoida suurista voitoista, mutta entäpä silloin kun tunnemme väsymystä, sairauden painoa, raastavaa surua, sisäisestä tai ulkoisesta syystä seuraavaa voimakasta ahdistusta? Nuo kaikki ja enemmänkin tuo elämä meille silloin, kun kuljemme okkultismin temppelin esipihaan ja koputamme sen mysteerien ovea vakavassa halussa päästä luonnon salaisuuksista perille. Jaakobin tavoin saa jokainen kokelas painia Metatronin kanssa ja katsoa, painaako liekehtivän käärmeen voima hänet yhä syveneviin epätoivon ja taantumuksen helvetteihin, vai nostaako se hänet hirveiden kieltäymysten, tuskien ja kidutusten kautta itsensä ja siten koko luomakunnan herraksi. Tämä Metatron, Kasvojen Ruhtinas, Jumalan arkkienkeleistä eniten Hänen kaltaisensa on juuri SAATANA, Maailman Herra, jonka suuri armo ja rakkaus ja kehityksen tahto on aionien ajaksi peitetty meiltä pyövelin mustan naamion taakse.

Hylätty Kivi #2, sivu 41 – 42.

Koska saatan toisinaan (väärin) olettaa, että ilmaisuni on yhtä selkeää muille kuin itselleni, tahdon samalla selittää seuraavaa termiä:

pornografis-eksoteerisia

Lainaan tässä Arthur Versluisin ajatusta (kirjasta "The Secret History of Western Sexual Mysticism"), että kovaa pornografiaa ja fundamnetalistista eksoterismia yhdistää pinnallisuus ja vivahteettomuus - syvyyssuunnan puuttuminen. Aina ilmiötä ei voida suoraan johtaa nimityksen perusteella, sillä esimerkiksi koraanifundamentalismi nimestään huolimatta pyrkii tuomaan islaminuskoon ajanmukaista tulkinnanvaraa vähentämällä hadithien merkitystä uskonnon ehdottomina säätelijöinä. Puhuttaessa hyvästä ja pahasta jumalallisen aktin tekijöinä, pornografis-eksoteerista voisi olla vaikkapa perustella väkivaltaisille yllykkeilleen antautumista sillä, että väkivalta on vain sielullista osallisuutta jumalten budoaarielämään. Puhumme siis käytännössä buddhalaisuuden rakastetusta kertomuksesta Rudran erehdyksestä.

Mikäli Sarmadin tarina kiinnostaa, siihen voi perehtyä täältä, samoin kuin Sarmadin nelisäkeisiin:
http://apnaorg.com/books/english/rubaya ... sarmad.pdf

[Alfalfa]

Ihmisellä on kaksi mahdollista luontoa. Hyvään pyrkivä ihminen tai ihminen joka on susi toiselle ihmiselle. Ympäristö ja olosuhteet ja niiden puitteissa tehdyt valinnat määrittelevät kumpi toteutuu [...] Hitlerin Natsi-Saksa on historian yksi paras vai pitäisikö sanoa pahin esimerkki siitä kuinka raakalaismaiseksi yhteiskunta ja siinä elävät ihmiset saattavat muuttua tietyissä olosuhteissa.

Lienee niin, että kun esimerkiksi joku saa lahjoituksena talon, niin hänen valintansa joko asua siinä, tai olla asumatta siinä, on mahdollisuutena tulosta lahjoituksesta, mutta hän itse kuitenkin kykenee tekemään valinnan molempien välillä — samoin näyttäisi, että yksilö saa joitakin mahdollisuuksia ikään kuin lahjoituksena olosuhteilta, mutta niiden käytössä hän kuitenkin soveltaa moraalista valintaa. Toisaalta se, miten yksilö käyttää mahdollisuuksiaan, ei ole kokonaan vapaata siitä, miten häntä on kohdeltu, miten hänet on kasvatettu, jne. niin että moraalinen valinta ei näytä koskaan tapahtuvan tyhjiössä, vaikka kysymys olisi Hitlerin Saksasta. Samoin se joka valitsee asua, tai olla asumatta lahjana saadusta talosta, on valintansa herra, mutta hän ei kuitenkaan kykene päättämään omaa tilannettaan moraalisen valinnan, tai sellaisen puutteen edessä — hän saattaa olla vaikkapa hullu, joka on kasvanut metsässä, eikä ymmärrä kuinka talossa asutaan, niin että hän ei ole samanlaisen mahdollisuuden edessä kuin se jolla on täysi ymmärrys valintaan liittyvien mahdollisuuksien seurauksista.
Kenellä kuitenkaan on täysi ymmärrys hänen valintojensa seurauksista? Näyttää ennemminkin, että jokainen joka valitsee, haparoi ikään kuin pikkuruisen kynttilän valossa valtavassa hämärässä, sillä ymmärryksemme omista valinnoistamme ja niiden seurauksista näyttää riippuvan ymmärryksestämme, joka on monien asiaan liittyvien tekijöiden suhteen enemmän kuin pikkuisen vajaa. Näyttää, että useinkaan valitsija ei itsekään ymmärrä mitä hänen valinnastaan seuraa, eikä hän käsitä myöskään miksi valitsee niin kuin valitsee ja olisiko jokin toinen ratkaisu parempi niin hänen itsensä kuin toisten kannalta.
Missä mielessä voitaisiin puhua puhtaasta moraalisesta valinnasta? Varmaankin silloin, kun asiantila on kokonaan riippuvainen valitsijan tahdosta ja hän ymmärtää kokonaan kaikkien tekojensa vaikuttimet ja seuraukset. Silloin vaikuttaa kuitenkin typerältä tehdä sellaisia valintoja kuin vaikkapa Hitler ja hänen seuraajansa, sillä paremmasta ymmärryksestä seuraa, että tekee sellaista mikä tekee onnelliseksi ja kyseiset ihmiset eivät sitä olleet — he käyttäytyivät ennemmin kuin vesikauhuiset koirat, joita on raivotautisina hillittävä, mutta joita tuskin voidaan ajatella moraalisina toimijoina. On kyseenalaista, missä määrin sellaisia moraalisia toimijoita ylipäätänsä on, että heitä voitaisiin pitää kokonaan syyntakeellisina. On paljon helpompaa sanoa, että joku ihminen tarvitsee terapiaa, kuin syyttää häntä moraalisesta valinnasta — hoitoa tarvitseva nimittäin usein toimii tietämättään kehnosti ja itse olen taipuvainen pitämään Platonin Sokrateen tapaan pahuutta tietämättömyytenä. Kuka nimittäin valitsisi toimia huonosti kun hän kykenee toimimaan hyvin? Ennemmin näyttää, että se joka valitsee toimia huonosti, ei todella valitse, sillä hänellä ei ole täyttä ymmärrystä hyvyydestä sillä hetkellä — hän on kuin McBethin noidat, jotka manaavat mustan olevan valkoista ja valkoisen olevan mustaa.
Luulenpa, että hyvyys on palkkio itsessään ja se joka haluaa ja saa korkeimman palkkion, on valmis vaikka juomaan myrkkykatkosta valmistettua juomaa pysyäkseen hyvässä. Kuitenkin Sokrates oli itsekin kreikkalainen herra, eikä mikään orja — Platonin eräässä kirjoituksessa Sokrates sanoo, ettei ole kehnoa olla orja, jos se johtaa viisauteen; milloin orjuus kuitenkaan on johtanut siihen, mitä pidämme viisautena? Asia on monimutkaisempi, jos pohdimme sitä, että pahuus on välttämätöntä kokea ymmärryksen edistymiseksi, koska silloin paha asia on hyvän asian takia — sikäli kun hyvä on päämääränä, on välttämätöntä toimia nykyisyyden kannalta huonosti, mutta pitkän aikavälin kannalta se on hyväksi; jotakin sellaista käsitystä Nefastos Oy ymmärtääkseni kaupittelee. Sikäli kun pahuus johtuu tietämättömyydestä ja pahuus on joskus välttämätöntä hyvän edistämiseksi, tietämättömyyskin saattaa olla hyvästä — silloin toiminnan pahuus on vain katsojan rajallisessa näkökulmassa siihen, eikä kokonaisuuden kannalta arvioituna. Jos asiaa kuitenkin arvioidaan siltä kannalta, mikä olisi ollut suurin kuviteltavissa oleva hyvä koko kokonaisuudessa, niin on tietämättömyys ja pahan valitseminen aina pahasta, sillä parempi olisi viettää kaikki aika hyvässä, kuin osia siitä pahassa hyvän takia; pahan käyttäminen hyvän takia näyttääkin olevan mahdollista vain sikäli kun kyseessä on jonkinlainen synnynnäinen viallisuus, jota ei voida korjata millään toisella tavalla. Tällöin kyseessä on kuitenkin kokonaisuuden kannalta puute, niin ettei paha hyvän takia ole paras kaikista kuvitellusti mahdollisista vaihtoehdoista, vaan itse olosuhteiden pakottamaa — ja sellainen olosuhteiden pakko on kehnompaa, kuin täydellinen hyvyys.
Näyttääkin siltä, että ei ole missään olosuhteissa paras kuviteltavissa oleva vaihtoehto toimia huonosti hyvän takia, mutta koska todellisuus ei ole alisteinen vain sille mitä kykenemme kuvittelemaan, joudutaan tyytymään siihen, että todellinen paras vaihtoehto syntyy sen jälkeen kun ns. maito on jo läikkynyt, eli jotakin pahaa on jo tapahtunut.
Mitä sitten pitäisi sanoa ihmisen valinnoista ja luonnosta ja olosuhteista? Luonto on kuin ainetta, so. sellaista, mistä voidaan valmistaa yksi tai toinen asia. Olosuhteet ja ympäristö määrittävät valintojen kanssa, kumpi toteutuu — mutta valinta kohtelee ympäristöä ja olosuhteita kuin ainetta, eli luontoa. Toisaalta valinta on itse ympäristön ehdollistamaa, aivan kuten sellaisen on mahdotonta valita rakentavansa talon tai veneen — oletettakoon vaikkapa, että olisi huono ajatus rakentaa talo ja hyvä ajatus rakentaa vene — joka ei käsitä mikä on talo ja mikä on vene ja miten sellaisen valinnan tekeminen vaikuttaa huonosti tai hyvästi. Valintakyky itse on jonkin ympäristön ehdollistama tuote, so. aineen ja muodon, passiivisen ja aktiivisen, inhimillisen ja luonnollisen sekoitus. Toisaalta ympäristö itse on aina jonkinlaisen valinnan kohteena, niin että näyttäisi vaikealta, ellei mahdottomalta erotella ympäristöä ja valintaa kokonaan toisistaan — sitä enemmän molemmat näyttävät yhdeltä sekasotkulta, mitä enemmän asiaa tarkastelee.
Ihmisen kaksi luontoa eivät näytä olevan missään kokonaan erillään ympäristöstä, olosuhteista ja valinnasta, niin että toisen nimittäminen mahdollisuudeksi ja toisen pitäminen toteutumisena näyttää pelkältä abstraktiolta, jollaista ei löydy mistään konkreettisesta todellisuudesta, missä aine ja muoto, passiivinen ja aktiivinen, inhimillinen ja luonnollinen ovat aina vuorovaikutuksessa keskenään. Asiaa hämärtää entisestään se, että sikäli kun haluaisimme määrittää ikään kuin pisteen, jossa molemmat eroavat, meidän täytyisi palata luonnontiedettä seuraten kauas historiassa, jossa epäorgaanisesta ns. materiasta tulee orgaanista. Kuitenkin sellainen tutkimus olisi itse kokonaan jo kehittyneen ihmisen, so. tieteilijän aktiivis-passiivisen, muodollis-aineellisen toiminnan tulosta — aivan kuten sellainen konkreettinen aistimellinen kappale kuin kivenmurikka on vasta teoreettis-abstraktisesti käsitettynä fossiili. Sellainen tutkimus tuskin koskaan ratkaisisi ongelmaa, koska se sisältää sen siemenet itsessään; jokainen siten kehitetty ratkaisu näyttää ennemminkin vain saman ongelman toisinnolta.
Palatkaamme kuitenkin vielä itse ongelmaan. Luonto, tai ympäristö ja olosuhteet, sekä niiden puitteissa tehdyt valinnat eivät näytä olevan koskaan toisistaan erillisiä suureita, vaan sellaisia, jotka edellyttävät aina toisiaan. Ei näyttäisi olevan mitään puhdasta luontoa, tai dynamista (toteutumista) erillään jo valinneesta puhtaasta energeiasta (toteutumisesta), niin että se mikä on luontoa, on valinnan määrittämää ja se mikä on valintaa, on luonnon määrittämää. Tässä suhteessa puhtaan moraalisen valinnan tekeminen näyttää varsin kyseenalaiselta. Ihmiset tekevät valintoja, mutta jokainen valinta on ehdollinen ja jokainen ehto on valinnainen. Ei nimittäin ole mitään absoluuttista luontoa, eikä absoluuttista valintaa, vaan se mikä on, on aina kuten laivanrakentajan harkinnan kohteena oleva lautapino — ja harkinta itse on kuten laivanrakentajan kasvattajan harkinnan kohteena oleva kehittymätön mieli, ja kasvattajan mieli on itsekin sellaisen valinnan ja aineen yhteistulos. Siten ad fininitum, sillä vaikka olisi jokin ensimmäinen kasvattaja, kuten jonkinlainen stromatoliitti (srtomatoliitit ovat todisteita varhaisimmasta yksinkertaisesta elämästä maapallolla), olisi sekin tieteellisen tutkijan käsittävän valinnan ja havaittavissa olevan aineen — eli aistimuksen — yhteistulos.